Tosia tarinoita sodasta

Komeasti, jylhästi alkaa Avoimien ovien tiistaina ensi-iltansa saanut näytelmä Palava kaupunki. ”Tulee sota”, laulavat neljä kotijoukkojen tuntoja kuvaavaa näyttelijää äänissä, ja laulu soi päässäni koko viikon.

Tärkeimpänä lavasteena sodan runtelemasta kaupungista toimivat kuvat, jotka heijastetaan näyttelijöiden taakse takaseinälle. Ne kertovat todellisen sota-ajan tarinaa. On upeaa ja karmivaa päästä näkemään arkistojen kuvia näin isossa koossa, tässä ympäristössä, kertomuksen kuvituksena. Kulmiensa alta vilkuilevat sotilaat pakit selässään kulkemassa kohti rintamaa. Räjähtäneet ikkunat, pyykit, jotka jäivät roikkumaan, säpäleiksi menneet elämät. Sotaa-ajan tyylit, poliisien univormut, naisten toppaolkaiset takit ja hienot hatut, kenkien kurvauskaari. Itse näytelmä ja näyttelijät eivät jää heikommaksi näille kuville.

Pianon tunnelmointi kannattelee koko näytelmää, eikä ilman sen sointuja monta sanaa vaihdetakaan. Suvi Isotalo vie suvereenisti Anna-Mari Kähärän musiikilla ja kannattelee myös uskottavasti näyttelemisellään nuorta raskaana olevaa naista, jonka rakastettu karkaa rintamalle ennen kihlojen vaihtamista.

Palava kaupunki on kamariteatteria isosta aiheesta, ja se koskettaa aivan eri tavalla kuin suurmiesten touhut, joita olen yleisöstä seurannut tylsistymiseen asti. Kuka ryyppäsi millaisenkin ryypyn, kenellä oli tapana kurmottaa alaisiaan, kuka käytti sopimattomia vaatteita. Tämä on tähdellistä, nämä ovat kohtaloita, jotka avaavat silmäni sille, mitä sota on.

Palava kaupunki on tarina kotirintamalta. Se on olennainen, hauras, arkinen, toiveikas ja karu. Taru Mäkelän ohjaus antaa tilaa näyttelijöille. Sinikka Sokka näyttelee koskettavasti sekä poikansa sotaan lähettävää äitiä, joka kokkaa tälle viimeistä ateriaa ilmahyökkäyksen aikana kattila päässä, että nuorta tyttöä, joka tahtoisi osallistua sotaponnisteluun, rotanjahtailuun, palotorjuntaan, mutta on suurimpaan osaan asioista liian pieni, ja liian tyttö. On ihme, kuinka aikuinen nainen voi hypätä pikkutytön tossuihin, ja saada yleisön voitettua puolelleen. Itkettää, kun tyttö kertoo isän kaatuneen.

Kari Hevossaari saa ilon olla sotaan lähtevän 18-kesäisen lisäksi hyljätty ja sodan runtelema pelokas hevonen. Hevonen voi sanoa asioita, joita ihmiset eivät voi, nähdä sodan ja ihmisten maailman käsittämättömyyden. Hevonen saa käsikirjoituksessa toimia hahmona, jonka kautta katsoja katsoo sota-aikaa, kommentoi sitä yleisesti, kauempaa.

Reetta Ristimäki saa kyseenalaisen kunnian esittää äitiä, joka lähettää lapsensa Ruotsiin turvaan ja muuttuu siten kevytkenkäiseksi naiseksi. Saksalaiset sotilaat ovat komeita, oma Johannes on kaukana – ja tokko tulee takaisin. Aikaa on, kun ei ole lapsia kaitsettavana. Juuri arjen jonkinlainen kepeys saa hienosti valonsa Ristimäen hahmon kehityskaaressa. Sota ei ole pelkkää pelkoa tai tuskaa. Sodan aikana ihastutaan, käydään elokuvissa, haaveillaan myös tulevasta.

Palava kaupunki avaa ovia kansanvalistukseen, säästelyyn ja säätelyyn, naisten voimaan. Sodan aikana naisilla on enemmän vastuuta yhteiskunnan ylläpitämisestä kuin rauhan aikaan. Olennaisiksi asioiksi nousevat täiden tappaminen, palopommeista ja termiittipommeista eroon hankkiutumisen keinot, säänneltyjen tavaroiden ja ruoan hoitaminen. Naiset saavat valtaa samalla kun yhteiskunnan lieat höltyvät ja valtio klonkottaa eteenpäin rikkinäisin pyörin – tai pyörättä.

