Avainsana-arkisto: Saamelaissoturittaret

Noaidin tytär ilmestyi!

Noaidin tytär ilmestyi!

Kirjasarjan ensimmäisen osan upeat kannet!

Olen saanut valokuvatodisteita kentältä: kirja on jo bongattu Suomalaisesta kirjakaupasta. Odotan vielä omaa lämpiäiskappalettani ja julkkaritkin pidän vasta ensi viikolla, ettei viime julkkarien tragedia toistu. Kirjat nimittäin katosivat matkalla postin huolimattomuuden vuoksi, sillä ne lähetettiin vanhaan osoitteeseeni väärään kaupunkiin, eikä minulla siksi ollut julkkareissa kuin yksi kappale Paljain käsin -romaaniani. Senkin ystäväni joutui kiireellä ostamaan Suomalaisesta.

Odotan innolla julkkareita. Vasta kirjaa juhlistaessa oikeastaan tajuaa, että se on valmis ja peruuttamattomasti poissa omista käsistä. Jollei sitten sitä ennen joudu jo kohtaamaan jotakuta innokasta toimittajaa, joka on ehtinyt kirjan lukea ja mahdollisesti kommentoi sen sisältöä. Karmea ajatus. Pienen hetken kirja on täydellinen ennen kuin yleisö löytää sen ja muodostaa oman mielipiteensä. Se on valmis, eikä sille voi enää tehdä mitään.

Niinpä minun on alettava puurtaa kirjasarjan toista kirjaa; olen sen työn oikeastaan tässä kesän mittaan jo aloittanutkin. Pitää nyt kuitenkin hetkeksi pysähtyä huomaamaan, että olenhan minä jotain saanut aikaankin. Ei kaikki ole ikuisesti kesken.

Jos luulitte, että kirjailijan elämä on helppoa, luulitte väärin! Nostetaan malja Noaidin tyttärelle! On sen aika.

Noaidin tytär sisus

Mainokset

Yksi mahdollinen maailma

Kuva

On tosi koskettavaa ja aina yhtä vieraannuttavaa nähdä oman kirjansa kannet. Kun itse on kerinyt kokoon koko kyseisen maailman, sen henkilöistä ja tapahtumapaikoista on aika lailla selkeä mielikuva. Henkilöiden kuvat saattavat näyttää jopa vääriltä, koska mikään ei voita mielikuvistusta. Niinhän käy monille, jotka lukevat ensin kirjan ja näkevät sitten siitä tehdyn elokuvan: Ei Auran kuulu näyttää tuolta! Ei Aura käyttäisi tuollaisia vaatteita!

Yllä on elokuussa ilmestyvän kirjani kansi, joka on värikkyydessään ja maagisuudessaan tosi hieno – ja kaikkea sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Noaidin tytär aloittaa nuorten fantasiatrilogian, joka kertoo vahvoista ja julmista saamelaissoturittarista, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta kellokoskelaisesta 16-vuotiaasta Aurasta. Kannessa Aura näyttää coolilta, varmalta, mutta kirjassa hän on kaikkea muuta. Ei Aura sormi suussa soturittaria kohtaa, kyllä te minut tiedätte, mutta ei hän myöskään opi taianomaisesti käyttelemään puukkoa ja ratsastamaan susilla. Aura on ihan oikea tyttö.

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta. Taidetta ohjaavat suuremmat päämäärät.

Kun lähdin kirjoittamaan menevää seikkailuromaania, päädyinkin kirjoittamaan äidin menettämisestä, yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja siitä, miten vaikeaa rakkaudelle on asettaa rajoja. Kun kirjoitin todeksi Lapin mafian, vääryyksistä rankaisevat saamelaissoturittaret ajasta irti olevaan metsäänsä, aloinkin kertoa väkivallasta ja piittaamattomuudesta.

Noaidin tyttären kanssa olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen. Olen viettänyt pimeitä iltoja eteisen takinvarjoja vilkuillen ja aurinkoisia kesäpäiviä täysin uppoutuneena hillittömiin ajojahteihin.

