Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)

Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)

Kirjoitin viime syksynä filosofiseen aikakauslehteen Niin&Näin ystäväni pyynnöstä feministisen kielikannanoton. Sanoin hukkuvani töihin, enkä halunnut ottaa enää yhtään kirjoittamista vaativaa tehtävää lisää.

Mutta pienen fragmentin vain, naista ja ruumista ja feminismiä käsittelevään numeroon, pyysi minut hyvin tunteva ystäväni Anna O, joka myös Niin&Näin-lehden toimituksessa pyörii.

No joo, ehkä fragmentin, onhan se mielenkiintoine aihe, myönsin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin minulla oli tiedostossa 10 000 merkkiä ja ainekset ainakin kolmeen pitkään kieliesseeseen. Lopulta jouduimme runttaamaan jutun lehteen sopivaksi, leikkelemään sitä hiukkasen kognitiivisen kielitieteen käsittelyn osalta, mutta ehkäpä sain silti sanottua mielestäni olennaisimman.

Kirjoittamani teksti tuli tänään mieleeni, kun Karo Hämäläinen kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan Sofi Oksasen ja Sauli Niinistön Frankfurtin kirjamessujen puheiden vuoksi kyselläkseen, missä se naiskirjallisuus on ja mitä se on, miksi niin pitää sanoa ja sanooko joku tosiaan niin. No, minä oikeastaan pyrin ruotimaan juuri tuota kysymystä kieliesseessäni viime syksynä. Niinpä tässä se on.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Tunnustan heti alkuun: minä olen poliittinen kirjailija. Kirjoitan siksi, että haluan nähdä maailmassa muutoksen. Erityisesti yhden muutoksen, joka on aina vain tuloillaan, muttei koskaan tässä. Tasa-arvon.

Ensisijainen työvälineeni on kieli. Olen käsityöläinen, mitä kieleen tulee. Kirjoitan, tutkin, korjaan ja muutan. Koen, että usein yhtä merkittävä kuin itse ajatus, on tapa, jolla se on ilmaistu. Kuitenkin juuri siihen kiinnitetään kirjallisuuskeskustelussa mitättömän vähän huomioita. Tai oikeastaan: kieli huomataan usein ainoastaan negatiivisessa mielessä, silloin, jos se poikkeaa totutusta. Kielen muodolla on väliä: jos yksikin merkki muuttuu, muuttuu merkitys (olen – olin, raksahtaa – ruksahtaa).

Miten merkit tai niiden merkitsemättä jättäminen sitten liittyvät sukupuoleen?

Helppo mustavalkoinen maailmani

Kirjoitettu kieli ymmärretään yleensä lineaarisesti etenevänä kertomuksena. Siksi sen avulla on vaikea ilmaista ambivalenssia, hahmottamisen epävakautta, samanaikaisia vaikutelmia, epäjatkuvuutta, jotka väistämättä jäsentävät ruumiillisen olennon kokemusmaailmaa. Jo lukusuunnan vääjäämätön vasemmalta (menneestä, edelliseltä sivulta) oikealle (tulevaan, toiselle sivulle) eteneminen rohkaisee käsittämään merkityksenkin jonkinlaisena syy–seuraus-suhteena, joka on kaksiulotteinen tunneli.

Hahmottamistapa suosii tietynlaista tekstiä. Tekstiä, joka eksplikoi mahdollisimman paljon. Tekstiä, jossa älylliset ajatelmat on purettu loppuun asti auki. Tekstiä, joka pelaa lähinnä juonenkuljetuksella. Hahmottamistapa taas tekee vielä vaikeammaksi kyseenalaistaa tiettyjä sisäisiä syitä ja seurauksia, jotka toimivat tekstin sisällä kaikissa metaforisissa ilmauksissa.

Metaforien merkitys syntyy usein jonkinlaisesta, mahdollisesti hyvin perifeerisestäkin, suhteesta ruumiiseen tai sen toimintakykyyn. Metaforista on olennaista tunnistaa, että ne perustuvat nimenomaan tietynlaiseen vertaamiseen: varsin usein tiukkoihin vastapareihin, joista toinen rinnastuu vaikkapa terveeseen ruumiiseen ja toinen sairaaseen.

