Tosia tarinoita sodasta

Komeasti, jylhästi alkaa Avoimien ovien tiistaina ensi-iltansa saanut näytelmä Palava kaupunki. ”Tulee sota”, laulavat neljä kotijoukkojen tuntoja kuvaavaa näyttelijää äänissä, ja laulu soi päässäni koko viikon.

Tärkeimpänä lavasteena sodan runtelemasta kaupungista toimivat kuvat, jotka heijastetaan näyttelijöiden taakse takaseinälle. Ne kertovat todellisen sota-ajan tarinaa. On upeaa ja karmivaa päästä näkemään arkistojen kuvia näin isossa koossa, tässä ympäristössä, kertomuksen kuvituksena. Kulmiensa alta vilkuilevat sotilaat pakit selässään kulkemassa kohti rintamaa. Räjähtäneet ikkunat, pyykit, jotka jäivät roikkumaan, säpäleiksi menneet elämät. Sotaa-ajan tyylit, poliisien univormut, naisten toppaolkaiset takit ja hienot hatut, kenkien kurvauskaari. Itse näytelmä ja näyttelijät eivät jää heikommaksi näille kuville.

Pianon tunnelmointi kannattelee koko näytelmää, eikä ilman sen sointuja monta sanaa vaihdetakaan. Suvi Isotalo vie suvereenisti Anna-Mari Kähärän musiikilla ja kannattelee myös uskottavasti näyttelemisellään nuorta raskaana olevaa naista, jonka rakastettu karkaa rintamalle ennen kihlojen vaihtamista.

Palava kaupunki on kamariteatteria isosta aiheesta, ja se koskettaa aivan eri tavalla kuin suurmiesten touhut, joita olen yleisöstä seurannut tylsistymiseen asti. Kuka ryyppäsi millaisenkin ryypyn, kenellä oli tapana kurmottaa alaisiaan, kuka käytti sopimattomia vaatteita. Tämä on tähdellistä, nämä ovat kohtaloita, jotka avaavat silmäni sille, mitä sota on.

Palava kaupunki on tarina kotirintamalta. Se on olennainen, hauras, arkinen, toiveikas ja karu. Taru Mäkelän ohjaus antaa tilaa näyttelijöille. Sinikka Sokka näyttelee koskettavasti sekä poikansa sotaan lähettävää äitiä, joka kokkaa tälle viimeistä ateriaa ilmahyökkäyksen aikana kattila päässä, että nuorta tyttöä, joka tahtoisi osallistua sotaponnisteluun, rotanjahtailuun, palotorjuntaan, mutta on suurimpaan osaan asioista liian pieni, ja liian tyttö. On ihme, kuinka aikuinen nainen voi hypätä pikkutytön tossuihin, ja saada yleisön voitettua puolelleen. Itkettää, kun tyttö kertoo isän kaatuneen.

Kari Hevossaari saa ilon olla sotaan lähtevän 18-kesäisen lisäksi hyljätty ja sodan runtelema pelokas hevonen. Hevonen voi sanoa asioita, joita ihmiset eivät voi, nähdä sodan ja ihmisten maailman käsittämättömyyden. Hevonen saa käsikirjoituksessa toimia hahmona, jonka kautta katsoja katsoo sota-aikaa, kommentoi sitä yleisesti, kauempaa.

Reetta Ristimäki saa kyseenalaisen kunnian esittää äitiä, joka lähettää lapsensa Ruotsiin turvaan ja muuttuu siten kevytkenkäiseksi naiseksi. Saksalaiset sotilaat ovat komeita, oma Johannes on kaukana – ja tokko tulee takaisin. Aikaa on, kun ei ole lapsia kaitsettavana. Juuri arjen jonkinlainen kepeys saa hienosti valonsa Ristimäen hahmon kehityskaaressa. Sota ei ole pelkkää pelkoa tai tuskaa. Sodan aikana ihastutaan, käydään elokuvissa, haaveillaan myös tulevasta.

