Aforismiko kuollut kirjain?

Raapusteletko salaa aforismeja tai truismeja lautasliinoihin? Ajatteletko, että ei siitä koskaan mitään tule – ei kukaan kuitenkaan ole kiinnostunut? Et ole yksin. Tuttavani Tommi Parkko kertoo aforismin olevan niin kituva laji, että sen julkaisemista on rohkaistava kansalaistoimin.

Siispä alla on runoilija Tommi Parkon esittely Paimion Aforismipäivistä ja niihin liittyvistä työpajoista. Jos et ole kiinnostunut maksulliseen kirjoittajakoulutukseen osallistumisesta, voit sen sijaan kirjoittaa aforisminraakileitasi kommenttipuolelle.

Minä en itse ole hyvä tiivistämään maailmoja muutamaan lauseeseen, muuten en varmaan romaaneja kirjoittaisikaan, ja satun inhoamaan sanaa kiteyttää. Niinpä toivonkin, että joku voisi vaikka keksiä sille vaihtoehtoisen ilmauksen tällaisia tilanteita varten.

Tiivistyneitä hetkiä, olkaa niin hyvät.

Hyvä aforismin ystävä, Julkaiseminen on yksi aforismin lajin suurimmista ongelmista. Aforismeja julkaistaan vähän, ja kokoelman saaminen kustannettavaksi on haastavaa. On kuitenkin tärkeää, että uusia, laadukkaita aforismikokoelmia julkaistaan, jotta lajin kehittyminen on mahdollista. Tänä vuonna Paimion Aforismipäivien työpaja laajenee kahden viikonlopun mittaiseksi kokonaisuudeksi ja keskittyy aforismikokoelman kirjoittamiseen ja julkaisuun liittyviin kysymyksiin.

12.–14.3.2010 käynnistyy käsikirjoitustyöpaja, johon valitsemme kymmenen aforistikkoa työstämään kokoelmaansa julkaisukuntoon. Työpajan ohjaajina toimivat Suomen Aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Sami Feiring sekä vuonna 2008 Sitruunalumilyhtyjä-aforismikokoelman julkaissut Tiina Lehikoinen. Työpajassa käydään läpi aforismikokoelman rakentamista ja syvennytään pienryhmissä osallistujien omien käsikirjoitusten kommentointiin. Työpaja järjestetään Turussa Kirjan talolla. Maaliskuun työpajaviikonlopun jälkeen oman aforismikokoelman työstäminen jatkuu. Huhti- ja toukokuun aikana työpajaan osallistuneet ovat yhteydessä ohjaajaansa ja keskustelevat työnsä etenemisestä joko internetin ja puhelimen välityksellä tai henkilökohtaisissa tapaamisissa. Käsikirjoitustyöpaja vaatii siis osallistujalta pitkäjänteistä työskentelyä, mutta tarjoaa hienon mahdollisuuden oman käsikirjoituksen ohjattuun työstämiseen. Käsikirjoitustyöpaja päättyy 17.6.2010 Paimion jokavuotisten Aforismipäivien yhteydessä. Tällöin osallistujat saavat ohjaajiltaan loppupalautteen käsikirjoituksestaan. Päätöstapaaminen järjestetään Varsinais-Suomen Kansanopistolla Paimiossa, missä työpajalaiset voivat myös osallistua yhteiseen illanviettoon.

Julkaisutyöpaja alkaa torstaina 17.6.2010 ja päättyy lauantaina 19.6.2010. Työpajassa kirjallisuuden ammattilaiset kertovat aforismien kustantamiseen liittyvistä käytännön asioista. On suositeltavaa, että käsikirjoituspajan osallistujat jatkavat myös kesäkuun työpajaan. Myös muut kuin käsikirjoitustyöpajan osanottajat voivat tulla mukaan julkaisutyöpajaan. Paimion Aforismipäivät järjestetään kesällä 2010 seitsemättä kertaa. Tapahtumaan on perinteisesti kuulunut vuotuisen työpajan lisäksi myös oheisohjelmaa ja yleisötapahtumia. Tänäkin vuonna aforismityöpajan yhteydessä luvassa on yhteisiä illanviettoja ja puhujavieraita. Aforismipäivät huipentuvat lauantaina 19.6. aforistikoiden ja runoilijoiden yhteisesiintymiseen Paimion keskustassa järjestettävillä Viva Vista -kaupunkifestivaaleilla.