Ei ole edes tulkinnan kysymys, että kielessämme ja kulttuurissamme vastaparit määrittelevät useimmiten ajatustemme ulottuvaisuutta. Vastakkainasettelu on helpompaa kuin merkitysten purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Kun puhutaan naiskirjallisuudesta, naistekstistä tai esimerkiksi naistenlehdistä, on ääneen lausumattomana vastaparina tietenkin (oikea) kirjallisuus, teksti ja lehdet. Mutta keiden aluetta ne ovat? Kun parit yhä vain paremman puutteessa hallitsevat semanttista ajatteluamme, on selvää, että puhutaan itse asiassa peitellyssä muodossa miesten alueesta. Onko olemassa latautuneempaa vastinparia kuin mies–nainen?

Niinpä sekä kirjoitetun kielen etenemisestä johtuva hahmottamistapamme että metaforisen ajattelumme dikotominen pohja rohkaisevat lukemaan kirjallisuutta melko latautuneista lähtökohdista. Onko siis ihmekään, että kielellisesti kokeilevat proosateokset nähdään usein uhkaavina tai muuten vain vaikeina? Erityisesti ennakkoluuloisuus kohdistuu aivan tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun: kutsun sitä ruumiilliseksi kieleksi.

Tämä kieli on minun ruumiini

Määritelmäni mukaan ruumiillinen kieli ei etene nimeämällä asioita. Pyrin kirjoissani käyttämään kieltä, joka jättää lopullisen – mahdollisesti yhteiskunnallisen – kannanoton lukijan tulkinnan varaan. Yritän olla käyttämättä ilmaisuja, kuten ”se tuntuu pahalta” tai ”hän saapui Volvolla”. Sen sijaan yritän kuvata, miltä se tuntuu, millainen auto tai saapumisen akti on. Kuvaaminen taas voi ulottua pidemmällekin kuin lauseeseen. Se voi ulottua sanojen sisälle asti.

Kielen aistikuvailu ei välttämättä rakennu yksinkertaisten ruumiillisten eksplikointien kuten haistamisen, maistamisen tai koskettamisen kuvaamiseen kirjaimellisesti – vaan mahdollisesti uusioadjektiiveja tai -verbejä hyväksi käyttäen. Tekstin sisäinen aistimaailma voikin rakentua uskottavammin, kun entiteettien suhteita toisiinsa ei suostuta määrittelemään, kun käytetään odotuksenvastaista syntaktista muotoa tai rikotaan dikotomisia odotuksia.

Runoudessa kieli kuvaa kohdettaan viereisyyden, metonyymisen suhteen kautta. Samalla tavoin myös proosassa voitaisiin riistäytyä vähän kauemmas suomalaisesta biografistisen lukemisen perinteestä ja sen kylkiäisestä, uskosta, että sanat viittaavat kohteeseensa, eivätkä siksi ole vaihdettavissa toisiin. Sillä ne ovat.

Ja juuri se ärsyttää monia. Sanat ovat pyhiä, etenkin Suomessa. Jos jotain sanaa käytetään yleensä, olisi parasta valita juuri se, etteivät tuhannet kielipoliisit yleisössä äikähdä. Kun lauseen rakenne ei noudatakaan skeemaa, joutuu kielenkäyttäjä turvautumaan ensyklopediseen tietoonsa ja tukeutumaan kognitioihinsa, kuten kieltä ensi alkuun opeteltaessa. Se tuntuu hermostuttavan monia ammattimaisiakin lukijoita. He eivät halua palata epävarmuuden aikaan, he haluavat selkeyttä ja loogisuutta. Kuitenkin kielen voimavara on juuri sen muutoskyvyssä.

Miksi kielelle annetaan sukupuoli?

Vastaparit tekevät maailmasta helposti hallittavan. Kun saa puhua naiskirjallisuudesta, on helppo paketoida samaan pakettiin Christa Wolf, Virginia Woolf ja Rakel Liehu (oman kielirakkauteni kohde). Tekstiä syytetään helposti vähättelevästi ja vieraannuttavasti naiskielisyydestä, jos se on yltiöpäisen romanttista, ruumiillisen kuvailevaa tai ei keskity yksinkertaiseen juonen edistämiseen. Tietysti syyksi riittää jo pelkästään se, että teoksessa on naispäähenkilö(itä) tai kielikuvilla leikittelyä.

Samaan aikaan on helppo unohtaa, että se konventionaalinen, oikea kirjallisuus on miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossa kielikin pysyy aisoissa. Sorrun itsekin usein ärsyynnyspäissäni syyttämään suomalaista mieskirjallisuutta halkopinoproosasta – kutsun sitä myös ostoslistakieleksi. Meidät on koulutettu uskomaan dikotomioihin, selkeisiin kategoriarajoihin. Uskoa on vaikea rikkoa.