Nyt puhutaan siitä, mistä minä olisin aina halunnut kuulla: Miten täällä oikein pärjättiin? Mitä oikein tehtiin, kun puolet porukasta oli muualla taistelemassa? Kuka teki ja mitä? Kotikaupunkini tarina tulee iholle, koska se on niin lähellä: tutussa kadunkulmassa, meidänkin mummon ja papan vaikenemisessa siitä, millaista oli.

Suru ja voima kumpuavat samasta paikasta. Vahvat naishahmot lavalla todella saavat katsojan uskomaan irti päästämisen vaikeuteen. Toiset vie sota, toiset kulkutaudit; jonkun on silti irti sahatut raajat kannettava kellariin, hoidettava täit pois ja tehtävä soppaa. Kovin syvälle pienissä episodeissa ei päästä syviin tunteisiin, mutta se toimii melkein paremmin kuin useimpien näytelmien tapa luoda kokonainen kohtaus, jossa ehditään tarkastella asiaa pitkään ja huolella. Välähdys ihmisen elämästä riittää. Se tuo nopeasti lähelle sen, mikä on kadotettu.

On näytelmässä huumoriakin. Rai raiataan tanssin saatanallisuudesta ja erilaisten pommien tukahduttamisesta totisina tai tanssia pyörähdellen. Näytelmä kantaa katsojan upeasti aikaan, jolloin pelko oli osa arkea. Ilmaiskusta kertovat sireenit saattoivat paukata ääneen hetkellä minä hyvänsä. Kaatumisesta saatettiin ilmoittaa tänään tai huomenna.

Sirpa Kähkösen teksti on onnistunut avaamaan oven, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla suljettu. Miksi en oppinut näistä asioista historian tunnilla? Miksi elokuvat kertovat vain ampumisesta, vallihaudoista, rintamalinjoista, Mannerheimista? Teos kertoo minulle niin paljon enemmän siitä, mitä ihminen sodassa on ja kuinka hän selviää. Palava kaupunki on episodinen, laulujen rikkoma teos, joka uskaltaa kertoa pienistä, arkisista asioista. Se koskettaa todella.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)

Kirjoitin viime syksynä filosofiseen aikakauslehteen Niin&Näin ystäväni pyynnöstä feministisen kielikannanoton. Sanoin hukkuvani töihin, enkä halunnut ottaa enää yhtään kirjoittamista vaativaa tehtävää lisää.

Mutta pienen fragmentin vain, naista ja ruumista ja feminismiä käsittelevään numeroon, pyysi minut hyvin tunteva ystäväni Anna O, joka myös Niin&Näin-lehden toimituksessa pyörii.

No joo, ehkä fragmentin, onhan se mielenkiintoine aihe, myönsin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin minulla oli tiedostossa 10 000 merkkiä ja ainekset ainakin kolmeen pitkään kieliesseeseen. Lopulta jouduimme runttaamaan jutun lehteen sopivaksi, leikkelemään sitä hiukkasen kognitiivisen kielitieteen käsittelyn osalta, mutta ehkäpä sain silti sanottua mielestäni olennaisimman.

Kirjoittamani teksti tuli tänään mieleeni, kun Karo Hämäläinen kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan Sofi Oksasen ja Sauli Niinistön Frankfurtin kirjamessujen puheiden vuoksi kyselläkseen, missä se naiskirjallisuus on ja mitä se on, miksi niin pitää sanoa ja sanooko joku tosiaan niin. No, minä oikeastaan pyrin ruotimaan juuri tuota kysymystä kieliesseessäni viime syksynä. Niinpä tässä se on.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Tunnustan heti alkuun: minä olen poliittinen kirjailija. Kirjoitan siksi, että haluan nähdä maailmassa muutoksen. Erityisesti yhden muutoksen, joka on aina vain tuloillaan, muttei koskaan tässä. Tasa-arvon.

Ensisijainen työvälineeni on kieli. Olen käsityöläinen, mitä kieleen tulee. Kirjoitan, tutkin, korjaan ja muutan. Koen, että usein yhtä merkittävä kuin itse ajatus, on tapa, jolla se on ilmaistu. Kuitenkin juuri siihen kiinnitetään kirjallisuuskeskustelussa mitättömän vähän huomioita. Tai oikeastaan: kieli huomataan usein ainoastaan negatiivisessa mielessä, silloin, jos se poikkeaa totutusta. Kielen muodolla on väliä: jos yksikin merkki muuttuu, muuttuu merkitys (olen – olin, raksahtaa – ruksahtaa).

