Avainsana-arkisto: Tv-sarja

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Mainokset

Sidottu sohvaan

Kun televisio-sarja on tehty oikein hyvin, suhde sen henkilöihin muistuttaa ihastumista. Heistä on mustasukkainen, heidän tekojaan puolustelee sokeasti, heidän seuraansa ikävöi. Kaikki tämä emotionaalinen bondaaminen on tietenkin hyvän tuotantotiimin, ohjauksen, käsikirjoituksen ja näyttelijöiden ansiota. Se on kaikki huijausta. 

Tarvitsen viihdettä yhtä paljon kuin tarvitsen ajatuksia avaavaa taidetta. Televisioisarjoista peilaa itseään ja omia elämänkarikoitaan uudestaan ja uudestaan. Nekin ovat sitä niin sanottua lapsen leikkiä, jonka kautta elämän suuria tragedioita ja ihmeitä on käsiteltävä. Hyvä sarja on kuin uni, jonka muistaa vielä aamulla, eikä ole aivan tavatonta, että unissani jatkaisin päähenkilöiden elämäntarinaa urille, joille se ei koskaan tuotannossa eksyisi. En tarkoita mitään uskaliaampaa, vaan vain henkilökohtaisempaa – unissahan sentään voin itse olla mukana.  

Hyvä sarja ei ole vain suuri huijaus, sillä juuri siinä se eroaa huonosta sarjasta: hyvä sarja on uskottava, hengittävä, se maistuu ja haisee näyttöpäätteen tai ruudun läpikin. 

Olen katsonut taas läpi Gilmoren tytöt ja aloitin Sinkkuelämää jälleen kerran, ties kuinka monennen. Ne molemmat ovat niin sanottuja hömppäsarjoja, joissa naiset puhuvat paljon ja elävät itsenäistä elämää, johon yleisesti yhdistetään tavaramerkit ja shoppailu, lohduttautuminen suklaalla ja roskaruoalla ja se välttämätön Sen Oikean metsästys. (Sen Oikean metsästyksestä aion puhua Improbatur-lehden kolumnissani ja itsensä uudelleen opettelemisesta Demissä, joten jätän ne nyt tähän.) Olennaisinta itselleni tärkeissä sarjoissa minulle on ollut kuitenkin naisten välisen syvän ystävyyden kuvaus. Siksi itsekkäällä ja vääränlaisen pakonomaisella Siitä Oikeasta kiinni pitämisellä kuorrutettu Laihemmat, Vanhemmat ja Hengettömämmät: Sinkkuelämää-elokuva oli mielestäni lähinnä loukkaava ja haluaisin pyyhkiä sen mielestäni sarjakokemustani pilaamasta.

Tässä haluan kuitenkin esitellä sarjan, jonka henkilöihin on mahdoton olla rakastumatta, sillä heidät näytetään herkimmillään, särkymäisillään, rehellisesti Gabriel Byrnen psykoterapeutin sohvalla. In treatment.

Nuoren gymnastin Sophien tarina on jotain, mikä jokaisen nuoren tytön pitäisi nähdä, siinä määrin hänen piittaamattomuutensa oman ruumiinsa vaatimuksista koskettaa jokaista naista. Entäpä Lauran onneton rakkaus terapeuttiinsa, joka ajaa hänet itsetuhoiseen ja kostonomaiseen vapaan seksin kierteeseen tai Amyn kylmäkiskoinen suhtautuminen miehensä vangitsemisyrityksiin, jotka katsoja lopulta oppii näkemään rakkaudesta ja epätoivosta  sikiävinä? Kukaan heistä ei tunnu olevan sen pahemmin sairas kuin kukaan meistä. Kaikkia heistä on lopulta helppo ymmärtää.

In treatment on mielestäni jännitysnäytelmä, koska sitä katsoessa joutuu koko ajan jännittämään, saako terapeutti potilaan luottamaan itseensä, jatkamaan sessiota, avautumaan. Samalla yrittää lukea potilaan eleitä ja puhetta, kuunnella ja arvioida tarkkaan, valehteleeko hän ja miksi. Tarinan totuudet tulevat usein esiin ennen kuin potilaat itse suostuvat ne paljastamaan – ja mukana hyökyy paljon muutakin odottamatonta. Jopa terapeutti saa säröjä täydelliseen pintaansa. Ja kaikki jännitys esitetään vain kahden vastakkain istuvan ihmisen puheena. Kyllä sanalla on ihmeellinen voima.

Jotta joku on voinut kirjoittaa kaiken sen, on hänen täytynyt kokea jotakin. Jotakin hyvin todellista. Mikä siinä siis on huijausta?