Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.

Sidottu sohvaan

Kun televisio-sarja on tehty oikein hyvin, suhde sen henkilöihin muistuttaa ihastumista. Heistä on mustasukkainen, heidän tekojaan puolustelee sokeasti, heidän seuraansa ikävöi. Kaikki tämä emotionaalinen bondaaminen on tietenkin hyvän tuotantotiimin, ohjauksen, käsikirjoituksen ja näyttelijöiden ansiota. Se on kaikki huijausta. 

Tarvitsen viihdettä yhtä paljon kuin tarvitsen ajatuksia avaavaa taidetta. Televisioisarjoista peilaa itseään ja omia elämänkarikoitaan uudestaan ja uudestaan. Nekin ovat sitä niin sanottua lapsen leikkiä, jonka kautta elämän suuria tragedioita ja ihmeitä on käsiteltävä. Hyvä sarja on kuin uni, jonka muistaa vielä aamulla, eikä ole aivan tavatonta, että unissani jatkaisin päähenkilöiden elämäntarinaa urille, joille se ei koskaan tuotannossa eksyisi. En tarkoita mitään uskaliaampaa, vaan vain henkilökohtaisempaa – unissahan sentään voin itse olla mukana.  

Hyvä sarja ei ole vain suuri huijaus, sillä juuri siinä se eroaa huonosta sarjasta: hyvä sarja on uskottava, hengittävä, se maistuu ja haisee näyttöpäätteen tai ruudun läpikin. 

Olen katsonut taas läpi Gilmoren tytöt ja aloitin Sinkkuelämää jälleen kerran, ties kuinka monennen. Ne molemmat ovat niin sanottuja hömppäsarjoja, joissa naiset puhuvat paljon ja elävät itsenäistä elämää, johon yleisesti yhdistetään tavaramerkit ja shoppailu, lohduttautuminen suklaalla ja roskaruoalla ja se välttämätön Sen Oikean metsästys. (Sen Oikean metsästyksestä aion puhua Improbatur-lehden kolumnissani ja itsensä uudelleen opettelemisesta Demissä, joten jätän ne nyt tähän.) Olennaisinta itselleni tärkeissä sarjoissa minulle on ollut kuitenkin naisten välisen syvän ystävyyden kuvaus. Siksi itsekkäällä ja vääränlaisen pakonomaisella Siitä Oikeasta kiinni pitämisellä kuorrutettu Laihemmat, Vanhemmat ja Hengettömämmät: Sinkkuelämää-elokuva oli mielestäni lähinnä loukkaava ja haluaisin pyyhkiä sen mielestäni sarjakokemustani pilaamasta.

Tässä haluan kuitenkin esitellä sarjan, jonka henkilöihin on mahdoton olla rakastumatta, sillä heidät näytetään herkimmillään, särkymäisillään, rehellisesti Gabriel Byrnen psykoterapeutin sohvalla. In treatment.

Nuoren gymnastin Sophien tarina on jotain, mikä jokaisen nuoren tytön pitäisi nähdä, siinä määrin hänen piittaamattomuutensa oman ruumiinsa vaatimuksista koskettaa jokaista naista. Entäpä Lauran onneton rakkaus terapeuttiinsa, joka ajaa hänet itsetuhoiseen ja kostonomaiseen vapaan seksin kierteeseen tai Amyn kylmäkiskoinen suhtautuminen miehensä vangitsemisyrityksiin, jotka katsoja lopulta oppii näkemään rakkaudesta ja epätoivosta  sikiävinä? Kukaan heistä ei tunnu olevan sen pahemmin sairas kuin kukaan meistä. Kaikkia heistä on lopulta helppo ymmärtää.

In treatment on mielestäni jännitysnäytelmä, koska sitä katsoessa joutuu koko ajan jännittämään, saako terapeutti potilaan luottamaan itseensä, jatkamaan sessiota, avautumaan. Samalla yrittää lukea potilaan eleitä ja puhetta, kuunnella ja arvioida tarkkaan, valehteleeko hän ja miksi. Tarinan totuudet tulevat usein esiin ennen kuin potilaat itse suostuvat ne paljastamaan – ja mukana hyökyy paljon muutakin odottamatonta. Jopa terapeutti saa säröjä täydelliseen pintaansa. Ja kaikki jännitys esitetään vain kahden vastakkain istuvan ihmisen puheena. Kyllä sanalla on ihmeellinen voima.

Jotta joku on voinut kirjoittaa kaiken sen, on hänen täytynyt kokea jotakin. Jotakin hyvin todellista. Mikä siinä siis on huijausta? 

Anna mun leikkiä vielä!

Kun tänä jouluna aloin tehdä pipareita, ostin kaupan taikinaa ja kaupan kuorrutusta, jota voi pruittailla valmiina piparin päälle ilman tomusokerin ja leivinpaperista käärityn pursottimen kanssa taiteilua (tai taistelua). Päätin keskittyä sisällön sijasta kerrankin muotoon. Niinpä sekään ei haitannut, ettei minulla ole yhtäkään piparkakkumuottia. Otin voiveitsen ja rupesin luomaan. Luit oikein: luomaan. Miksi keittiössä vain puurrettaisiin, miksei siellä myös luoda?