Palava kaupunki avaa ovia kansanvalistukseen, säästelyyn ja säätelyyn, naisten voimaan. Sodan aikana naisilla on enemmän vastuuta yhteiskunnan ylläpitämisestä kuin rauhan aikaan. Olennaisiksi asioiksi nousevat täiden tappaminen, palopommeista ja termiittipommeista eroon hankkiutumisen keinot, säänneltyjen tavaroiden ja ruoan hoitaminen. Naiset saavat valtaa samalla kun yhteiskunnan lieat höltyvät ja valtio klonkottaa eteenpäin rikkinäisin pyörin – tai pyörättä.

Nyt puhutaan siitä, mistä minä olisin aina halunnut kuulla: Miten täällä oikein pärjättiin? Mitä oikein tehtiin, kun puolet porukasta oli muualla taistelemassa? Kuka teki ja mitä? Kotikaupunkini tarina tulee iholle, koska se on niin lähellä: tutussa kadunkulmassa, meidänkin mummon ja papan vaikenemisessa siitä, millaista oli.

Suru ja voima kumpuavat samasta paikasta. Vahvat naishahmot lavalla todella saavat katsojan uskomaan irti päästämisen vaikeuteen. Toiset vie sota, toiset kulkutaudit; jonkun on silti irti sahatut raajat kannettava kellariin, hoidettava täit pois ja tehtävä soppaa. Kovin syvälle pienissä episodeissa ei päästä syviin tunteisiin, mutta se toimii melkein paremmin kuin useimpien näytelmien tapa luoda kokonainen kohtaus, jossa ehditään tarkastella asiaa pitkään ja huolella. Välähdys ihmisen elämästä riittää. Se tuo nopeasti lähelle sen, mikä on kadotettu.

On näytelmässä huumoriakin. Rai raiataan tanssin saatanallisuudesta ja erilaisten pommien tukahduttamisesta totisina tai tanssia pyörähdellen. Näytelmä kantaa katsojan upeasti aikaan, jolloin pelko oli osa arkea. Ilmaiskusta kertovat sireenit saattoivat paukata ääneen hetkellä minä hyvänsä. Kaatumisesta saatettiin ilmoittaa tänään tai huomenna.

Sirpa Kähkösen teksti on onnistunut avaamaan oven, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla suljettu. Miksi en oppinut näistä asioista historian tunnilla? Miksi elokuvat kertovat vain ampumisesta, vallihaudoista, rintamalinjoista, Mannerheimista? Teos kertoo minulle niin paljon enemmän siitä, mitä ihminen sodassa on ja kuinka hän selviää. Palava kaupunki on episodinen, laulujen rikkoma teos, joka uskaltaa kertoa pienistä, arkisista asioista. Se koskettaa todella.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)

Kirjoitin viime syksynä filosofiseen aikakauslehteen Niin&Näin ystäväni pyynnöstä feministisen kielikannanoton. Sanoin hukkuvani töihin, enkä halunnut ottaa enää yhtään kirjoittamista vaativaa tehtävää lisää.

Mutta pienen fragmentin vain, naista ja ruumista ja feminismiä käsittelevään numeroon, pyysi minut hyvin tunteva ystäväni Anna O, joka myös Niin&Näin-lehden toimituksessa pyörii.

No joo, ehkä fragmentin, onhan se mielenkiintoine aihe, myönsin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin minulla oli tiedostossa 10 000 merkkiä ja ainekset ainakin kolmeen pitkään kieliesseeseen. Lopulta jouduimme runttaamaan jutun lehteen sopivaksi, leikkelemään sitä hiukkasen kognitiivisen kielitieteen käsittelyn osalta, mutta ehkäpä sain silti sanottua mielestäni olennaisimman.

Kirjoittamani teksti tuli tänään mieleeni, kun Karo Hämäläinen kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan Sofi Oksasen ja Sauli Niinistön Frankfurtin kirjamessujen puheiden vuoksi kyselläkseen, missä se naiskirjallisuus on ja mitä se on, miksi niin pitää sanoa ja sanooko joku tosiaan niin. No, minä oikeastaan pyrin ruotimaan juuri tuota kysymystä kieliesseessäni viime syksynä. Niinpä tässä se on.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Tunnustan heti alkuun: minä olen poliittinen kirjailija. Kirjoitan siksi, että haluan nähdä maailmassa muutoksen. Erityisesti yhden muutoksen, joka on aina vain tuloillaan, muttei koskaan tässä. Tasa-arvon.