Miten merkit tai niiden merkitsemättä jättäminen sitten liittyvät sukupuoleen?

Helppo mustavalkoinen maailmani

Kirjoitettu kieli ymmärretään yleensä lineaarisesti etenevänä kertomuksena. Siksi sen avulla on vaikea ilmaista ambivalenssia, hahmottamisen epävakautta, samanaikaisia vaikutelmia, epäjatkuvuutta, jotka väistämättä jäsentävät ruumiillisen olennon kokemusmaailmaa. Jo lukusuunnan vääjäämätön vasemmalta (menneestä, edelliseltä sivulta) oikealle (tulevaan, toiselle sivulle) eteneminen rohkaisee käsittämään merkityksenkin jonkinlaisena syy–seuraus-suhteena, joka on kaksiulotteinen tunneli.

Hahmottamistapa suosii tietynlaista tekstiä. Tekstiä, joka eksplikoi mahdollisimman paljon. Tekstiä, jossa älylliset ajatelmat on purettu loppuun asti auki. Tekstiä, joka pelaa lähinnä juonenkuljetuksella. Hahmottamistapa taas tekee vielä vaikeammaksi kyseenalaistaa tiettyjä sisäisiä syitä ja seurauksia, jotka toimivat tekstin sisällä kaikissa metaforisissa ilmauksissa.

Metaforien merkitys syntyy usein jonkinlaisesta, mahdollisesti hyvin perifeerisestäkin, suhteesta ruumiiseen tai sen toimintakykyyn. Metaforista on olennaista tunnistaa, että ne perustuvat nimenomaan tietynlaiseen vertaamiseen: varsin usein tiukkoihin vastapareihin, joista toinen rinnastuu vaikkapa terveeseen ruumiiseen ja toinen sairaaseen.

Ei ole edes tulkinnan kysymys, että kielessämme ja kulttuurissamme vastaparit määrittelevät useimmiten ajatustemme ulottuvaisuutta. Vastakkainasettelu on helpompaa kuin merkitysten purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Kun puhutaan naiskirjallisuudesta, naistekstistä tai esimerkiksi naistenlehdistä, on ääneen lausumattomana vastaparina tietenkin (oikea) kirjallisuus, teksti ja lehdet. Mutta keiden aluetta ne ovat? Kun parit yhä vain paremman puutteessa hallitsevat semanttista ajatteluamme, on selvää, että puhutaan itse asiassa peitellyssä muodossa miesten alueesta. Onko olemassa latautuneempaa vastinparia kuin mies–nainen?

Niinpä sekä kirjoitetun kielen etenemisestä johtuva hahmottamistapamme että metaforisen ajattelumme dikotominen pohja rohkaisevat lukemaan kirjallisuutta melko latautuneista lähtökohdista. Onko siis ihmekään, että kielellisesti kokeilevat proosateokset nähdään usein uhkaavina tai muuten vain vaikeina? Erityisesti ennakkoluuloisuus kohdistuu aivan tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun: kutsun sitä ruumiilliseksi kieleksi.

Tämä kieli on minun ruumiini

Määritelmäni mukaan ruumiillinen kieli ei etene nimeämällä asioita. Pyrin kirjoissani käyttämään kieltä, joka jättää lopullisen – mahdollisesti yhteiskunnallisen – kannanoton lukijan tulkinnan varaan. Yritän olla käyttämättä ilmaisuja, kuten ”se tuntuu pahalta” tai ”hän saapui Volvolla”. Sen sijaan yritän kuvata, miltä se tuntuu, millainen auto tai saapumisen akti on. Kuvaaminen taas voi ulottua pidemmällekin kuin lauseeseen. Se voi ulottua sanojen sisälle asti.

Kielen aistikuvailu ei välttämättä rakennu yksinkertaisten ruumiillisten eksplikointien kuten haistamisen, maistamisen tai koskettamisen kuvaamiseen kirjaimellisesti – vaan mahdollisesti uusioadjektiiveja tai -verbejä hyväksi käyttäen. Tekstin sisäinen aistimaailma voikin rakentua uskottavammin, kun entiteettien suhteita toisiinsa ei suostuta määrittelemään, kun käytetään odotuksenvastaista syntaktista muotoa tai rikotaan dikotomisia odotuksia.