Ärsyynnyksen laannuttua minäkin kuitenkin muistan Aleksis Kiven, Väinö Linnan, ja muistan sen, mikä tekee heistä minulle merkittäviä kirjailijoita. Heidän kielensä, joka oli villiä, hakee puheen rytmiä ja tapoja rikkomalla sääntöjä, uskaltaa poiketa oletetusta oikeasta ja ylevästä – ja tuli myös siitä aikanaan suomituksi. Hekin olivat ruumiillisen kielen vaalijoita.

Miksi sitten nykyisinkin on helppo asettaa ruumiillinen, kielikuvista runsas ja romanttinen yhteen nais-etuliitteen kanssa – ja miksi nämä piirteet tuntuvat usein alentavan tekstin arvoa tai ainakin asettavan sen johonkin omaan erityisolympialaisryhmäänsä? Koska määritteiden vastaparina toimi mies, älyllinen, tarkoituksenmukainen ja järkevä. Koska koko ajatus kirjallisuudesta, sen idealisoitu ilmentymä, prototyyppi, on kaukana ruumiillisesta, elävästä ja aistillisesta – onhan kirjallisuus ollut miesten aidattua aluetta, ja sellaiseksi se yhä merkitään juuri kategorioita rakentelemalla. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun englanninkielinen Wikipedia poisti American Novelists -sivultaan kaikki naiskirjailijat ja sijoitti heidät omalle alasivulleen niin, että pääsivulle jäivät vain miehet.

Dikotomioilla on ikävä tapa rajata maailmasta pois harmaa alue, alue välissä tai sivussa. On vain tuttu ja vieras, mies ja nainen, merkitsijä ja merkitty. Ei ole mahdollista olla samaan aikaan useampaa vastakkaista piirrettä tai laajempaa skaalaa, vaikka niin todellisuudessa usein on.

Siksi kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. Kun semanttisessa avaruudessa merkitykset pyörivät prototyypin läheisyydessä kuin planeettaa kiertävät kuut, voi prototyyppikin hiutua tai kasvaa. Avaruus muuttuu koko ajan, sillä me rakennamme sen jokapäiväisellä puheellamme. Ja kirjoituksella.

Siksi minä kirjoitan niin kuin kirjoitan.

Viitteet & Kirjallisuus

Ks. Flood, Alison, Wikipedia Bumps Women From ’American Novelists’ Category. The Guardian, 25.4.2013.

LAKOFF, GEORGE 1987: Women, fire, and dangerous things: what categories reveal about the mind. Chigago: The University of Chigago Press.

LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. Chigago: The University of Chigago Press.

LANGACKER, W. RONALD 1999: Grammar and conceptualization. Berlin ja New York: Mouton de Gruyter. Cognitive Linguistics Research 14.

- – – – 1990: Concept, image and symbol. Berlin: Mouton de Gruyter.

- – – – 1987: The basis of cognitive grammar. California: Stanford University press

- – – – 1973 [1968, 1967]: Language and its structure: some fundamental linguistic concepts. United States: Harcourt Brace Jovanovich.

RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto: merkitysten verkko. – Kieli 8. Näkökulmia polysemiaan: 36-69. HY.

Lisää ruumiillisen kielen tutkimisesta:

TAMMIMAA, ESSI 2008: Rakel Liehun kubistinen runokieli – Ellipsi ilmaisukeinona. Pro gradu. HY.

Keskisuomalainen ylistää Noaidia!

Keskisuomalainen ylistää Noaidin tytärtä! Ihan tässä liikuttuu.

”Tammimaa kuvaa hienovaraisella mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.”

Arvostelu on muutenkin hyvin silmiä avaava, eikä mielestäni paljasta juonta liikaa. Ja sen voi lukea ilmaiseksi Keskisuomalaisen sivuilta.

Kerrankin backstagella!

KOM-teatterin uusi kantaesitys Orkesteri on hulvaton. Okko Leon näytelmä onnistuu käsittelemään monia nykyilmiöitä, kuten syrjäytymistä, taiteellisen työn kannattamattomuutta, työelämän yrittäjäluonteistumista, menestyksen arbitraaria luonnetta, tositeeveetä ja hämmästyttävää tyhjänpäiväisyyttä, josta epätoivoiset teot joskus kumpuavat.

