Mukaan lukupiiriin

Vastaan Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä lukijoiden kysymyksiin kirjoittamisesta ja kirjoistani. Tulkaa mukaan osallistumaan!

ESS – Lukupiiri – Paljain käsin

Sunnuntaina minut voi tavata Lahden kirjamessuilta Salpausselän kirjailijoiden kulmauksesta ainakin klo 12, mutta todennäköisesti myös pidempään.

Savumerkkejä tulevasta

Huomaan, että blogosfääri on tulvillaan upeita kritiikkejä romaanistani Paljain käsin, joka sattuu myös olemaan Runeberg-palkintoehdokkaana. Tämän huomasin, kun Maria Sinisen linnan kirjastosta (aika upean taianomainen bloginnimi!) kävi kommentoimassa ärhäkkää Yle-verokritiikkiäni.

Tässäpä näitä linkkejä, jos ette vielä ole päättäneet, lukeako vai ei, tai haluatte vertailla kokemustanne. Ainakin Marian kritiikki tai savu sai kyynelet kirjailijan silmiin.

Sinisen linnan kirjasto

kujerruksia

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

järjellä ja tunteella

Kirjanurkkaus

Juuri tällaista

LUMIOMENA: Kirjoja ja haaveilua

Inahdus

Lukuisa

Kirjava kammari

Booking it some more

Opuscolo – kirjasta kirjaan

Morren maailma

Näitä bloginnimiä selatessa tulee vähän sellainen olo, että onpa kiva, kun kirjailijan oman blogin nimi on niin taianomainen ja mystinen… Heh. Olen kai säästänyt tunteelliset ilmaukseni kirjoihini. Onneksi.

Useita näistä kritiikeistä tai blogisavuista luettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuuskritiikki on jyrkässä alamäessä maksullisessa mediassa. Nämähän saavat niin paljon enemmän sanottua ja syvemmin tutkittua! Kirjoittajat kertovat rehellisesti, mistä pitivät ja mistä eivät, mutta osaavat silti avata juonta, teemoja ja merkitystä, vaikka eivät aivan kaikesta olisikaan tykänneet. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Uusi runouskin on pitkään tapahtunut perinteisen kustannusmaailman ulkopuolella, niin ulkopuolisena, että sen tuottamia teoksia ei ole muun muassa hyväksytty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, (Nuori Voima, runousnumero 2011) koska niiden on katsottu olevan ”omakustanteita”. Maksullisten medioiden runokritiikki taas on jo pitkän aikaa ollut kliinistä, etäistä ja hyvin ympäripyöreää – tästä pahimpana ylimalkaisena esimerkkinä itsekin aikanaan kommentoimani viiden runoilijan yhteiskritiikki, jossa olivat faktat – sisällön lisäksi – aika lailla kateissa.

Blogisavut eivät sitä ole. Vaikka Runeberg-palkintoehdokkuus on kirjailijalle (puhun itsestäni nykyisin kolmannessa persoonassa, toim. huom.) tärkeä merkkipaalu, koska sen myöntää juurikin itse kirjailija- ja siis ammattilaismaailma, ovat nämä blogisavut yhtä tärkeitä niiden merkityksessä. Joku on rakastanut sitä, minkä olen kirjoittanut. Kirjani on jonkun kirjahyllyn aarre.

Tämä on se, mikä tekee tämän kaiken epämääräisen, turvattoman, ahdistavan ja aika ajoin villin, vapaan, palkitsevan ja ilahduttavan työn tekemisen arvoiseksi. Kiitos Internet, kiitos blogimaailma ja kiitos lukijat, jotka jaksavat omistautua lukemisen lisäksi kirjoittamaan ja pohtimaan. Ehkä jotain uutta on syntymässä mainospainoitteiseen kirjaesittelymaailmaankin?

Runeberg-palkintoehdokas!

Ohhoh! Kävi niin, että meikämandoliino on Runeberg-palkintoehdokkaana. Olen hienossa seurassa – ja olin hienossa seurassa koko eilisen. Kiitokset kirjailijoille, kustantamoiden väelle ja raadille ja palkinnon järjestäjille. Tänään voi ehkä tilata sen puolivuosittaisen pitsan. Ollaanhan tässä sentään Runeberg-palkintoehdokkaana!

Aika mieletöntä.

Muut ehdokkaat ovat: Ralf Andtbackan esseistiikkaa ja lyriikkaa yhdistelevä Magnetmemoarerna (Ellips), Birgitta Bouchtin romaani Tusenblad, en kvinna som snubblar (Schildts), Siiri Enorannan romaani Gisellen kuolema (Robustos), Pauliina Haasjoen runokokoelma Aallonmurtaja (Otava), Kurt Högnäsin runokokoelma De bronsblå solarna (Söderströms), Katja Ketun romaani Kätilö (WSOY) sekä Joni Pyysalon novellikokoelma Ja muita novelleja (WSOY).