Runoudessa kieli kuvaa kohdettaan viereisyyden, metonyymisen suhteen kautta. Samalla tavoin myös proosassa voitaisiin riistäytyä vähän kauemmas suomalaisesta biografistisen lukemisen perinteestä ja sen kylkiäisestä, uskosta, että sanat viittaavat kohteeseensa, eivätkä siksi ole vaihdettavissa toisiin. Sillä ne ovat.

Ja juuri se ärsyttää monia. Sanat ovat pyhiä, etenkin Suomessa. Jos jotain sanaa käytetään yleensä, olisi parasta valita juuri se, etteivät tuhannet kielipoliisit yleisössä äikähdä. Kun lauseen rakenne ei noudatakaan skeemaa, joutuu kielenkäyttäjä turvautumaan ensyklopediseen tietoonsa ja tukeutumaan kognitioihinsa, kuten kieltä ensi alkuun opeteltaessa. Se tuntuu hermostuttavan monia ammattimaisiakin lukijoita. He eivät halua palata epävarmuuden aikaan, he haluavat selkeyttä ja loogisuutta. Kuitenkin kielen voimavara on juuri sen muutoskyvyssä.

Miksi kielelle annetaan sukupuoli?

Vastaparit tekevät maailmasta helposti hallittavan. Kun saa puhua naiskirjallisuudesta, on helppo paketoida samaan pakettiin Christa Wolf, Virginia Woolf ja Rakel Liehu (oman kielirakkauteni kohde). Tekstiä syytetään helposti vähättelevästi ja vieraannuttavasti naiskielisyydestä, jos se on yltiöpäisen romanttista, ruumiillisen kuvailevaa tai ei keskity yksinkertaiseen juonen edistämiseen. Tietysti syyksi riittää jo pelkästään se, että teoksessa on naispäähenkilö(itä) tai kielikuvilla leikittelyä.

Samaan aikaan on helppo unohtaa, että se konventionaalinen, oikea kirjallisuus on miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossa kielikin pysyy aisoissa. Sorrun itsekin usein ärsyynnyspäissäni syyttämään suomalaista mieskirjallisuutta halkopinoproosasta – kutsun sitä myös ostoslistakieleksi. Meidät on koulutettu uskomaan dikotomioihin, selkeisiin kategoriarajoihin. Uskoa on vaikea rikkoa.

Ärsyynnyksen laannuttua minäkin kuitenkin muistan Aleksis Kiven, Väinö Linnan, ja muistan sen, mikä tekee heistä minulle merkittäviä kirjailijoita. Heidän kielensä, joka oli villiä, hakee puheen rytmiä ja tapoja rikkomalla sääntöjä, uskaltaa poiketa oletetusta oikeasta ja ylevästä – ja tuli myös siitä aikanaan suomituksi. Hekin olivat ruumiillisen kielen vaalijoita.

Miksi sitten nykyisinkin on helppo asettaa ruumiillinen, kielikuvista runsas ja romanttinen yhteen nais-etuliitteen kanssa – ja miksi nämä piirteet tuntuvat usein alentavan tekstin arvoa tai ainakin asettavan sen johonkin omaan erityisolympialaisryhmäänsä? Koska määritteiden vastaparina toimi mies, älyllinen, tarkoituksenmukainen ja järkevä. Koska koko ajatus kirjallisuudesta, sen idealisoitu ilmentymä, prototyyppi, on kaukana ruumiillisesta, elävästä ja aistillisesta – onhan kirjallisuus ollut miesten aidattua aluetta, ja sellaiseksi se yhä merkitään juuri kategorioita rakentelemalla. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun englanninkielinen Wikipedia poisti American Novelists -sivultaan kaikki naiskirjailijat ja sijoitti heidät omalle alasivulleen niin, että pääsivulle jäivät vain miehet.

Dikotomioilla on ikävä tapa rajata maailmasta pois harmaa alue, alue välissä tai sivussa. On vain tuttu ja vieras, mies ja nainen, merkitsijä ja merkitty. Ei ole mahdollista olla samaan aikaan useampaa vastakkaista piirrettä tai laajempaa skaalaa, vaikka niin todellisuudessa usein on.

Siksi kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. Kun semanttisessa avaruudessa merkitykset pyörivät prototyypin läheisyydessä kuin planeettaa kiertävät kuut, voi prototyyppikin hiutua tai kasvaa. Avaruus muuttuu koko ajan, sillä me rakennamme sen jokapäiväisellä puheellamme. Ja kirjoituksella.

