Avainsana-arkisto: Seksi

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Mainokset

Rike luontoa vastaan

On seksipäivityksen aika. Ette tainneet uskoa, että se enää tulisi? 

Olivian toimituksen blogissa kuhisi jo ennen koko blogin avaamista, ja arvata saattaa, miksi. Toimituspäällikkö Mari Paalosalo tuli kirjoittaneeksi naisten tavasta syyllistää itseään seksin puutteesta. Hän tuli myös viitanneeksi pienien puolesta puhujaksi lanseeratun Timo Hännikäisen esseistiseen pamflettiin Ilman

Minä luin Hännikäisen kirjan jo sen ilmestymisen aikoihin, ja päällimmäiseksi sen lukemisesta jäi rosoreunainen ymmärrys ihmisen toivon ja siitä kumpuavan epätoivon edessä. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Itse asiassa uskon, että me kaikki tiedämme. Ihmisten kanssa oleminen on välillä luvattoman vaikeaa.

Hännikäisen kirjan kanssa samaan aikaa luin kuitenkin myös Charlotte Roschen Kosteikkoja, Abby Leen Mielessä vain se sekä seksuaaliterapeutti Ylva Franzénin Lisää orgasmeja, mikä ei voinut olla muovaamatta kokonaiskokemustani. 

Abby Lee tunnetaan myös liikanimeltä Girl with a one track mind, jolla hän on kirjoittanut blogia seksikokemuksistaan, seksuaalisuudestaan ja – oi kyllä – seksin puutteesta. Siis mitä? Ai nainenkin voi olla puutteessa? Abby Lee kertoo urheasti siitä, kuinka usein ja kuinka tökerösti hän tulee torjutuksi – ja myös siitä, kuinka törkyisesti jotkut kumppanit kehtaavat käyttäytyä, kun kukaan ei ole näkemässä. Olennaisinta Abbyn blogissa ja siis myös kirjassa on mielestäni kuitenkin se, että hän ei peittele seksuaalisen halunsa määrää. Hän sormettaa, ajaa loppuun vibroja ja runttaa dildoja ja tsekkaa aikuisviihdettä sen lisäksi, että haluaa harrastaa seksiä oikean ihmisen kanssa. Sellaisen, josta tykkää.  

Miksi Abby Lee sitten on niin poikkeuksellinen? Sen ei pitäisi olla uutinen, että naiset haluavat sitä ihan yhtä paljon kuin miehetkin. Mutta se on. Siinä missä naiset syyllistävät itseään seksin puutteesta parisuhteessa ja sinkkumarkkinoilla, myös miehet syyllistävät naisia. Naiset eivät halua

Abby Leen oikea nimi ja henkilöllisyys saatettiin julkisuuteen kirjan julkaisun jälkeen keltaisen lehdistön toimesta, ja hänestä tuli megajulkkis – the nainen, joka haluaa! Ei lainkaan friikkisirkus. Ennen paljastumista Abbya kuitenkin epäiltiin blogissa toistuvasti mieheksi, joka kirjoittaa omia fantasioitaan siitä, minkälainen naisen pitäisi olla, koska kukaan nainen ei voi haluta noin paljon. Osaatteko sanoa yllätys? 

Siinä missä Abby Lee kertoo rehdin tuhdisti omasta seksielämästään ja sen puutteista, Charlotte Roche vetää yli hyberbolisesti. Kosteikkojen päähenkilötyttö käyttää hajuvetenään pimppimehujaan, (mikä muuten kuulemma feromonitutkijoiden mukaan ”toimii”, jos siis haluaa paritella ja esitellä paritteluhaluaan sopiville kandidaateille) revittelee juuri leikattua pyllyään valokuvaajalle, koska haluaa nähdä, mitä hänelle on tehty (peräpukamaleikkaus) ja omistaa vartalonsa tavalla, jolla kukaan nainen ei. Yäk, sehän on iljettävää, rumaa ja – kiellettyä?

Niinpä niin. Naisen pitäisi olla haluton olento, joka ei ainakaan lompsi pitkin kaupunkia pillu märkänä, että mies voisi kokea tehneensä jotain merkittävää kellistettyään hänet. Naisen tulee vastustella, miehen tulee aina yrittää. Mieskään ei kuitenkaan halua aina yrittää, ei aina edes – gasp – halua!

”Ajatus yhdynnästä ilman minkäänlaista kiintymystä tuntuu vastenmieliseltä. Uskon useimpien ihmisten tuntevan pohjimmiltaan niin, ja sen takia kaunis uni seksuaalisesta vapaudesta, on sittenkin vain uni.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)

Nyt pääsenkin siihen todelliseen kovaan kamaan, seksin ytimeen. Seksuaaliterapeutti Ylva Franzéniin. Joku saattaa älähtää siitä, että Lisää orgasmeja -kirjan alaotsikko on Tie naisen nautintoon. (Miksei miehen?) No, hyvät ystävät. Tässä se pointti juuri piileekin.

Basam Booksin esittely Lisää orgasmeja-kirjasta sisältää myös tällaisen pätkän:

Kirja on myös oiva opas seksuaalisuuden historiaan, ja se kyseenalaistaa (vääristyneen) tavan, jolla naisvartaloon on aiemmin suhtauduttu. Naisen nautinnon rajat määritelleet psykologit, lääkärit ja filosofit ovat tavanomaisesti olleet miehiä. Nyt on aika murtaa heidän luomansa tabut, jotka edelleen ohjaavat käsityksiämme naisen seksuaalisuudesta. 

Seksuaaliterapeutin seksiä käsittelevä kirja alkaa erilaisilla harjoituksilla, joilla on tarkoitus lopulta parantaa kykyä nauttia seksistä. Luitte oikein: kykyä. Minkälaisia luulette, että harjoitukset ovat? Niitä on molemmille kumppaneille: oletetulle miehelle ja naiselle.

Yksi harjoitus miehelle on viettää enemmän aikaa halien ja kosketellen. Yksi on tehdä 10% enemmän kaikkea, mitä on tehnyt kotona – siivota, tiskata, auttaa, jutella, halia, pussailla.

Yksi harjoitus naiselle on tanssia yksin, täysin turvallisessa ympäristössä ja etsiä liikkumisen tapaa, joka tuntuisi hyvältä, että tulisi sinuiksi sen kanssa, millainen oma ruumis on, ei millainen sen pitäisi olla. Yksi on opetella puhumaan siitä, mikä pelottaa, ärsyttää ja vaivaa.

Ylva Franzén myös listaa haluntappajiksi WHO:n listauksen mukaisesti muun muassa hormoniehkäisyvalmisteet. (Aiheesta enemmän tämän kuun Oliviassa.)

Missä se seksi siis on? Miksei kirja ole täynnä kaavakuvia ulkosynnyttimistä, ohjeita otteisiin ja leikkeihin? Koska seksi, hyvät naiset ja herrat, on kommunikaatiota.

Loppuun sitaatti mieheltä, joka ei esittelyjä kaipaa. Sitaatti saattaa mediatykityksen kautta kirjaan tutustuneita hiukkasen yllättää sen lämmön, peittelemättömän ihailun ja ihmisläheisyyden vuoksi. Mutta sehän on vaan iloinen asia!

”Kypsän naisen upeat tamman reidet, rehevä takamus ja joka paikasta pehmeämpi ja vastaanottavampi liha suorastaan vaativat hyväilyjä ja yhdyntöjä. Hänen vartalonsa on vuosien saatossa kypsynyt täydelliseksi lempimiseen, ja jos hän pidättäytyy, hän rikkoo itseään ja luontoa vastaan.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)