Eilisestä käteeni jäivät ainakin Katjan, Jonin ja Pauliinan kirjat, joten ehkäpä kirjoitan niistä vielä tänne jotain. Kunhan ensin vähän lepään.

Piinaava tarve miellyttää

Nadjan huoneessa on tunnin mittainen haastattelu Piinaava tarve miellyttää, jossa puhumme Paljain käsin -romaanista. Nadja Nowakilla on tosi tarkkoja kysymyksiä, ja haastatteluun on myös lisätty näyttelijän lukemia näytteitä kirjasta, jotka ovat yksinkertaisesti hienoja. Lupaan, että haastattelulla on onnellinen loppu.

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta

Oh!

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta. 

Paljain käsin arvalla

Lifestylejulkaisu Umami arpoo kirjani kaikkien kommentoijien kesken. Kysymys kuuluu: Miten päästä eroon menneisyyden taakoista? Aikaa vastata on huhtikuun puoleenväliin, vastaajia tähän mennessä yli 220.

Aurinko käsissäni

Paljain käsin sai tänään näyttävästi kritiikin Helsingin Sanomissa. Menkää tsekkaamaan! Lainaan tähän kuvatekstin, jostain kumman syystä juuri sen:

Essi Tammimaa on kiistaton kielellinen lahjakkuus.

Liikahduksia

Uutisia!

Pitelen juuri käsissäni, no oikeammin – lojutan pöydällä vierelläni – romaanin Paljain käsin oikovedoksia, jotka kustannustoimittajani Mikko Aarne ystävällisesti postitti minulle, koska paperi, muste ja tulostuslaitteet ovat kovin kalliita. Tämä kaikki siis tarkoittaa vain sitä, että maaliskuun alussa Paljain käsin lopultakin päätyy kirjakauppoihin! Pitkä odotus ja piina ja kiirastuli saa vihdoin onnellisen loppunsa.

Sain jo ensimmäisen keikan, kutkuttavasti Aamun kirja -ohjelma pyysi minua juttelemaan romaanistani – ja sitä myöten sain myös ensimmäisen lukijapalautteen ohjelman toiselta vetäjältä. Puhelimeen sanoin vielä tottumuksesta ”Essi Henriksson”, vaikka ollaanhan tässä Tammimaita oltu jo melkein kuukausi. Muutokseen kestää tottua, minun ja muiden yhtälailla. Palaute kuitenkin sai minut hymyilemään hiljaa ja palautteenantajan varmaan ihmettelemään, miksi menin niin hiljaiseksi. Maaliskuun kolmas päivä torstaina klo 8:15-8:30 se sitten selviää.

Samaan aikaan olen hartaudella työstänyt aivan erilaista työtä, nimittäin käsitetaideteosta näyttelyyn Ovi rivoon, joka avataan Ars Auttoisessa, Auttoisissa, aivan Padasjoen kupeessa myöskin maaliskuun alussa 8.3. (Minun laillani maantiedevammaisille selvennys: siis Lahden ja Hämeenlinnan risteyksessä.) Ovi rivoon on nimensä mukaisesti eroottisen taiteen näyttely, ja Ars Auttoisen sivuilta voittekin löytää näyttelyn sävyyn istuvan blogin Biseksuaalin naisen tunnustuksia.

Kolmas uutinen ei oikeastaan liity taiteelliseen elämään, vaikka liittyy se siihenkin. Muutan nimittäin kuun lopussa Lahteen! Hyvästi Helsinki, lapsuudenkotini, joka olet minua moukkamaisen jääkohmeloisin sormin koetellut viimeiset kuukaudet. Hyvästi meri ja Yliopiston pylvässalit ja lämmitetty kävelykatu! Hyvästi lokit! Minä lähden nyt.

 

Nimen symbolinen arvo

Menin kesällä naimisiin.

Kun olin pieni koulutyttö, tuhertelin muiden tyttöjen tapaan ruutuvihkoni lerpalle takasivulle ihastukseni sukunimeä. Harjoittelin, miltä tuntuu muuttua toiseksi. Avioliitto oli minulle väistämätön tapahtuma, se miten asioiden kuuluu mennä. Naimisiin ja lapsia: oma perhe. Siitä symbolina minulla olisi uusi nimi. Muunlaista polkua oli takapulpetissa mahdoton kuvitella.