Siksi minä kirjoitan niin kuin kirjoitan.

Viitteet & Kirjallisuus

Ks. Flood, Alison, Wikipedia Bumps Women From ’American Novelists’ Category. The Guardian, 25.4.2013.

LAKOFF, GEORGE 1987: Women, fire, and dangerous things: what categories reveal about the mind. Chigago: The University of Chigago Press.

LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. Chigago: The University of Chigago Press.

LANGACKER, W. RONALD 1999: Grammar and conceptualization. Berlin ja New York: Mouton de Gruyter. Cognitive Linguistics Research 14.

– – – – 1990: Concept, image and symbol. Berlin: Mouton de Gruyter.

– – – – 1987: The basis of cognitive grammar. California: Stanford University press

– – – – 1973 [1968, 1967]: Language and its structure: some fundamental linguistic concepts. United States: Harcourt Brace Jovanovich.

RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto: merkitysten verkko. – Kieli 8. Näkökulmia polysemiaan: 36-69. HY.

Lisää ruumiillisen kielen tutkimisesta:

TAMMIMAA, ESSI 2008: Rakel Liehun kubistinen runokieli – Ellipsi ilmaisukeinona. Pro gradu. HY.

Keskisuomalainen ylistää Noaidia!

Keskisuomalainen ylistää Noaidin tytärtä! Ihan tässä liikuttuu.

”Tammimaa kuvaa hienovaraisella mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.”

Arvostelu on muutenkin hyvin silmiä avaava, eikä mielestäni paljasta juonta liikaa. Ja sen voi lukea ilmaiseksi Keskisuomalaisen sivuilta.

Kerrankin backstagella!

KOM-teatterin uusi kantaesitys Orkesteri on hulvaton. Okko Leon näytelmä onnistuu käsittelemään monia nykyilmiöitä, kuten syrjäytymistä, taiteellisen työn kannattamattomuutta, työelämän yrittäjäluonteistumista, menestyksen arbitraaria luonnetta, tositeeveetä ja hämmästyttävää tyhjänpäiväisyyttä, josta epätoivoiset teot joskus kumpuavat.

Kun viimeksi, vuosia sitten, kävin katsomassa kutsuvierasnäytäntöä KOM-teatterissa, jätin kirjoittamatta siitä, koska pidin siitä niin vähän. Livahdin näytöksestä aplodien aikana, mitä en pidä lainkaan hyvänä käytöksenä. Nyt istuimme ensimmäisessä rivissä ja taputimme viimeiseen läpsähdykseen asti. Seuralaiseni kommentoi, että poskiin sattuu, kun on hymyillyt niin paljon. Ja nauranut. Jopa kumartamaan tulleet näyttelijät uskalsivat kolmannella tai neljännellä esiin juoksemiskerralla päästää hymyt valloilleen. Me pidimme heistä. He naurattivat meitä. Orkesteri oli onnistunut show.

Pidän tosi paljon siitä, että teatteria tehdään arkisista lähtökohdista. Tarkoitan tällä ihan käytännössä sitä, että näyttämö ei ole kääntölava, ja että katsojana emme pääse näyttämön ulkopuolelle. Tässä tapauksessa katsoja ei pääse näkemään, mitä tapahtuu lavalla eli hääseurueen riehakkaiksi yltyvissä bileissä, eikä siis pääse myöskään todistamaan bändin, The Everlastin, varsinaista esitystä.

Olin huomannut näytelmän mainokset jo ennen kuin sain kutsun ensi-iltaan ja miettinyt, että tuon haluaisin nähdä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut takahuoneeseen pääsemisestä – kirjoitin jopa siihen liittyvän kohtauksen elokuussa ilmestyneeseen romaaniini Noaidin tytär. Minua viehättää se, että minulle katsojana tarjoillaan ikään kuin nurja puoli, se, jota ei ole tarkoitettu nähtäväksi.

Vaikka näytelmän henkilöhahmoissa on raskaan stereotyypittämisen vaara, sillä he ovat niin kovin tunnistettavia tapauksia heti ensi sanoistaan, nousevat he silti stereotyyppien yläpuolelle. Hulvaton ohjaus ja dramatisointi vetävät esitystä eteenpäin sellaisella lungilla otteella (siinä muuten todella kiva paikka syödä ennen esitystä), että mihinkään ei takerru. Kaikessa on aitouden roso. Siitä suurin kiitos menee tietenkin hulvattomuuteen heittäytyville näyttelijöille. Esitystä voisi arvioida myös siitä näkökulmasta, mitä se ei tarjoa: esimerkiksi runsaasti samastumispintaa tai aitoa psykologista kehitystä. Minusta ohi ja yli puhumisen esiin maalaaminen on jo itsessään ihan mahtavaa katsottavaa.

