Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

• Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
• Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

• Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
• En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
• Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Halusta

Jaahans. Hiljaista on. Se varmaan johtuu siitä, että ulkona on jo näin aamutuimaan miltei 19 astetta. Ja kirjoitanhan mä teille romaania, hyvät ihmiset, ei pidä olla kärsimätön.

”Nainen näyttää miehelle tärkeitä asioita, jotka voisi toki paljon paremmin nähdä televisiosta.”
Elfriede Jelinek: Halu (Otava 2008)

Rike luontoa vastaan

On seksipäivityksen aika. Ette tainneet uskoa, että se enää tulisi? 

Olivian toimituksen blogissa kuhisi jo ennen koko blogin avaamista, ja arvata saattaa, miksi. Toimituspäällikkö Mari Paalosalo tuli kirjoittaneeksi naisten tavasta syyllistää itseään seksin puutteesta. Hän tuli myös viitanneeksi pienien puolesta puhujaksi lanseeratun Timo Hännikäisen esseistiseen pamflettiin Ilman. 

Minä luin Hännikäisen kirjan jo sen ilmestymisen aikoihin, ja päällimmäiseksi sen lukemisesta jäi rosoreunainen ymmärrys ihmisen toivon ja siitä kumpuavan epätoivon edessä. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Itse asiassa uskon, että me kaikki tiedämme. Ihmisten kanssa oleminen on välillä luvattoman vaikeaa.

Hännikäisen kirjan kanssa samaan aikaa luin kuitenkin myös Charlotte Roschen Kosteikkoja, Abby Leen Mielessä vain se sekä seksuaaliterapeutti Ylva Franzénin Lisää orgasmeja, mikä ei voinut olla muovaamatta kokonaiskokemustani. 

Abby Lee tunnetaan myös liikanimeltä Girl with a one track mind, jolla hän on kirjoittanut blogia seksikokemuksistaan, seksuaalisuudestaan ja – oi kyllä – seksin puutteesta. Siis mitä? Ai nainenkin voi olla puutteessa? Abby Lee kertoo urheasti siitä, kuinka usein ja kuinka tökerösti hän tulee torjutuksi – ja myös siitä, kuinka törkyisesti jotkut kumppanit kehtaavat käyttäytyä, kun kukaan ei ole näkemässä. Olennaisinta Abbyn blogissa ja siis myös kirjassa on mielestäni kuitenkin se, että hän ei peittele seksuaalisen halunsa määrää. Hän sormettaa, ajaa loppuun vibroja ja runttaa dildoja ja tsekkaa aikuisviihdettä sen lisäksi, että haluaa harrastaa seksiä oikean ihmisen kanssa. Sellaisen, josta tykkää.  

Miksi Abby Lee sitten on niin poikkeuksellinen? Sen ei pitäisi olla uutinen, että naiset haluavat sitä ihan yhtä paljon kuin miehetkin. Mutta se on. Siinä missä naiset syyllistävät itseään seksin puutteesta parisuhteessa ja sinkkumarkkinoilla, myös miehet syyllistävät naisia. Naiset eivät halua. 

Abby Leen oikea nimi ja henkilöllisyys saatettiin julkisuuteen kirjan julkaisun jälkeen keltaisen lehdistön toimesta, ja hänestä tuli megajulkkis – the nainen, joka haluaa! Ei lainkaan friikkisirkus. Ennen paljastumista Abbya kuitenkin epäiltiin blogissa toistuvasti mieheksi, joka kirjoittaa omia fantasioitaan siitä, minkälainen naisen pitäisi olla, koska kukaan nainen ei voi haluta noin paljon. Osaatteko sanoa yllätys? 

Siinä missä Abby Lee kertoo rehdin tuhdisti omasta seksielämästään ja sen puutteista, Charlotte Roche vetää yli hyberbolisesti. Kosteikkojen päähenkilötyttö käyttää hajuvetenään pimppimehujaan, (mikä muuten kuulemma feromonitutkijoiden mukaan ”toimii”, jos siis haluaa paritella ja esitellä paritteluhaluaan sopiville kandidaateille) revittelee juuri leikattua pyllyään valokuvaajalle, koska haluaa nähdä, mitä hänelle on tehty (peräpukamaleikkaus) ja omistaa vartalonsa tavalla, jolla kukaan nainen ei. Yäk, sehän on iljettävää, rumaa ja – kiellettyä?