Kun viimeksi, vuosia sitten, kävin katsomassa kutsuvierasnäytäntöä KOM-teatterissa, jätin kirjoittamatta siitä, koska pidin siitä niin vähän. Livahdin näytöksestä aplodien aikana, mitä en pidä lainkaan hyvänä käytöksenä. Nyt istuimme ensimmäisessä rivissä ja taputimme viimeiseen läpsähdykseen asti. Seuralaiseni kommentoi, että poskiin sattuu, kun on hymyillyt niin paljon. Ja nauranut. Jopa kumartamaan tulleet näyttelijät uskalsivat kolmannella tai neljännellä esiin juoksemiskerralla päästää hymyt valloilleen. Me pidimme heistä. He naurattivat meitä. Orkesteri oli onnistunut show.

Pidän tosi paljon siitä, että teatteria tehdään arkisista lähtökohdista. Tarkoitan tällä ihan käytännössä sitä, että näyttämö ei ole kääntölava, ja että katsojana emme pääse näyttämön ulkopuolelle. Tässä tapauksessa katsoja ei pääse näkemään, mitä tapahtuu lavalla eli hääseurueen riehakkaiksi yltyvissä bileissä, eikä siis pääse myöskään todistamaan bändin, The Everlastin, varsinaista esitystä.

Olin huomannut näytelmän mainokset jo ennen kuin sain kutsun ensi-iltaan ja miettinyt, että tuon haluaisin nähdä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut takahuoneeseen pääsemisestä – kirjoitin jopa siihen liittyvän kohtauksen elokuussa ilmestyneeseen romaaniini Noaidin tytär. Minua viehättää se, että minulle katsojana tarjoillaan ikään kuin nurja puoli, se, jota ei ole tarkoitettu nähtäväksi.

Vaikka näytelmän henkilöhahmoissa on raskaan stereotyypittämisen vaara, sillä he ovat niin kovin tunnistettavia tapauksia heti ensi sanoistaan, nousevat he silti stereotyyppien yläpuolelle. Hulvaton ohjaus ja dramatisointi vetävät esitystä eteenpäin sellaisella lungilla otteella (siinä muuten todella kiva paikka syödä ennen esitystä), että mihinkään ei takerru. Kaikessa on aitouden roso. Siitä suurin kiitos menee tietenkin hulvattomuuteen heittäytyville näyttelijöille. Esitystä voisi arvioida myös siitä näkökulmasta, mitä se ei tarjoa: esimerkiksi runsaasti samastumispintaa tai aitoa psykologista kehitystä. Minusta ohi ja yli puhumisen esiin maalaaminen on jo itsessään ihan mahtavaa katsottavaa.

Erityisesti Juho Milonoffin nuoressa stadilaispudokkaassa Hallassa on koskettavuutta, joka syntyy yllättävistä aineksista. Muistan hänet erityisesti minuakin aikanaan Kellariteatterissa ohjanneen Johanna Freundlichin näytelmäversiosta Kaikki isäni hotellit. Hänen hahmonsa outona Frank-veljenä oli hyvin metodinen, tyylitelty. Niin on myös Halla. Se saattaa olla Milonoffin tyylin kulmakivi, ehkä kompastuskivikin, mutta tässä näytelmässä se toimii kuin junan vessa. Ruumiillisesti täydellisesti sitoutumalla ja puheenparrellakin tietynlaisen loppukiekaisuun päättyvän puheen jäljittelyn myötä todella kasvaa kuva haavoitetusta nuoresta miehestä, joka ”osallistuisi kyllä Idolsiin, jos vaan osaisi laulaa”.

Mukana kaartissa on myös se hissukka, joka ainoana pääsi musakouluun ja jota vedätetään (Samuli Niittymäki), eronnut ja yksinäinen äijä (Pekka Valkeejärvi), liukas managerimainen bändin johtohahmo (Janne Reinikainen, joka on myös ohjannut näytelmän) ja sitten vielä se pakollinen – naislaulaja, joka tästä bändistä puuttuu. Hallan pikkusiskopuoli, Laura Malmivaaran esittämä laulaja Simone Päiväperho, on menestynyt Idols-voiton jälkeen ja on juuri se, mitä bändi tarvitsisi breikatakseen. Poikien kerhoksi kirjoitetun ja ohjatun näytelmän maailmaan Simone istuu tietenkin heikosti, ja hänen hahmossaan onkin sellaista heittelehdintää, että sitä on vaikea sulattaa osaksi muuta tarinaa. Osaksi ongelmana ehkä on, että Malmivaara ei stereotyypittele hahmoaan niin näyttävästi kuin muut näyttelijät.