Hae mukaan käsikirjoitustyöpajaan lähettämällä 22.1.2010 mennessä aforismikäsikirjoituksesi tai aforismisikermiä tai -sarjoja paperimuodossa osoitteeseen Varsinais-Suomen Kansanopisto, Vistantie 37, 21530 Paimio. Kuoreen tunnus “Aforismityöpaja”. Käsikirjoitusten pituus 20–50 sivua, yhdellä sivulla 1–5 aforismia. Työpajaan valituille ilmoitamme helmikuun puoliväliin mennessä.

Tiedustelut käsikirjoitustyöpajasta: Tommi Parkko (parkko@kaapeli.fi)

Ilmoittaudu jo mukaan julkaisutyöpajaan ottamalla yhteyttä Varsinais-Suomen Kansanopistolle, 02-477 900 tai kansanopisto@paimio.fi.

Hinnat

Käsikirjoitustyöpaja 100 euroa (Sis. opetuksen 12.3.–14.3., ohjaajan palautteen 5 tuntia, loppupalautteen 17.6.2010 ja lounaan lauantaina ja sunnuntaina. Ei sis. majoitusta eikä muita ruokailuja.)

Julkaisutyöpaja – Käsikirjoitustyöpajaan osallistuneille 220 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., täyshoidon, majoitus 2hh) – Pelkkään julkaisutyöpajaan osallistuville a) 195 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., lounaan, päivällisen ja kahvit ) b) 255 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., lounaan, päivällisen ja kahvit, majoituksen 2hh) 1hh 25 euron lisämaksusta

Päivän sitaatti

“Samalla kun otan kuvan, se muuttuu menneisyydeksi.”

Anni Leppälä, Vuoden nuori taiteilija (HS 23.10.)

“Valokuvissani lähestyn ajan ja elossaolon kokemuksen hetkellisyyttä pysähdyttämisen ja muuttumattomuuden kautta. Olen kiinnostunut näkyvästä maailmasta reittinä kohti näkymätöntä ja vaistonvaraista, liikkeistä jotka tapahtuvat todellisen ja epätodelliseksi hahmotettavan välillä. Olennaista on hetken muuttuminen kuvaksi, siihen merkitty kokemuksen paikka, johon menneisyyden läsnäolo myös läheisesti sitoutuu. Valokuvat antavat mahdollisuuden aistein havaittavien todellisuuksien rakentamiseen ja liikkumattomina tarkasteluun sekä niiden yhdistämisen kuviteltuun ulottuvuuteen, avoimiin merkityksiin.”

Värähtelyä-näyttelyn lehdistötiedote (2009)

Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

• Jukka Petäjä: Uuden runouden äänenmurros, kommenttiketju.
• Miia Toivio: Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?
• Karri Kokko: Kritiikistä ja keskustelusta.
• Sisko-Tuulikki Toljonen: Vanhojen herrojen paluu.

Ei enää henkarilla – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Asiallinen mutta Amerikka-keskeinen feministiblogi Feministe uutisoi, kuinka ehkäisyvalistuksen ja ehkäisyn käytön lisääntyminen – etenkin avioliitossa – on aiheuttanut noin neljän miljoonan abortin pudotuksen vuodesta 1995 vuoteen 2003. Se tuntuu itsestäänselvältä, mutta sitä se ei todellakaan ole. 

Miten voi olla hätkähdyttävää tietoa, että Ehkäisyn käyttö noussut, abortit laskeneet?

Jutun luvut ovat erityisesti siitä syystä mielenkiintoiset, että nimenomaan naimisissa olevien naisten ehkäisyn käyttö on vähentänyt aborttien määrää näin huomattavasti.

Olisiko myytti vapaista ja piittaamattomista sinkkunaisista, jotka käyvät abortissa kaljoitteluviikonlopun päätteeksi, syytä jo kuopata? Naimisissa olevat (naiset ja miehet) harrastavat seksiä paljon enemmän kuin naimattomat. Niinpä, etenkin, jos luotettavaa ehkäisyä ei ole saatavilla, ja lapsia jo on riittävästi tai ne ovat hyvin pieniä, aborttiin päätyvät ennen kaikkea avioliitossa olevat naiset. Eikö olekin järkyttävää? Herää kysymys, miten heidän seksielämäänsä voisi rajoittaa, että tästä yhteiskunnallisesta ongelmasta päästäisiin!

Myös Suomessa ei-toivotun ja aborttiin johtavan raskauden syy oli usein pilleriehkäisystä tehottomampaan ehkäisyyn siirtyminen ja melko suuren osan aborttiin päätyneistä muodostivat hyvin pienten lasten äidit. (Tästä aiheesta kirjoitin jutussani Oliviassa 6/09 ja täällä Aaltopahvissa sivusin sitä ainakin kommenteissa.) 