Fantasiaa soimataan turhaan eskapistiseksi kirjallisuudenlajiksi. Kaikki kirjallisuus on todellisuuspakoa ja samalla se on todellisuuden tutkimista. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään. En ehkä usko jumaliin, mutta on helppo uskoa, että on asioita, joita me emme tiedä. Partikkelit, jotka muodostavat meidät, vaihtuvat kokonaan useaan otteeseen elämämme aikana. Silti se ei vaikuta kokemukseemme maailmasta. Se, mitä me koemme, vaikuttaa. Tässä on yksi mahdollinen maailma, yksi kokemus, jossa kuolleet kääntävät kasvonsa meitä kohti Alisesta maailmasta. Tässä maailmassa kylmään kaivoon voi työntää kätensä ja sekoittaa. Tässä maailmassa kuolleet vastaavat kutsuun nostamalla kätensä kaivosta, vetämällä meidät mukaansa.

Ensimmäinen kirja on valmis. Silti matka on vasta alussa. Minä makaan kotisohvalla, katson sadepilviä, juon teetä kurkkukipuun ja kirjoitan toista kirjaa. Onneksi ei ole pimeä.

Lopputaistelu ja päähenkilön selviämisen mahdottomuus

Nuortenkirjasarjan Saamalaissoturittaret ensimmäisen kirjan Suden kesyttäjä kanssa painiminen on tämän hetken työni. Siksipä siitä laulan.

Tässä lopputaistelua kirjoittaessani aloin miettiä sitä, miksi oikeastaan myyttisiin ulottuvuuksiin syöksyvään tarinaan ei voisi tuoda nykytekniikkaa. Eivät kännykät ja MP3-soittimet kuitenkaan mihinkään maagisesti katoakaan, ja melkein jokaisella on ainakin puhelin taskussa. (Lempeän huvittuneesti katson myös niitä farkun ja pukuhousun takataskuja, joihin on kulunut lompakon hahmotelma.) Ja siis jokaisessa kunnon fantasiaseikkailussahan pitää olla lopputaistelu! Miekkojen pitää viuhahdella! Hampaiden pitää välkähdellä! Tantereen pitää täristä, veren lentää ja päähenkilön pitää voittaa!

Mutta miten päähenkilö voi voittaa, jos miekat viuhuvat, hampaat välkkyvät ja kuolleet nousevat Manalasta? Noin niinku esimerkkinä.

On aika jännää, mitä alitajunta syytää vastaukseksi, kun on kirjoittanut itsensä umpikujaan. Vaikeutan näköjään elämääni tuomalla kohtauksiin aina vieläkin vaikeamman ja vieläkin mahdottomamman vastuksen lainkaan miettimättä sitä, kuinka saan henkilöt pelastettua tilanteesta. Taika tuppaa sormissani aina olemaan pahaa taikaa. Unet ovat painajaisia, loitsut vievät äänen tai hengen, jähmettävät henkilöt paikoilleen avuttomina, kunnes…

Siihen kohtaan sormet sitten pysähtyvät. Aika reilua.

Ja kun on kerran luonut jonkun tilanteen, ei sitä voi noin vain peruuttaa tekstiä poistamalla. Se pitää selvittää. On varmaan sanomattakin selvää, että monet yöt on mennyt näitä ratkaisuja pähkäillessä. Edelliseen vastaus oli – alitajunnalle kiitos – tuutulaulu. Tämän kertaiseen pähkinään oli vastauksena – uusi teknologia.

Huh. Mihinköhän suohon laulan itseni seuraavaksi?

Stay tuned.

Huomenna olen muuten Helsingin kirjamessuilla Ylen lavalla klo 12. Tulkaa moikkaamaan, tai jos ette kehtaa, ainakin kuuntelemaan. Jatkamme Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kanssa siitä, mihin jäimme Aamu Tv:n aamun kirjassa.

Suden kesyttäjä – Tuutulaulun taikavoimat

Muistatteko, mihin mun ajatukseni kinnasivat tulevan nuorten kirjasarjani ensimmäisen osan Suden kesyttäjän kanssa? No, oli ne kimppuun hyökkäävät sudet, prätkäpoika ja pasifisti-ihastus. Päähenkilön nimi on Aura ja hän ei todellakaan ole mikään seikkailuromaanien pienenpieneen nahkalappubikiniin ”puettu” äkisti peitsenkäyttöön taianomaisesti tarttuva taistelijatar. Aura on 15 vee, yläasteen viimeisellä luokalla (ysillä) ja tykkää kirjoittamisesta. Ei siis tykkää juoksemisesta metsissä kilpaa susien kanssa, kun ei juuri koululiikunnastakaan.

Miten tällaisen tyypin saa voittamaan megahillittömiä taisteluita, joista sen vaan kerta kaikkiaan on selvittävä ihan omillaan?