Ensisijainen työvälineeni on kieli. Olen käsityöläinen, mitä kieleen tulee. Kirjoitan, tutkin, korjaan ja muutan. Koen, että usein yhtä merkittävä kuin itse ajatus, on tapa, jolla se on ilmaistu. Kuitenkin juuri siihen kiinnitetään kirjallisuuskeskustelussa mitättömän vähän huomioita. Tai oikeastaan: kieli huomataan usein ainoastaan negatiivisessa mielessä, silloin, jos se poikkeaa totutusta. Kielen muodolla on väliä: jos yksikin merkki muuttuu, muuttuu merkitys (olen – olin, raksahtaa – ruksahtaa).

Miten merkit tai niiden merkitsemättä jättäminen sitten liittyvät sukupuoleen?

Helppo mustavalkoinen maailmani

Kirjoitettu kieli ymmärretään yleensä lineaarisesti etenevänä kertomuksena. Siksi sen avulla on vaikea ilmaista ambivalenssia, hahmottamisen epävakautta, samanaikaisia vaikutelmia, epäjatkuvuutta, jotka väistämättä jäsentävät ruumiillisen olennon kokemusmaailmaa. Jo lukusuunnan vääjäämätön vasemmalta (menneestä, edelliseltä sivulta) oikealle (tulevaan, toiselle sivulle) eteneminen rohkaisee käsittämään merkityksenkin jonkinlaisena syy–seuraus-suhteena, joka on kaksiulotteinen tunneli.

Hahmottamistapa suosii tietynlaista tekstiä. Tekstiä, joka eksplikoi mahdollisimman paljon. Tekstiä, jossa älylliset ajatelmat on purettu loppuun asti auki. Tekstiä, joka pelaa lähinnä juonenkuljetuksella. Hahmottamistapa taas tekee vielä vaikeammaksi kyseenalaistaa tiettyjä sisäisiä syitä ja seurauksia, jotka toimivat tekstin sisällä kaikissa metaforisissa ilmauksissa.

Metaforien merkitys syntyy usein jonkinlaisesta, mahdollisesti hyvin perifeerisestäkin, suhteesta ruumiiseen tai sen toimintakykyyn. Metaforista on olennaista tunnistaa, että ne perustuvat nimenomaan tietynlaiseen vertaamiseen: varsin usein tiukkoihin vastapareihin, joista toinen rinnastuu vaikkapa terveeseen ruumiiseen ja toinen sairaaseen.

Ei ole edes tulkinnan kysymys, että kielessämme ja kulttuurissamme vastaparit määrittelevät useimmiten ajatustemme ulottuvaisuutta. Vastakkainasettelu on helpompaa kuin merkitysten purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Kun puhutaan naiskirjallisuudesta, naistekstistä tai esimerkiksi naistenlehdistä, on ääneen lausumattomana vastaparina tietenkin (oikea) kirjallisuus, teksti ja lehdet. Mutta keiden aluetta ne ovat? Kun parit yhä vain paremman puutteessa hallitsevat semanttista ajatteluamme, on selvää, että puhutaan itse asiassa peitellyssä muodossa miesten alueesta. Onko olemassa latautuneempaa vastinparia kuin mies–nainen?

Niinpä sekä kirjoitetun kielen etenemisestä johtuva hahmottamistapamme että metaforisen ajattelumme dikotominen pohja rohkaisevat lukemaan kirjallisuutta melko latautuneista lähtökohdista. Onko siis ihmekään, että kielellisesti kokeilevat proosateokset nähdään usein uhkaavina tai muuten vain vaikeina? Erityisesti ennakkoluuloisuus kohdistuu aivan tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun: kutsun sitä ruumiilliseksi kieleksi.

Tämä kieli on minun ruumiini

Määritelmäni mukaan ruumiillinen kieli ei etene nimeämällä asioita. Pyrin kirjoissani käyttämään kieltä, joka jättää lopullisen – mahdollisesti yhteiskunnallisen – kannanoton lukijan tulkinnan varaan. Yritän olla käyttämättä ilmaisuja, kuten ”se tuntuu pahalta” tai ”hän saapui Volvolla”. Sen sijaan yritän kuvata, miltä se tuntuu, millainen auto tai saapumisen akti on. Kuvaaminen taas voi ulottua pidemmällekin kuin lauseeseen. Se voi ulottua sanojen sisälle asti.