Näytelmässä on myös merkillinen, hiljainen hahmo, jonka olemassaolo jäi vaivaamaan minua tähän hetkeen asti – niin kuin kaiketi oli tarkoituskin. Hannu ei puhu mitään, näppäilee muutaman soinnun ja näyttää suurimman osan näytelmää krapulaisen vittuuntuneelta. En osaa sanoa, onko Hannu välttämätön hahmo. Hänen korvattavissa olevuutensa herättää konkreettisia kysymyksiä siitä, miksi hänet on koettu tarpeelliseksi riipaksi hyvin paljon dialogiin pohjaavan näytelmän kulkuun.

Osaan kuitenkin arvostaa sitä, että minulle heitetään luu, jota ei ole valmiiksi pureskeltu. Ihan samalla tavalla kuin pidän hitusen halpana vaikkakin joskus välttämättömänä ratkaisuna sitä, että kerrotaan vuosien vierineen kohtausten välissä (”Viiden vuoden päästä”), jotta päästään mehukkaisiin kohtauksiin ja voidaan jättää loppu sanoittamatta, en pidä parhaana mahdollisena ratkaisuna, että käsiohjelman pitää kertoa katsojalle Hannun näkymättömyyden ja puhumattomuuden tulkinnoista. Silti, näen sen tarpeelliseksi. Joskus tulkintaa on parasta vähän ohjata oikeaan suuntaan, jopa minunkin mielestäni. Orkesterissa ei myöskään siirrytä ajassa eteen- tai taaksepäin, eikä yhden huoneen strategiasta luovuta silloinkaan, kun poliisit piirittävät nuorisotalon ja koko homma muuttuu – jos mahdollista – vieläkin suuremmaksi farssiksi.

Kohtausten välisten aikahyppäysten aatelia on tietenkin juuri viime viikolla näkemäni varsin hengästyttävä Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (Kaupunginteatterin Studio Pasilassa). Näytelmässä vuosien vierimistä ei ole näyttämöllisesti tai dramaturgisesti merkitty mitenkään, niiden kuluminen selviää dialogin keinoin. Siitä minä tykkään. Luottakaa katsojaan. Haluan joskus tehdä ajatustyötä myös itse.

Kaiken kaikkiaan Orkesterista jää hyväntuulinen fiilis. Ja silti se onnistuu naurattamisen keskellä koskettamaan montakin arkaa paikkaa. Se, jos jokin, on taitolaji.

Ensimmäinen arvostelu!

Ensimmäinen löytämäni arvioi Noaidin tyttärestä – ilmestyi sopivasti julkaisujuhlien päivänä!

Juuri, kun ehtii ajatella, että tietää, mitä seuraavaksi kirjassa tapahtuu, paljastuukin jotain ihan uutta. Kirjailija pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen.

Klik klik Vadelmaisen poikkeavuuden pariin.

Noaidin tytär ilmestyi!

Noaidin tytär ilmestyi!

Kirjasarjan ensimmäisen osan upeat kannet!

Olen saanut valokuvatodisteita kentältä: kirja on jo bongattu Suomalaisesta kirjakaupasta. Odotan vielä omaa lämpiäiskappalettani ja julkkaritkin pidän vasta ensi viikolla, ettei viime julkkarien tragedia toistu. Kirjat nimittäin katosivat matkalla postin huolimattomuuden vuoksi, sillä ne lähetettiin vanhaan osoitteeseeni väärään kaupunkiin, eikä minulla siksi ollut julkkareissa kuin yksi kappale Paljain käsin -romaaniani. Senkin ystäväni joutui kiireellä ostamaan Suomalaisesta.

Odotan innolla julkkareita. Vasta kirjaa juhlistaessa oikeastaan tajuaa, että se on valmis ja peruuttamattomasti poissa omista käsistä. Jollei sitten sitä ennen joudu jo kohtaamaan jotakuta innokasta toimittajaa, joka on ehtinyt kirjan lukea ja mahdollisesti kommentoi sen sisältöä. Karmea ajatus. Pienen hetken kirja on täydellinen ennen kuin yleisö löytää sen ja muodostaa oman mielipiteensä. Se on valmis, eikä sille voi enää tehdä mitään.