Niinpä niin. Naisen pitäisi olla haluton olento, joka ei ainakaan lompsi pitkin kaupunkia pillu märkänä, että mies voisi kokea tehneensä jotain merkittävää kellistettyään hänet. Naisen tulee vastustella, miehen tulee aina yrittää. Mieskään ei kuitenkaan halua aina yrittää, ei aina edes – gasp – halua!

”Ajatus yhdynnästä ilman minkäänlaista kiintymystä tuntuu vastenmieliseltä. Uskon useimpien ihmisten tuntevan pohjimmiltaan niin, ja sen takia kaunis uni seksuaalisesta vapaudesta, on sittenkin vain uni.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)

Nyt pääsenkin siihen todelliseen kovaan kamaan, seksin ytimeen. Seksuaaliterapeutti Ylva Franzéniin. Joku saattaa älähtää siitä, että Lisää orgasmeja -kirjan alaotsikko on Tie naisen nautintoon. (Miksei miehen?) No, hyvät ystävät. Tässä se pointti juuri piileekin.

Basam Booksin esittely Lisää orgasmeja-kirjasta sisältää myös tällaisen pätkän:

Kirja on myös oiva opas seksuaalisuuden historiaan, ja se kyseenalaistaa (vääristyneen) tavan, jolla naisvartaloon on aiemmin suhtauduttu. Naisen nautinnon rajat määritelleet psykologit, lääkärit ja filosofit ovat tavanomaisesti olleet miehiä. Nyt on aika murtaa heidän luomansa tabut, jotka edelleen ohjaavat käsityksiämme naisen seksuaalisuudesta. 

Seksuaaliterapeutin seksiä käsittelevä kirja alkaa erilaisilla harjoituksilla, joilla on tarkoitus lopulta parantaa kykyä nauttia seksistä. Luitte oikein: kykyä. Minkälaisia luulette, että harjoitukset ovat? Niitä on molemmille kumppaneille: oletetulle miehelle ja naiselle.

Yksi harjoitus miehelle on viettää enemmän aikaa halien ja kosketellen. Yksi on tehdä 10% enemmän kaikkea, mitä on tehnyt kotona – siivota, tiskata, auttaa, jutella, halia, pussailla.

Yksi harjoitus naiselle on tanssia yksin, täysin turvallisessa ympäristössä ja etsiä liikkumisen tapaa, joka tuntuisi hyvältä, että tulisi sinuiksi sen kanssa, millainen oma ruumis on, ei millainen sen pitäisi olla. Yksi on opetella puhumaan siitä, mikä pelottaa, ärsyttää ja vaivaa.

Ylva Franzén myös listaa haluntappajiksi WHO:n listauksen mukaisesti muun muassa hormoniehkäisyvalmisteet. (Aiheesta enemmän tämän kuun Oliviassa.)

Missä se seksi siis on? Miksei kirja ole täynnä kaavakuvia ulkosynnyttimistä, ohjeita otteisiin ja leikkeihin? Koska seksi, hyvät naiset ja herrat, on kommunikaatiota.

Loppuun sitaatti mieheltä, joka ei esittelyjä kaipaa. Sitaatti saattaa mediatykityksen kautta kirjaan tutustuneita hiukkasen yllättää sen lämmön, peittelemättömän ihailun ja ihmisläheisyyden vuoksi. Mutta sehän on vaan iloinen asia!

”Kypsän naisen upeat tamman reidet, rehevä takamus ja joka paikasta pehmeämpi ja vastaanottavampi liha suorastaan vaativat hyväilyjä ja yhdyntöjä. Hänen vartalonsa on vuosien saatossa kypsynyt täydelliseksi lempimiseen, ja jos hän pidättäytyy, hän rikkoo itseään ja luontoa vastaan.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)