Kielen aistikuvailu ei välttämättä rakennu yksinkertaisten ruumiillisten eksplikointien kuten haistamisen, maistamisen tai koskettamisen kuvaamiseen kirjaimellisesti – vaan mahdollisesti uusioadjektiiveja tai -verbejä hyväksi käyttäen. Tekstin sisäinen aistimaailma voikin rakentua uskottavammin, kun entiteettien suhteita toisiinsa ei suostuta määrittelemään, kun käytetään odotuksenvastaista syntaktista muotoa tai rikotaan dikotomisia odotuksia.

Runoudessa kieli kuvaa kohdettaan viereisyyden, metonyymisen suhteen kautta. Samalla tavoin myös proosassa voitaisiin riistäytyä vähän kauemmas suomalaisesta biografistisen lukemisen perinteestä ja sen kylkiäisestä, uskosta, että sanat viittaavat kohteeseensa, eivätkä siksi ole vaihdettavissa toisiin. Sillä ne ovat.

Ja juuri se ärsyttää monia. Sanat ovat pyhiä, etenkin Suomessa. Jos jotain sanaa käytetään yleensä, olisi parasta valita juuri se, etteivät tuhannet kielipoliisit yleisössä äikähdä. Kun lauseen rakenne ei noudatakaan skeemaa, joutuu kielenkäyttäjä turvautumaan ensyklopediseen tietoonsa ja tukeutumaan kognitioihinsa, kuten kieltä ensi alkuun opeteltaessa. Se tuntuu hermostuttavan monia ammattimaisiakin lukijoita. He eivät halua palata epävarmuuden aikaan, he haluavat selkeyttä ja loogisuutta. Kuitenkin kielen voimavara on juuri sen muutoskyvyssä.

Miksi kielelle annetaan sukupuoli?

Vastaparit tekevät maailmasta helposti hallittavan. Kun saa puhua naiskirjallisuudesta, on helppo paketoida samaan pakettiin Christa Wolf, Virginia Woolf ja Rakel Liehu (oman kielirakkauteni kohde). Tekstiä syytetään helposti vähättelevästi ja vieraannuttavasti naiskielisyydestä, jos se on yltiöpäisen romanttista, ruumiillisen kuvailevaa tai ei keskity yksinkertaiseen juonen edistämiseen. Tietysti syyksi riittää jo pelkästään se, että teoksessa on naispäähenkilö(itä) tai kielikuvilla leikittelyä.

Samaan aikaan on helppo unohtaa, että se konventionaalinen, oikea kirjallisuus on miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossa kielikin pysyy aisoissa. Sorrun itsekin usein ärsyynnyspäissäni syyttämään suomalaista mieskirjallisuutta halkopinoproosasta – kutsun sitä myös ostoslistakieleksi. Meidät on koulutettu uskomaan dikotomioihin, selkeisiin kategoriarajoihin. Uskoa on vaikea rikkoa.

Ärsyynnyksen laannuttua minäkin kuitenkin muistan Aleksis Kiven, Väinö Linnan, ja muistan sen, mikä tekee heistä minulle merkittäviä kirjailijoita. Heidän kielensä, joka oli villiä, hakee puheen rytmiä ja tapoja rikkomalla sääntöjä, uskaltaa poiketa oletetusta oikeasta ja ylevästä – ja tuli myös siitä aikanaan suomituksi. Hekin olivat ruumiillisen kielen vaalijoita.

Miksi sitten nykyisinkin on helppo asettaa ruumiillinen, kielikuvista runsas ja romanttinen yhteen nais-etuliitteen kanssa – ja miksi nämä piirteet tuntuvat usein alentavan tekstin arvoa tai ainakin asettavan sen johonkin omaan erityisolympialaisryhmäänsä? Koska määritteiden vastaparina toimi mies, älyllinen, tarkoituksenmukainen ja järkevä. Koska koko ajatus kirjallisuudesta, sen idealisoitu ilmentymä, prototyyppi, on kaukana ruumiillisesta, elävästä ja aistillisesta – onhan kirjallisuus ollut miesten aidattua aluetta, ja sellaiseksi se yhä merkitään juuri kategorioita rakentelemalla. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun englanninkielinen Wikipedia poisti American Novelists -sivultaan kaikki naiskirjailijat ja sijoitti heidät omalle alasivulleen niin, että pääsivulle jäivät vain miehet.