Silti naisten seksuaalikäyttäytymisen kontrolloiminen, tiedon (seksuaalikasvatus) ja avun (ehkäisyn hinta ja saatavuus) pidättäminen ja vapaan valinnan rajoittaminen ovat niitä USA:n suuressa mittakaavassa harjoittamia ehkäisykeinoja. Joilla henkariabortit lisääntyvät, jollei sopivaa yksityistä klinikkaa löydy.

Vapaus valita – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Pidin paljon Junosta, enkä vähiten vängän pääosanäyttelijän Ellen Pagen vuoksi. Junossa teini-ikäinen tyttö tulee raskaaksi ekasta seksikokemuksestaan ja joutuu nopeasti tekemään vaikeita päätöksiä. Poikkeuksellisesti Juno, päähenkilö, päättää synnyttää lapsen, mutta ei pitää sitä.

Juno oli myös ensikosketukseni Belle & Sebastianin musiikkiin sekä mahtavaan, villiin ja ripiitillä sen jälkeen kuuntelemaani (ja edellisiin aiheisiini sopivaan) Antsy Pantsin Vampire-biisiin.

Junossa vaivasi kuitenkin heti näkemisen jälkeen se, että abortin käsittely jäi hyvin pieneen osaan, vaikka sen luulisi olevan ensisijainen valinta melkolailla kaikille vahingossa raskaaksi tulleille alaikäisille. Juonilinja oli ehkä meille suomalaisille virkistävä, mutta jenkkilässä abortinvastustus on aivan eri mittakaavassa – abortin puolustajia, tekijöitä ja niitä tarvitsevia nimittäin yhä edelleen mustamaalataan, vainotaan ja jopa murhataan. Junon vinoilevassa kässärissä villi valinta vielä meni läpi radikaalina, mutta entäpä vuoden 2007 humoristinen pläjäys Paksuna, jossa tuleva isä, yhden illan erehdys – blossia poltteleva työtön, pullukka, surkimus – maagisesti muuttuu hyväksi ja huolehtivaksi kumppaniksi, kun nainen synnyttää.

Kyllä – juuri sellaisia epärealistisia odotuksia me haluamme rohkaista. Ehkä niin käy juuri sinulle! Tai sitten käy näin.

Enivei.

Tarve jonkinlaista normaalia seksikäyttäytymistä sekä sen jälkihoitoa tuomitsematta ja epärealistisia odotuksia herättelemättä esittävälle elokuvalle oli jo olemassa.

Niinpä Gillian Robespierren lyhytelokuva Obvious Child tuli kuin tilauksesta. Hetken siinä tosin meni. Tämä koskettava, hauska ja ytimekäs tarina kuin novelli on ehkä kömpelö ja vaatimaton, mutta minä tykkään siitä. Ja sillä on vinossa asenteessaan paljon yhteistä Junon kanssa. Olennainen ero on kuitenkin se, että Obvious Child kertoo sen yhden yön ilosta seuraavan tavanomaisemman tarinan.

Robespierre näyttää varsin teeskentelmättömästi, kuinka joskus abortti kerta kaikkiaan vain on se paras ratkaisu, eikä edes niin traumatisoiva tai stigmatisoiva kuin voisi kuvitella. (Kenenkään tunteita kuitenkaan vähättelemättä.) Robespierre esittelee abortin valistuneiden ja vastuunsa kantavien nuorien aikuisten vaihtoehtona.

Uskon, että edelliseen lauseeseen moni haluaisi tarttua – vastuullistahan olisi käyttää ehkäisyä. Mutta entä, jos ehkäisyä on käytetty? Olisiko ainoa vastuullinen vaihtoehto A) odottaa avioliittoon (jälkiviisaus maistuu aina parhaalta!) B) synnyttää ei-toivottu lapsi miehelle, jonka nimeä ei muista vai C) hankkia abortti ja taistella kasvaakseen aikuiseksi, joka voi rakkaudella ja huolella kasvattaa omia lapsiaan joskus tulevaisuudessa?

Sanokaa te.

Obvious Child

Gillian Robespierren elokuva.

Pääosassa: Jenny Slate.

 

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

“When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Tai

Niin paljon sanottavaa ja niin vähän aikaa.

Tai siis: niin paljon sanottavaa ja niin vähän uskoa.

Tai sitten: niin paljon aikaa, eikä mitään uutta auringon alla.