Erityisesti Juho Milonoffin nuoressa stadilaispudokkaassa Hallassa on koskettavuutta, joka syntyy yllättävistä aineksista. Muistan hänet erityisesti minuakin aikanaan Kellariteatterissa ohjanneen Johanna Freundlichin näytelmäversiosta Kaikki isäni hotellit. Hänen hahmonsa outona Frank-veljenä oli hyvin metodinen, tyylitelty. Niin on myös Halla. Se saattaa olla Milonoffin tyylin kulmakivi, ehkä kompastuskivikin, mutta tässä näytelmässä se toimii kuin junan vessa. Ruumiillisesti täydellisesti sitoutumalla ja puheenparrellakin tietynlaisen loppukiekaisuun päättyvän puheen jäljittelyn myötä todella kasvaa kuva haavoitetusta nuoresta miehestä, joka ”osallistuisi kyllä Idolsiin, jos vaan osaisi laulaa”.

Mukana kaartissa on myös se hissukka, joka ainoana pääsi musakouluun ja jota vedätetään (Samuli Niittymäki), eronnut ja yksinäinen äijä (Pekka Valkeejärvi), liukas managerimainen bändin johtohahmo (Janne Reinikainen, joka on myös ohjannut näytelmän) ja sitten vielä se pakollinen – naislaulaja, joka tästä bändistä puuttuu. Hallan pikkusiskopuoli, Laura Malmivaaran esittämä laulaja Simone Päiväperho, on menestynyt Idols-voiton jälkeen ja on juuri se, mitä bändi tarvitsisi breikatakseen. Poikien kerhoksi kirjoitetun ja ohjatun näytelmän maailmaan Simone istuu tietenkin heikosti, ja hänen hahmossaan onkin sellaista heittelehdintää, että sitä on vaikea sulattaa osaksi muuta tarinaa. Osaksi ongelmana ehkä on, että Malmivaara ei stereotyypittele hahmoaan niin näyttävästi kuin muut näyttelijät.

Näytelmässä on myös merkillinen, hiljainen hahmo, jonka olemassaolo jäi vaivaamaan minua tähän hetkeen asti – niin kuin kaiketi oli tarkoituskin. Hannu ei puhu mitään, näppäilee muutaman soinnun ja näyttää suurimman osan näytelmää krapulaisen vittuuntuneelta. En osaa sanoa, onko Hannu välttämätön hahmo. Hänen korvattavissa olevuutensa herättää konkreettisia kysymyksiä siitä, miksi hänet on koettu tarpeelliseksi riipaksi hyvin paljon dialogiin pohjaavan näytelmän kulkuun.

Osaan kuitenkin arvostaa sitä, että minulle heitetään luu, jota ei ole valmiiksi pureskeltu. Ihan samalla tavalla kuin pidän hitusen halpana vaikkakin joskus välttämättömänä ratkaisuna sitä, että kerrotaan vuosien vierineen kohtausten välissä (”Viiden vuoden päästä”), jotta päästään mehukkaisiin kohtauksiin ja voidaan jättää loppu sanoittamatta, en pidä parhaana mahdollisena ratkaisuna, että käsiohjelman pitää kertoa katsojalle Hannun näkymättömyyden ja puhumattomuuden tulkinnoista. Silti, näen sen tarpeelliseksi. Joskus tulkintaa on parasta vähän ohjata oikeaan suuntaan, jopa minunkin mielestäni. Orkesterissa ei myöskään siirrytä ajassa eteen- tai taaksepäin, eikä yhden huoneen strategiasta luovuta silloinkaan, kun poliisit piirittävät nuorisotalon ja koko homma muuttuu – jos mahdollista – vieläkin suuremmaksi farssiksi.

Kohtausten välisten aikahyppäysten aatelia on tietenkin juuri viime viikolla näkemäni varsin hengästyttävä Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (Kaupunginteatterin Studio Pasilassa). Näytelmässä vuosien vierimistä ei ole näyttämöllisesti tai dramaturgisesti merkitty mitenkään, niiden kuluminen selviää dialogin keinoin. Siitä minä tykkään. Luottakaa katsojaan. Haluan joskus tehdä ajatustyötä myös itse.

