Kysymyksiä tuuleen

Noustaan barrikadeille! Taistellaan! Tämä on täysin absurdi suunnitelma. Puhun tietenkin Yle-verosta. Samasta asiasta olen puhunut aiemminkin, eikä tilanne ole perimistien muuttamisen myötä muuttunut mitenkään. En hyväksy viihteen pakkorahoittamista kansalaisilla, etenkään, kun se monille vähävaraisille – ja keskituloisillekin – on kohtuuton ponnistus. Haluammeko me tosiaan ajaa lukuisat ihmiset toimeentulotuelle Yle-veron vuoksi? Tarvitseeko viihde- ja tiedotusmedia todella 500 miljoonaa vuodessa pyöriäkseen?

Vähävaraisia varmaan lohduttaa, että alle 7000 euroa vuodessa tienaavat eivät veroa maksa. Kyllä yli maagisen 7001 euroa vuodessa tienaavat nyt juhlivat – esimerkiksi työmarkkinatukea nauttivat työttömät sekä opiskelijat, jotka käyvät töissä elättääkseen itsensä ja maksaakseen vuokransa, mikä ei opintotuella onnistu  – oli heillä televisiota, kuuntelivat he radioita tai odottelivat Yle Areenan ikuista latautumista tai eivät. Meillä ei protestina katsota edes Yle Areenaa. En kerta kaikkiaan hyväksy tällaista selkänahan raappaamista.

Heitän tähän loppuun pari knoppia:

Mihin me tarvitsemme Yleä nykyisin, kun tiedotukseen on ilmainen netti ja lukuisia muita TV- ja radiokanavia? Onko Yle erillisveron arvoinen? Kuinka monta erillisveroa voidaan vielä kehittää, että palkasta jää jotain käteen – esimerkiksi opettajan tuntipalkkioista päältä verojen lisäksi menevän vastikään nousseen 23% ALV:in lisäksi?

Jokerikysymykseksi voisin vielä lisätä, että jos terveydenhoitoa ei saada sellaisiin kantimiin verovaroin, että pääsisi(n) hammaslääkäriin edes kerran kuudessa vuodessa, onko todella aiheellista lisätä viihteen rahoitusta veroista?

Essi esillä

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Loskaa, pimeää. Monille varmaan tulee mieleen, mitä järkeä on tässä oravanpyörässä. Minä olen itse jo useamman kerran kääntänyt takkia ja alkanut tehdä työtä, jota en koskaan kuvitellut tekeväni. Viime vuoden seikkailusta äidinkielen opettajana kerron uudessa Oliviassa, muista seikkailuista olen vaihtelevasti kertonut täällä, ja tulevathan ne väkisinkin esiin aina välillä muissakin yhteyksissä. Niin myös nyt.

Ensi tiistaina 4.10. olen klo 14.30 esiintymässä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tapahtuma on Elinikäisen oppimisen ja ohjauksen viikon kohokohta, ja niinpä aiheen mukaisesti puhumme Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan kanssa juuri oppimisesta, uskalluksesta muuttaa mieltään tai suuntaa, tehdä elämästä mielekästä etsimällä jotain muuta. Uskon, että teema sopii hyvin lokakuun alun masennukseen. Nyt kaamosta kauluksista kiinni!

Sitä seuraavan viikon maanantaina 10.10. esiinnyn klo 12 vintage-liike Florenciassa Lahdessa (Lahdenkatu 14). Florencia on paljon muutakin kuin vintage-puoti ja se johtuu suurimmaksi osaksi omistajan Mellin aurinkoisesta ja uskomattoman avoimesta luonteesta. Kuinka muuten siellä kirjallisuuspäivän tapahtumaa järjestettäisiin? Paikalle voi tulla vain istuskelemaan ihanan mukavilla sohvilla, kuuntelemaan, kyselemään, juttelemaan tai hypistelemään vanhoja vaatteita. Voin luvata, että minä ja Melli höpötämme sen verran, että kenenkään ei tarvitse tuntea oloaan kiusaantuneeksi.

Luvassa siis lukuotteita uudesta kirjastani Paljain käsin, keskustelua kirjojen tekemisestä ja kerronpa siellä myös tulevista projekteistani, jotka pitävät minut kauniina aurinkoisinakin päivinä tässä työpöydän ääressä.

Viikolla 42 palaan taas Helsinkiin ravintola Dubrovnikiin, sillä silloin on minun vuoroni astua lavalle proosaklubi Prosakissa. Nuoren Voiman liiton ideoima ja järjestämä proosaklubi tarjoaa inspiraatiota koko kansalle, tai ainakin kaikille Helsinkiin kykeneville, ja kirjallisuusvieraiden jälkeen kanssa viihdyttää DJ Pasi Rakas, jota minä ainakin nimen kuultuani haluan ehdottomasti kuunnella.