Dikotomioilla on ikävä tapa rajata maailmasta pois harmaa alue, alue välissä tai sivussa. On vain tuttu ja vieras, mies ja nainen, merkitsijä ja merkitty. Ei ole mahdollista olla samaan aikaan useampaa vastakkaista piirrettä tai laajempaa skaalaa, vaikka niin todellisuudessa usein on.

Siksi kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. Kun semanttisessa avaruudessa merkitykset pyörivät prototyypin läheisyydessä kuin planeettaa kiertävät kuut, voi prototyyppikin hiutua tai kasvaa. Avaruus muuttuu koko ajan, sillä me rakennamme sen jokapäiväisellä puheellamme. Ja kirjoituksella.

Siksi minä kirjoitan niin kuin kirjoitan.

Viitteet & Kirjallisuus

Ks. Flood, Alison, Wikipedia Bumps Women From ’American Novelists’ Category. The Guardian, 25.4.2013.

LAKOFF, GEORGE 1987: Women, fire, and dangerous things: what categories reveal about the mind. Chigago: The University of Chigago Press.

LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. Chigago: The University of Chigago Press.

LANGACKER, W. RONALD 1999: Grammar and conceptualization. Berlin ja New York: Mouton de Gruyter. Cognitive Linguistics Research 14.

– – – – 1990: Concept, image and symbol. Berlin: Mouton de Gruyter.

– – – – 1987: The basis of cognitive grammar. California: Stanford University press

– – – – 1973 [1968, 1967]: Language and its structure: some fundamental linguistic concepts. United States: Harcourt Brace Jovanovich.

RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto: merkitysten verkko. – Kieli 8. Näkökulmia polysemiaan: 36-69. HY.

Lisää ruumiillisen kielen tutkimisesta:

TAMMIMAA, ESSI 2008: Rakel Liehun kubistinen runokieli – Ellipsi ilmaisukeinona. Pro gradu. HY.

Keskisuomalainen ylistää Noaidia!

Keskisuomalainen ylistää Noaidin tytärtä! Ihan tässä liikuttuu.

”Tammimaa kuvaa hienovaraisella mutta syvältä luotaavalla otteella epätavalliseen elämäntilanteeseen liittyviä tunnelmia. Käsi kädessä niiden kanssa kulkevat aikuistumiseen liittyvät arkuuden tunnot, toiveet ja unelmat. Aura on vahva tyttö, mutta vahvakin kaipaa tukea ja turvaa yksinäisellä matkallaan.”

Arvostelu on muutenkin hyvin silmiä avaava, eikä mielestäni paljasta juonta liikaa. Ja sen voi lukea ilmaiseksi Keskisuomalaisen sivuilta.

Kerrankin backstagella!

KOM-teatterin uusi kantaesitys Orkesteri on hulvaton. Okko Leon näytelmä onnistuu käsittelemään monia nykyilmiöitä, kuten syrjäytymistä, taiteellisen työn kannattamattomuutta, työelämän yrittäjäluonteistumista, menestyksen arbitraaria luonnetta, tositeeveetä ja hämmästyttävää tyhjänpäiväisyyttä, josta epätoivoiset teot joskus kumpuavat.

Kun viimeksi, vuosia sitten, kävin katsomassa kutsuvierasnäytäntöä KOM-teatterissa, jätin kirjoittamatta siitä, koska pidin siitä niin vähän. Livahdin näytöksestä aplodien aikana, mitä en pidä lainkaan hyvänä käytöksenä. Nyt istuimme ensimmäisessä rivissä ja taputimme viimeiseen läpsähdykseen asti. Seuralaiseni kommentoi, että poskiin sattuu, kun on hymyillyt niin paljon. Ja nauranut. Jopa kumartamaan tulleet näyttelijät uskalsivat kolmannella tai neljännellä esiin juoksemiskerralla päästää hymyt valloilleen. Me pidimme heistä. He naurattivat meitä. Orkesteri oli onnistunut show.