Kaiken kaikkiaan Orkesterista jää hyväntuulinen fiilis. Ja silti se onnistuu naurattamisen keskellä koskettamaan montakin arkaa paikkaa. Se, jos jokin, on taitolaji.

Ensimmäinen arvostelu!

Ensimmäinen löytämäni arvioi Noaidin tyttärestä – ilmestyi sopivasti julkaisujuhlien päivänä!

Juuri, kun ehtii ajatella, että tietää, mitä seuraavaksi kirjassa tapahtuu, paljastuukin jotain ihan uutta. Kirjailija pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen.

Klik klik Vadelmaisen poikkeavuuden pariin.

Noaidin tytär ilmestyi!

Kirjasarjan ensimmäisen osan upeat kannet!

Olen saanut valokuvatodisteita kentältä: kirja on jo bongattu Suomalaisesta kirjakaupasta. Odotan vielä omaa lämpiäiskappalettani ja julkkaritkin pidän vasta ensi viikolla, ettei viime julkkarien tragedia toistu. Kirjat nimittäin katosivat matkalla postin huolimattomuuden vuoksi, sillä ne lähetettiin vanhaan osoitteeseeni väärään kaupunkiin, eikä minulla siksi ollut julkkareissa kuin yksi kappale Paljain käsin -romaaniani. Senkin ystäväni joutui kiireellä ostamaan Suomalaisesta.

Odotan innolla julkkareita. Vasta kirjaa juhlistaessa oikeastaan tajuaa, että se on valmis ja peruuttamattomasti poissa omista käsistä. Jollei sitten sitä ennen joudu jo kohtaamaan jotakuta innokasta toimittajaa, joka on ehtinyt kirjan lukea ja mahdollisesti kommentoi sen sisältöä. Karmea ajatus. Pienen hetken kirja on täydellinen ennen kuin yleisö löytää sen ja muodostaa oman mielipiteensä. Se on valmis, eikä sille voi enää tehdä mitään.

Niinpä minun on alettava puurtaa kirjasarjan toista kirjaa; olen sen työn oikeastaan tässä kesän mittaan jo aloittanutkin. Pitää nyt kuitenkin hetkeksi pysähtyä huomaamaan, että olenhan minä jotain saanut aikaankin. Ei kaikki ole ikuisesti kesken.

Jos luulitte, että kirjailijan elämä on helppoa, luulitte väärin! Nostetaan malja Noaidin tyttärelle! On sen aika.

Yksi mahdollinen maailma

On tosi koskettavaa ja aina yhtä vieraannuttavaa nähdä oman kirjansa kannet. Kun itse on kerinyt kokoon koko kyseisen maailman, sen henkilöistä ja tapahtumapaikoista on aika lailla selkeä mielikuva. Henkilöiden kuvat saattavat näyttää jopa vääriltä, koska mikään ei voita mielikuvistusta. Niinhän käy monille, jotka lukevat ensin kirjan ja näkevät sitten siitä tehdyn elokuvan: Ei Auran kuulu näyttää tuolta! Ei Aura käyttäisi tuollaisia vaatteita!

Yllä on elokuussa ilmestyvän kirjani kansi, joka on värikkyydessään ja maagisuudessaan tosi hieno – ja kaikkea sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Noaidin tytär aloittaa nuorten fantasiatrilogian, joka kertoo vahvoista ja julmista saamelaissoturittarista, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta kellokoskelaisesta 16-vuotiaasta Aurasta. Kannessa Aura näyttää coolilta, varmalta, mutta kirjassa hän on kaikkea muuta. Ei Aura sormi suussa soturittaria kohtaa, kyllä te minut tiedätte, mutta ei hän myöskään opi taianomaisesti käyttelemään puukkoa ja ratsastamaan susilla. Aura on ihan oikea tyttö.

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta. Taidetta ohjaavat suuremmat päämäärät.

Kun lähdin kirjoittamaan menevää seikkailuromaania, päädyinkin kirjoittamaan äidin menettämisestä, yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja siitä, miten vaikeaa rakkaudelle on asettaa rajoja. Kun kirjoitin todeksi Lapin mafian, vääryyksistä rankaisevat saamelaissoturittaret ajasta irti olevaan metsäänsä, aloinkin kertoa väkivallasta ja piittaamattomuudesta.

Noaidin tyttären kanssa olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen. Olen viettänyt pimeitä iltoja eteisen takinvarjoja vilkuillen ja aurinkoisia kesäpäiviä täysin uppoutuneena hillittömiin ajojahteihin.