No, arvatkaa! (I dare you. I double dare.)

Keksin sen, kun istuin saunassa. Rentouduin hämärässä ja nautin erityisesti hiljaisuudesta, koska sitä ennen olin laulellut siskon pientä itkevää nyyttiä uneen. Jostain selkäytimestä sitä jännällä tavalla lähti tulemaan, tiettyä rytmistä laulua, kun pikkuryyti rääkyi mahakipujaan tai tyytymättömyyttään – niistä kun ei aina tiedä. Sanat olivat ihan höpöhöpöä, mutta tarkoitukseen sopivia rauhoittavia sanoja. Kaikki on ihan hyyvin, kaikki on ihan hyyvin. Saunassa rytmi ja sanat vieläkin tumisivat mielessä, jotain voimaa niissä oli, jotain niin tuttua.

Mietin siinä löylyssä hiotessani, että mitä eroa oikeastaan on loitsulla ja tuutulaululla. Loitsut, ne samanistiset luvut, joita tietäjät osaavat ja joihin heidät on kirottu, pyrkivät kaikki jollain tavoin vaikuttamaan maailman menoon. Niihin kuuluu tietty rytmi, usein riimittelykin, ja on olennaista, että tietäjä löytää juuri oikeat sanat, jotta loitsu toimii. Niihin kuuluvat myös tietyt rituaalinomaiset toimet, jotka on toimitettava tismalleen oikein.

Oletteko tekin sitä mieltä, että eihän tuo eroa mitenkään vauvan hyssyttelemisestä uneen? Minä ainakin löysin ratkaisun sotaisan kohtaukseni sovittelemiseen siellä saunassa.

Tuutulaulun.

Saunaa on muuten myöskin pidetty pyhänä paikkana ja henkien näyttämönä – ja siellä ennen vanhaan synnytettiin. Mutta älkää vain katsoko sitä elokuvaa Sauna. Se on ihan liian pelottava, jotta sen jälkeen voisi mennä yksin kellarikerroksen saunaan.

Suden kesyttäjä

Kohtaukset etenevät satunnaisessa järjestyksessä, koska satunnainen on kirjoittamisen palapelinikin. En selittele kontekstia, enkä esittele henkilöitä, ellei tule sellainen tunne, että jotenkin vaan täytyy.

Tänään…

Kahden mieshenkilön välille tuli riitaa Aurasta. Riita ei ole vielä oikein ratkennut; tässä on tiettyjä logistisia ongelmakohtia. On ikimetsää, yötä, telttaa ja pahan läsnäoloa, mutta puukko puuttuu. Ikäviä tuollaiset tappelukset. Mukaan piti sotkea loitsun lukemiset ja sudet, jotka nostettiin metsästä avuksi. Mutta kenen avuksi ja kenen kimppuun?

Mukana yksi pasifisti ja yksi mopoilija nahkarotsissa.

Mitä Aura tekee?

No, älkää multa kysykö! Nythän on lauantai. Ei kai kukaan lauantaiyönä töitä tee.

Uusi projekti

Tällä hetkellä kaiken aikani syö megalomaaninen projekti eli proggis – nuortenkirjasarjan kirjoittaminen. Koska en koskaan ehdi kirjoittaa tänne mistään kivoista ja merkittävistä jutuista niin kuin nyt vaikkapa Tori Amoksen uskomattoman vaikuttavasta keikasta – miten se yhä edelleen hämmästyttää ja häikäisee,  kuinka käsittömättömän lahjakkaasta ja virtuoosista muusikosta on kyse, kun näkee hänen soittavan kahta eri kosketinsoitinta samaan aikaan molemmilla käsillä – tai Katja Ketun ja Johanna Venhon kirjanjulkkareista, joissa oli Kauko Röyhkän ja Tuomari Nurmion lisäksi tuliesitys, olen päättänyt alkaa kirjata tänne lyhyitä päivityksiä siitä, mitä tapahtuu kirjoituspöydälläni.

Ei voi olla mitään syytä sille, että en muka ehtisi kirjata muutamalla lauseella päivän juonenkäänteitä!

Täytyy tosin heti alkuun tunnustaa, että näin lauantai-illan ratoksi kirjoittelen kyllä epäergonomisesti sängyltä.

Seuraavaksi siis vuorossa: Saamelaissoturittarien saagan kanssa taistelua.