En jaksa puhua Polanski-keissistä; kaikki on jo sanottu paremmin täällä (Kate Harding: Reminder: Roman Polanski Raped a Child) tai täällä (Lauren: Getting Over It) tai täällä  (Tom Head: In Defence of the Polanski Arrest).

Riittää, että jaan kanssanne linkit, joiden takana käydään oikeaa keskustelua, sanotaan asioita, eikä vain mössätä kaikkea yhdeksi yhteiseksi mediapuuroksi, jonka mukaan varsinainen tragedia on kuulun elokuvaohjaajan kiusaaminen. Tekisi mieleni käyttää paria voimasanaa tai vain olla ja odottaa rystyset valkoisina, että joku tekee sen puolestani.

Tai on hyvä sana. Ihan turha väheksyä sanaa vain siksi, että sitä usein käytetään vapauttamaan puhuja vastuusta. Kun en oikein osaa päättää, mitä sanoisin, mutta haluan kuitenkin puhua siitä. Sanon tai.

Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

• Helsingin Sanomien arvio (6.9.09).
• Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa Anni Henrikssonin näyttelystä varsin oivaltavasti (28.8.09).
• Unelma huolettomuudesta Galleria G:ssä 13.9. asti.

Matkalla alastomuuteen on vain yksi pysäkki

Naku on nimensä mukaisesti teeskentelemätöntä, lapsekasta ja juuri siksi herättelevää alastomuutta. Kati Neuvonen on kriittisen korkeakoulun runnoma runoilija, hyvässä ja pahassa, joka tökkii esikoisteoksessaan juuri sinne, missä tekee kipeää.

Nakun proosarunot ovat kuritonta tykitystä, jossa ruumis saa toimia kaiken kuvana ja mittana. Välillä Nakua lukiessa tulee olo, että voiko tämä riittää? Silkka ruumiillisuus, vaikka allegorinenkin, on kuitenkin vain itseään korostavaa tutkielmaa.

Paperille turskautettu ruumiinkuvasto saa kuitenkin aina uudelleen temmattua mukaansa, koska kaikki sanottu on niin tunnistettavaa. En tarvitse selittelyjä, avaamista, oikoteitä merkitykseen, kun Neuvonen tarjoilee ripeän lauseen toisensa jälkeen, etenee kielikuvasta toiseen, kunnes raa’asti päättää runon. Eikä runo useinkaan pääty harmoniseen oivallukseen.

Kepeän lukaisemisen jälkeen on helppo luokitella tämä runoteos. Naiskieltä, naisrunoa, ruumiillista kuvastoa ja seksuaalista suoraan puhumista. Piste. Jostain syystä määritelmän helppous saa minut suuttumaan, kun lehteilen runoja uudelleen.

Kun ”huonetta vahtii huohottava vesi”, en voi muuta kuin vetäytyä miettimään, kuinka tämänkin voisi jättää huomaamatta vain siksi, että edellisillä sivuilla ”peniksessä on rusetti joka on punainen kuin kohtu”. Miksi läkähdyttävän ruumiillinen sekametelisoppa saa minut virittymään väärille taajuuksille? Miksi sana kohtu loistaa sivulla kuin kirosana?

Mieleeni tulee hakematta Baudelairen Alaston sydämeni, joka postuumisti julkaistuna muistikirjamerkintöjen hetaleena sai ensilukemalla tiukan tuomioni. Velkamerkinnät sivuilla saivat aikaan autenttisuuden, joka ärsytti hiottuun muotoon tottunutta lukijaa, mutta juuri niiden välittömyyden ja kosketettavuuden ansiosta Alaston sydämeni oli vaikuttavampi kuin itse Pahan kukkia. Siinä ideat vielä raakoina killuivat jotenkin vastustamattoman poimittavina.

Samalla tavalla vaikuttaa Kati Neuvosen runoteos, jota on pakko raivokkaasti selata, kun sen aloittaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan runoteoksen lukeminen kulkee jotensakin itsestään.

”Tänään en voi lähteä töihin, koska en saa takkini vetoketjua kiinni”, kertoo runon puhuja, enkä tarvitse sen enempää tilanteen kartoitusta, koska tässä on jo kaikki oleellinen. Haluan vain tietää, mitä sitten tapahtuu. Ja miksi se olisi kielletty aihe, onhan se lehtienkin pääaiheena jatkuvalla syötöllä – koska se on elämässämme niin kovin määräävä tekijä. Mitä vikaa on ruumiillisuudessa?