Fantasiaa soimataan turhaan eskapistiseksi kirjallisuudenlajiksi. Kaikki kirjallisuus on todellisuuspakoa ja samalla se on todellisuuden tutkimista. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään. En ehkä usko jumaliin, mutta on helppo uskoa, että on asioita, joita me emme tiedä. Partikkelit, jotka muodostavat meidät, vaihtuvat kokonaan useaan otteeseen elämämme aikana. Silti se ei vaikuta kokemukseemme maailmasta. Se, mitä me koemme, vaikuttaa. Tässä on yksi mahdollinen maailma, yksi kokemus, jossa kuolleet kääntävät kasvonsa meitä kohti Alisesta maailmasta. Tässä maailmassa kylmään kaivoon voi työntää kätensä ja sekoittaa. Tässä maailmassa kuolleet vastaavat kutsuun nostamalla kätensä kaivosta, vetämällä meidät mukaansa.

Ensimmäinen kirja on valmis. Silti matka on vasta alussa. Minä makaan kotisohvalla, katson sadepilviä, juon teetä kurkkukipuun ja kirjoitan toista kirjaa. Onneksi ei ole pimeä.

Tahdon tasa-arvoisen Suomen

Tein viime vuonna hyvän teon. Järjestin oman Huterot-ryhmän Pride-kulkueeseen tukeaksani kaikkien oikeutta elää ja rakastaa turvallisesti ja juuri sellaisina kuin ovat. Ilokseni siellä kuvattiin Tahdon2013-aloitetta varten vaikuttamisvideota, johon minua haastateltiin. Toivoin, ettei tähän tultaisi – mutta en voi olla muuta kuin tyytyväinen, että tekijät eivät vain luottaneet hyvään tahtoon ja oikeudenmukaisuuteen. Asialle on yhä vieläkin tehtävä jotain!

Minä tahdon tasa-arvoisen Suomen. Entä te?

Avoin haaste kunnallisvaaliehdokkaille – pimppini on minun

Me, naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä käsittelevän Pimppini on valloillaan -antologian tekijät, haastamme kunnallisvaaliehdokkaat osoittamaan tahtonsa naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ja mahdollisena kunnallispoliitikkona kantamaan vastuuta väkivallan uhrien tukipalveluiden parantamisesta.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa, mutta niitä on tällä hetkellä vain 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosituksista. Suomessa seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden tukitoimenpiteistä tehtiin Sosiaali- ja Terveysministeriön toimesta kysely (Mäkeläinen, Husso, Mäntysaari, Notko, Virkki, 2011), joka osoittaa palveluiden puutteellisuuden: palvelut ovat liian kaukana tai ruuhkautuneita. Kysely paljastaa myös vakavia puutteita palvelujen järjestämisessä: aina ei tiedetä, kuka kunnassa vastaa väkivallan uhreille osoitettavista palveluista. Vastauksista ilmenee myös, että väkivaltatyö koetaan kunnissa sekä rakenteellisesti että asenteellisesti ongelmalliseksi, eikä sille aina löydy tukea kunnan johtotasolta. Näin vastuu jää yksittäisille henkilöille ja pahimmassa tapauksessa uhrille itselleen.

Naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa voidaan ehkäistä kunnallispoliittisilla ratkaisuilla – tai vastaavasti, passiivinen politiikka viestii haluttomuudesta muutokseen. Kuntien vastuulla on tarjota palveluja väkivallan uhreille, tekijöille ja väkivaltaa kotonaan näkeville lapsille. Kunnilla tulee olla toimintaohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. Väkivallan mukana tuomiin ongelmiin ja inhimilliseen kärsimykseen voidaan puuttua paikallista tukirakennetta vahvistamalla.

Suomalaisten kuntapäättäjien on sanouduttava irti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Kunnallisvaaliehdokas, osoita sitoumuksesi ja allekirjoita Amnestyn Irtisanoudu naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta -kampanjan vetoomus.

Sanna Aaltonen, Tuuve Aro, Maria Hyökyvaara, Katja Kettu, Rakel Liekki, Laura Lindstedt, Lari Mäkelä, Hanneriina Moisseinen, Pia Puu Oksanen, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi, Helena Sinervo, Annastiina Storm, Essi Tammimaa, Lotta Tuohino

Amnestyn sivuilla voit allekirjoittaa vetoomuksen kuntapäättäjille. Irtisanoutukaa tekin naisiin kohdistuvasta väkivallasta!

Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.