Aloin pohtia, mitä haluaisin yrittää taikinasta nostaa esiin. Minkälaisia hahmoja voisi luoda pelkkinä siluetteina, kolmella eri korostusvärillä? Sitä pohtiessani minuun iski ensimmäinen varma luomisen merkki: epävarmuus ja ahdistus. Mitä piparitaikinasta muka voisi tehdä? Tein ympyrän ja sydämeni rauhoittui. Ei ollut pakko tehdä mitään aivan uutta, merkittävää. Tein sydämen ja varovaisuus palasi. Mikä nyt sydäntä itsestäänselvempää olisi? Seuraavaksi tein ironisena vetona piparin mallisen piparin ja intouduin taas. Tein pataässän! 

Vihdoin leikki pääsi voitolle. Alkukankeus katosi, kun aloin muokata kokonaista merimaisemaa. Tein merirosvolaivan, merirosvon sapeli kädessään, vaanivan hain ja aarrerkun ja oudon lintuilmiön taivaalle. Ainakin siitä piti tulla lintu. Minä itse tiedän, että outo kulmio on merirosvo sapeli ojossa. Ja jos suurissa merilaivoissa ei ole tuollaisia purjeita tai romanttisen pyöreitä ikkunoita, mitä sitten? Se oli vaan leikkiä!

Tapaus sai minut miettimään omaa suhdettani ja ehkäpä myös jonkinlaista yleistä suhtautumista luovuuteen. Luovuus on aikuisten leikkiä, sanotaan. Onko leikki siis suorittamista ja epäonnistumisen pelkoa? Onko pipareista tultava täydellisiä, mitä eliöitä ikinä sitten pyrkivätkään kuvaamaan? Osa ilosta oli lopulta vain leikellä taikinaa ja katsoa, miltä palanen alkaa näyttää. Mustetahratesti, jossa tahraa pystyi itse muokkaamaan. Ennakkoon suunnitteleminen on jotain, mikä yhdistetään vakavasti otettavuuteen, työhön. Suorittaminen ja epäonnistumisen pelko myös. Miksi aikuisten leikki siis muistuttaa enemmän työtä kuin leikkiä?

Luovuutta mystifioidaan mielellään. Ne keillä on taito tuottaa taidetta, saavat yleisesti hyväksytysti toimia luovuuden puolesta edestä puhujina. Miksikö? Koska se on heidän työnsä. Kirjailija voi puhua ummet lammet jumalallisesta johdatuksesta ja inspiraatiosta, mutta loppujen lopuksi ilman pedanttia työminää ei kenestäkään taiteilijaa tule. Ideat on myös vietävä päätökseensä: ne on saatettava oikeaan muotoon ja sen etsimiseen voi mennä kauan. Se ei vain ole kovin mediaseksikästä. 

Entä ne kaikki ihmiset, jotka epätoivoisesti tarvitsisivat luovuudelleen ulostuloväylän? Joku heidänkin piparinsa tuomitsee: eihän se edes näytä lokilta! Suomalaisessa asenneympäristössä ei ole sopivaa puuhailla vain puuhailemisen ilosta. Mahdollisesti siksi monet sisustavat olohuonettaan joka kevät uusin kuosein. Se on sopivaa puuhailua. Pipareiden tekeminen on sopivaa, jos käyttää muottia ja tekee niitä oikeastaan vain sukulaisten vierailun varalta tai lapselle näytiksi. Siitä ei saa nauttia, sillä aikuiset eivät leiki. Kaikella on oltava tarkoitus.

Luovuus ilman päämäärää tuomitaan helposti hulluudeksi. Kun käsitetaiteilija virittää järveen A:n muotoisen portin vesaikosta – noin niin kuin esimerkiksi-, siitä tehdään valokuvakirja. Jos naapurimökin Jaska tekee saman, häntä pidetään hiukan vinksahtaneena, vaikka tarkoituskin olisi sama. Syvä tunne ja sanomisen tarve eivät riitä perustelemaan vapaaksi päästettyä luovuutta. Sille tarvitaan myös rajat ja ne tulevat itse taidemaailmalta. Taide tarvitsee kategorian elääkseen. George Dickien institutionaalinen taideteoria näyttäisi tässä suhteessa toimivan ainakin yhteisöllisen rajoittamisen keinona. 

Niinpä haluan kaikkien merillä yksinäisyyttä kärsineiden puolesta esittää teokseni, diptyykin, Ohoj sie lokki siellä, laulahan minulle laulu! Sen yhteiskunnallinen sanoma mielen hajoamisesta yksinäisyydessä on monikerroksinen, eikä toivoakseni katoa yhdellä katselukerralla. 

Diptyykki: Ohoj sie lokki siellä, laulahan minulle laulu! I

 

Diptyykki: Ohoj sie lokki siellä, laulahan minulle laulu! II