Olen pohtinut paljon menneisyyttäni, meidän sukumme menneisyyttä. Sitä on seurattu sukututkimuksissa, monissakin eri papereissa, ja kaikista niistä minulle on jäänyt käteen tämä: nimi ei kerro sitä, ketkä ovat minun perheeni. Kun seuraa vain nimeä, seuraa arbitraaristi valikoitua joukkoa. Jo yksi sukupolvi taaksepäin on enää isän puoleista sukua. Kaksi sukupolvea taaksepäin jättää varjoonsa kaikki ne elämäni tärkeimmät ihmiset, naiset, jotka kasvattivat minut, meidät.

Kun kirjoitin maaliskuussa julkaistavaa romaaniani Paljain käsin, kirjoitin naisten sukutarinaa. Romaanissa ei seuratakaan kirjallisuudesta tuttuun tapaan nimenkantajia, Vaaran suvun miehiä. Ei silloinkaan, kun romaani kertoo jatkosodan lopusta, sodan aikaisesta paineesta, kauhujen kokemuksista. Tässä romaanissa kuvataan naisten sukupolvesta toiseen periytyvää kamppailua perheen ja vapauden välillä. Nimet saattavat muuttua, mutta naiset eivät. Heidän työnsä on kaikkialla samanlainen, vaiettu työ. Heidän tehtävänsä on pysyä näkymättömissä ja kannatella perhettä, kannatella kansakuntaa, jota ei olisi ilman perheitä.

Romaania kirjoittaessani ymmärsin, että itse nimi ei ole merkityksellinen. Mutta nimen muuttaminen on tärkeää. On tärkeää osoittaa, mistä alkaa ja mihin loppuu. Keiden lapsia nämä ovat. Osoittaa, ettei itse ole enää kenenkään lapsi, kenenkään omaisuutta. Ei isiensä, ei miehensä.

Niinpä me sorvasimme oman nimemme mieheni isoäidin tyttönimestä. Käänsimme nimen suomeksi. Otimme sen omaksemme. Viime torstaina saimme vihdoin leveän kirjekuoren maistraatista, nimilautakunnalta.

Nimi on symboli, joka kertoo, kenen perhettä olen. Minun perheeni on nyt pienempi ja tiiviimpi, se mahtuu yhdelle sängylle.

Essi Tammimaa

Aikalisä ja The Great Giana Sisters

Joskus käy silleen, että kuvittelee sanoneensa jo kaiken tarvittavan, eikä sitten olekaan. Mielen muuttaminen on vaikeaa, kun ei voi vain soittaa tai meilata tai postata kaverin Facebook-seinälle ja sanoa, et hei, mä muutin mieltäni. Tai jos keskustelu vie siihen pisteeseen, että muuttaa mieltään, älyää jotain. Heti sille ei ole sanoja. Heti ei välttämättä voi tunnustaa.

Ja sit on pakko.

Paljain käsin siirtyy keväälle 2011. Olen onnellinen, että saan lisää aikaa. Olen onneton, että en osaa tehdä sitä nopeammin.

Kustannusmaailma on tässä suhteessa vähän armoton: kaikki suunnitellaan niin paljon etukäteen, ettei todellista varmuutta voi olla. Kustannussopimusta ei ehkä nykyisin enää tehdä pelkällä nimellä – vaikka olen kuullut, että iskevällä alkuluvulla ja synopsiksella voi suuressa maailmassa saada isonumeroisenkin esikoisdiilin, jos on sekä lahjakas säieteoreetikko että kirjoittaja – mutta ideoilla ja illuusioillahan siellä pelataan.

Kyse ei ole artikkelista, jossa pääpointin selkeys riittää. Epäröin edes kirjoittaa tätä, mutta kun kyse on taiteesta, ei mistään voi olla varma. Ja yksi asia, mistä voi olla varma, on että taide ei tottele aikarajoja, eikä se ainakaan tottele kustantamon tuotantotehokkuuden vaatimusta. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kaikki muut ihmiset, jotka liittyvät kirjojen kustantamiseen, myymiseen ja mainostamiseen, ovat töissä – paitsi itse kirjailija. Kirjailija tekee taidetta. Kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja, vaan jonkinlainen yhteistyökumppani, jonkinlainen vanhakantainen agentti ja mesenaatti.

Jos kyse olisi työsuhteesta, Paljain käsin olisi nyt painossa, koska tekstiä on riittävä määrä. Mutta me, sekä kustannustoimittajani että minä, haluamme tehdä parhaan mahdollisen teoksen, jota toivoaksemme luettaisiin vielä sadan vuoden kuluttua. Siksi on pakko jatkaa.

Kaikkien nörttinaisten iloksi ja eräänlaiseksi kiinnostuskoukuksi voin kuitenkin paljastaa, että erästäkin nykyisin keräilijöiden metsästämää Amiga 300:lla pelattavaa tasohyppelyä nimeltä Giana Sister’s pelataan kirjan sivuilla. Ai, mitkä veljekset? He ovat historiaa!

Jatkoa seuraa.