Niinpä minun on alettava puurtaa kirjasarjan toista kirjaa; olen sen työn oikeastaan tässä kesän mittaan jo aloittanutkin. Pitää nyt kuitenkin hetkeksi pysähtyä huomaamaan, että olenhan minä jotain saanut aikaankin. Ei kaikki ole ikuisesti kesken.

Jos luulitte, että kirjailijan elämä on helppoa, luulitte väärin! Nostetaan malja Noaidin tyttärelle! On sen aika.

Noaidin tytär sisus

Yksi mahdollinen maailma

Kuva

On tosi koskettavaa ja aina yhtä vieraannuttavaa nähdä oman kirjansa kannet. Kun itse on kerinyt kokoon koko kyseisen maailman, sen henkilöistä ja tapahtumapaikoista on aika lailla selkeä mielikuva. Henkilöiden kuvat saattavat näyttää jopa vääriltä, koska mikään ei voita mielikuvistusta. Niinhän käy monille, jotka lukevat ensin kirjan ja näkevät sitten siitä tehdyn elokuvan: Ei Auran kuulu näyttää tuolta! Ei Aura käyttäisi tuollaisia vaatteita!

Yllä on elokuussa ilmestyvän kirjani kansi, joka on värikkyydessään ja maagisuudessaan tosi hieno – ja kaikkea sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Noaidin tytär aloittaa nuorten fantasiatrilogian, joka kertoo vahvoista ja julmista saamelaissoturittarista, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta kellokoskelaisesta 16-vuotiaasta Aurasta. Kannessa Aura näyttää coolilta, varmalta, mutta kirjassa hän on kaikkea muuta. Ei Aura sormi suussa soturittaria kohtaa, kyllä te minut tiedätte, mutta ei hän myöskään opi taianomaisesti käyttelemään puukkoa ja ratsastamaan susilla. Aura on ihan oikea tyttö.

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta. Taidetta ohjaavat suuremmat päämäärät.

Kun lähdin kirjoittamaan menevää seikkailuromaania, päädyinkin kirjoittamaan äidin menettämisestä, yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja siitä, miten vaikeaa rakkaudelle on asettaa rajoja. Kun kirjoitin todeksi Lapin mafian, vääryyksistä rankaisevat saamelaissoturittaret ajasta irti olevaan metsäänsä, aloinkin kertoa väkivallasta ja piittaamattomuudesta.

Noaidin tyttären kanssa olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen. Olen viettänyt pimeitä iltoja eteisen takinvarjoja vilkuillen ja aurinkoisia kesäpäiviä täysin uppoutuneena hillittömiin ajojahteihin.

Fantasiaa soimataan turhaan eskapistiseksi kirjallisuudenlajiksi. Kaikki kirjallisuus on todellisuuspakoa ja samalla se on todellisuuden tutkimista. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään. En ehkä usko jumaliin, mutta on helppo uskoa, että on asioita, joita me emme tiedä. Partikkelit, jotka muodostavat meidät, vaihtuvat kokonaan useaan otteeseen elämämme aikana. Silti se ei vaikuta kokemukseemme maailmasta. Se, mitä me koemme, vaikuttaa. Tässä on yksi mahdollinen maailma, yksi kokemus, jossa kuolleet kääntävät kasvonsa meitä kohti Alisesta maailmasta. Tässä maailmassa kylmään kaivoon voi työntää kätensä ja sekoittaa. Tässä maailmassa kuolleet vastaavat kutsuun nostamalla kätensä kaivosta, vetämällä meidät mukaansa.

Ensimmäinen kirja on valmis. Silti matka on vasta alussa. Minä makaan kotisohvalla, katson sadepilviä, juon teetä kurkkukipuun ja kirjoitan toista kirjaa. Onneksi ei ole pimeä.

Tahdon tasa-arvoisen Suomen

Tein viime vuonna hyvän teon. Järjestin oman Huterot-ryhmän Pride-kulkueeseen tukeaksani kaikkien oikeutta elää ja rakastaa turvallisesti ja juuri sellaisina kuin ovat. Ilokseni siellä kuvattiin Tahdon2013-aloitetta varten vaikuttamisvideota, johon minua haastateltiin. Toivoin, ettei tähän tultaisi – mutta en voi olla muuta kuin tyytyväinen, että tekijät eivät vain luottaneet hyvään tahtoon ja oikeudenmukaisuuteen. Asialle on yhä vieläkin tehtävä jotain!

Minä tahdon tasa-arvoisen Suomen. Entä te?