Voisin puhua Kafkan katsantokannasta, vedota Päällystakkiin ja Gogoliin, mutta ei ole edes tarvis. Mielestäni Neuvonen sanoo sen itse parhaiten:

”Tämä kuuluu hoitoon, he sanovat, tämä on hyväksi sinulle, he sanovat, tämä on sinulle oikein, he sanovat, ja nainen räpiköi vastavirtaan – - .”

Huomaatteko, kuinka helposti ja huomaamatta, lähes samankaltaisella asenteella kuin Kafkan novelleissa, paljastuu yhtäkkiä puhujien kasvoton pahantahtoisuus ja vahingonilo? Runon kuvaamassa tilanteessa on jotain samaa kuin Nakun luokittelemisessa kuukautisverifeminismin genreen. Se on liian helppoa.

**

Nakusta haluaisi siteerata vain runojen ensimmäisiä lauseita. Proosarunon kanssa on vaikea määritellä rytmillistä yksikköä tarkasti, mutta Nakussa yksikkö on selkeästi lause, joka on tarpeen tullen pilkutettu uusiksi. Pilkut myös luovat hengityksen rytmiä, kiihdyttävät tarinaa ja hillitsevät sitä, kun tarve tulee. Tekniikan ja nimittävien pronominien poisjättäminen aiheuttaa puhujien sekoittumista, joka kuitenkin tuo tekstiin sen kaipaamaa ilmavuutta ja puheenomaisuutta.

”Kummasta kädestä, kysyt, naama muistuttaa sinitarraa, tarttuu kiinni useimpiin seiniin.”

Neuvosen runoissa lähdetään usein liikkeelle arkisesta kokemuksesta, selkeästä kohtauksesta, kuten väkivaltaisesta tai seksuaalisesta tilanteesta, josta ei dynamiikkaa puutu. Aluksi tuntuu, että runoa on mahdoton siteerata osissa sitä selittämättä, koska se lähtee purkautumaan kuin lankakerä. Lauseet ovat tajunnanvirtaa, jotka vääjäämättä johtavat päätepisteeseensä – ja siten runon keskiosat ovat kovin rönsyileviä. Yhdenkään runon lopussa ei kuitenkaan tule sitä modernista runosta tuttua epävarmuutta, tarkistamista seuraavalta sivulta; päättyikö tämä tosiaan tähän?

Jotakin mielettömän herkkää on rankan ympäristön sisään rakennetuissa runokuvissa, jotka joskus ovat muistuttavuudella leikkivän metonyymisiä, joskus suoran allegorisia ja joskus kuulaita metaforia. Kasvojen kuvaaminen sinitarran kautta voi jonkun mielestä kenties olla olematta juuri kuulas metafora, mutta mielestäni arkisen ja ruman kuvaston käyttämisen ei tarvitse olla kielessä ja runossa arkista ja rumaa. Oikeaan osumisessa on kepeä maagisuuden kosketus.

Tässäkin runossa väkivallan rajuus luodaan vastakarvaan asettuvan kuvaston avulla sekä leikillisellä rytmillä kuin luettaisiin lasten leikkilorua:

”Jokainen kerta on viimeinen, viimeinen kumoaa aina edellisen: siivenisku, nyrkinisku, siivenisku, sinä et horju kun minä jo lennän.”

Taidokkaasti Neuvonen välttää jo uhkaavan Ikaros-viittauksen imelyysliitoksen, (vai pitäisikö sitä kutsua henkevyysvaaraksi?) sillä luotettavaan tapaansa hän tuo runoon heti taas arkielementin, joissa on parhaimmillaan.

”- – kerroksista hypätään ikävuosien mukaan, kymmenvuotiaat kymmenennestä kerroksesta. Mahalaskut kovimpia, selkäpuolet kauneimpia – -”

Naku on runollisuutta häpeilemättä hyväkseen käyttävä teos, jossa esiin juoksutetut kuvat alkavat lopulta puhua omaa, poikkeuksellisen kiivasta kieltään. Uimahypyistäkin päädytään päistikkaa erikoiseen elvytykseen ja runo loppuu odottamatta groteskiin äänilajiin. Odottamatonta se tosin on vain sellaiselle lukijalle, joka ei ole vielä käsittänyt, millaista maailmaa Naku on syntynyt kuvaamaan.

*

Kriittisen korkeakoulun ja Oriveden opiston anteja kriittisestikin vertailevaa journalismia voi lukea Kantapää-lehden toukokuun numerosta. Haastateltavina Kati Neuvonen, Essi Henriksson, Henriikka Tavi ja Mari Koski.