Sitä seuraavalla viikolla ovatkin jo Kirjamessut, joissa juttelen 27.10. klo 12-12.30 taas Iida Rauman kanssa kuten Turun Taiteiden yössä, mutta tällä kertaa Ylen lavalla ja Seppo Puttosen haastattelemana. Oletan, että Puttonen saa taas polemiikkia aikaan, kun rupeaa tökkimään meitä siitä, miksi kirjamme kertovat naiskohtaloista, eivätkä esimerkiksi suomalaisen miehen kärsimyksistä halkopinon takana. Vai miten se nyt menikään. En voi muuta kuin suositella. Draamaa luvassa.

Tähän päätän esiintymiskalenterini tälle syksylle. Jos lisää tapahtumia putkahtelee kuin sieniä sateella, lisään ne tänne mitä pikimmin.

Varastaako Yle rahasi kiekkoilijoiden taskuun?

Tämä on jo liian paksua. Ylen palveluita ja yksinomaan Ylen palveluita pakollisesti tukevaksi mediamaksuksi on kaavailtu 195 euroa (HS 4.3.). Kimmo Sasi kommentoi Helsingin Sanomien mukaan Aamu Tv:ssä maksun suuruutta näin:

”Lähtökohta oli, että mediamaksu täytyy saada, ja sen on oltava kohtalaisen suuruinen, jotta urheilutarjonta voidaan pitää nykyisellään”

Urheilutarjonta! Miten niin urheilutarjonta? Jo lakkasi lööperin puhuminen kulttuurin tukemisesta ja kansan kasvattamisesta. Kyse onkin kallisarvoisesta viihdehömpän kuninkuuslajista: urheilusta.

Voiko Suomen valtio pakottaa minut ja kenet tahansa muun köyhän sekatyöläisen tuhlaamaan koko kuukauden ruokabudjettini, jotta voisin maksaa urheilutarjonnasta televisiokanaville, joita en voi edes katsoa, koska minulla ei ole televisiota, mutta joita en missään olosuhteissa katsoisi edes eksyessäni baariin, jossa niiden hömppää sattuisi tulemaan telkkarista, koska en kerta kaikkiaan voi sietää kyseistä viihdettä? Toinen kysymykseni onkin, miksi yleishyödyllisen ja kansankasvatustehtäviin sekä sivistämiseen perustetun Yle:n on ylipäänsä mielekästä tai edes perusteltua taata tällaisen huippukalliin hömppäviihteen näkyminen jatkossakin?

Tähän mennessä olen sentään voinut vaikuttaa siihen, mitä tuen ja mitä en. Voin valita olla ostamatta urheiluhulluudella kaupiteltuja lehtiä tai ohjelmia, puhumattakaan muista eettisistä syistä, joilla saatan viihdettä boikotoida. Kun köyhän kirjailijan rahat alkoivat loppua, oli helppo luopua televisiosta ja Hesarista. Aina on nettilehdet, blogit ja ystävät, joilta saa lainaksi Tv-sarjojen ja elokuvien DVD-bokseja. Kun katson taaksepäin aikaan, jolloin minulla vielä telsu oli, en kaipaa siitä mitään. Ylen ohjelmia en juurikaan katsellut silloinkaan. Miten voi olla oikeudenmukaista tai edes laillista pakottaa minut maksamaan jostain, jota en käytä ja johon tuhlaamista en edes hyväksy?

Tämä keskustelu muistuttaa pelottavan paljon sitä toisaalla jylläävää keskustelua, jonka mukaan tuhannen euron nimellinen lukuvuosimaksu vain nopeuttaisi valmistumista. Haloo, todellisuus kutsuu! Opiskelijan maksimietienestit voivat olla vuodessa noin 6000 euroa. Jos siitä pitää lohkaista kuudesosa lukukausimaksuihin, voisi olettaa, että opiskelijan on revittävä jostain sekä aika että työ tienatakseen enemmän. Ja sehän tunnetusti helpottaa sekä nopeuttaa valmistumista huomattavasti.

Vastaavasti 195 euroa ei ole mitään taskunpohjalta löytyviä hiluja, sillä rahalla minä ja moni muukin näinä aikoina työttömäksi joutunut pysyy leivässä koko kuukauden. Mutta toisaalta, olen kuullut huhua, että jotkut sellaiset Olympialaiset pidettiin juuri ja niitä ilotulituksia ja makkaranpaistoja oli vaan aika hitsin tärkeää kuvata ja välittää koko kansalle. Että ei kai siinä sitten mitään.

Ihmettelen silti yhä, miten rahankiskomisen kaikista olennaisimmaksi pyrkimykseksi voidaan ihan ääneen julistaa urheilutarjonnan varmistaminen. Voisiko kukaan tosissaan suunnitella koko kansan maksettavaksi näin suurta, ei-tulosidonnaista könttäsummaa, jos päämäärä olisi amerikkalaisten viihdesarjojen tarjonnan ylläpitäminen?

Sitä minäkin.