Pidän tosi paljon siitä, että teatteria tehdään arkisista lähtökohdista. Tarkoitan tällä ihan käytännössä sitä, että näyttämö ei ole kääntölava, ja että katsojana emme pääse näyttämön ulkopuolelle. Tässä tapauksessa katsoja ei pääse näkemään, mitä tapahtuu lavalla eli hääseurueen riehakkaiksi yltyvissä bileissä, eikä siis pääse myöskään todistamaan bändin, The Everlastin, varsinaista esitystä.

Olin huomannut näytelmän mainokset jo ennen kuin sain kutsun ensi-iltaan ja miettinyt, että tuon haluaisin nähdä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut takahuoneeseen pääsemisestä – kirjoitin jopa siihen liittyvän kohtauksen elokuussa ilmestyneeseen romaaniini Noaidin tytär. Minua viehättää se, että minulle katsojana tarjoillaan ikään kuin nurja puoli, se, jota ei ole tarkoitettu nähtäväksi.

Vaikka näytelmän henkilöhahmoissa on raskaan stereotyypittämisen vaara, sillä he ovat niin kovin tunnistettavia tapauksia heti ensi sanoistaan, nousevat he silti stereotyyppien yläpuolelle. Hulvaton ohjaus ja dramatisointi vetävät esitystä eteenpäin sellaisella lungilla otteella (siinä muuten todella kiva paikka syödä ennen esitystä), että mihinkään ei takerru. Kaikessa on aitouden roso. Siitä suurin kiitos menee tietenkin hulvattomuuteen heittäytyville näyttelijöille. Esitystä voisi arvioida myös siitä näkökulmasta, mitä se ei tarjoa: esimerkiksi runsaasti samastumispintaa tai aitoa psykologista kehitystä. Minusta ohi ja yli puhumisen esiin maalaaminen on jo itsessään ihan mahtavaa katsottavaa.

Erityisesti Juho Milonoffin nuoressa stadilaispudokkaassa Hallassa on koskettavuutta, joka syntyy yllättävistä aineksista. Muistan hänet erityisesti minuakin aikanaan Kellariteatterissa ohjanneen Johanna Freundlichin näytelmäversiosta Kaikki isäni hotellit. Hänen hahmonsa outona Frank-veljenä oli hyvin metodinen, tyylitelty. Niin on myös Halla. Se saattaa olla Milonoffin tyylin kulmakivi, ehkä kompastuskivikin, mutta tässä näytelmässä se toimii kuin junan vessa. Ruumiillisesti täydellisesti sitoutumalla ja puheenparrellakin tietynlaisen loppukiekaisuun päättyvän puheen jäljittelyn myötä todella kasvaa kuva haavoitetusta nuoresta miehestä, joka ”osallistuisi kyllä Idolsiin, jos vaan osaisi laulaa”.

Mukana kaartissa on myös se hissukka, joka ainoana pääsi musakouluun ja jota vedätetään (Samuli Niittymäki), eronnut ja yksinäinen äijä (Pekka Valkeejärvi), liukas managerimainen bändin johtohahmo (Janne Reinikainen, joka on myös ohjannut näytelmän) ja sitten vielä se pakollinen – naislaulaja, joka tästä bändistä puuttuu. Hallan pikkusiskopuoli, Laura Malmivaaran esittämä laulaja Simone Päiväperho, on menestynyt Idols-voiton jälkeen ja on juuri se, mitä bändi tarvitsisi breikatakseen. Poikien kerhoksi kirjoitetun ja ohjatun näytelmän maailmaan Simone istuu tietenkin heikosti, ja hänen hahmossaan onkin sellaista heittelehdintää, että sitä on vaikea sulattaa osaksi muuta tarinaa. Osaksi ongelmana ehkä on, että Malmivaara ei stereotyypittele hahmoaan niin näyttävästi kuin muut näyttelijät.

Näytelmässä on myös merkillinen, hiljainen hahmo, jonka olemassaolo jäi vaivaamaan minua tähän hetkeen asti – niin kuin kaiketi oli tarkoituskin. Hannu ei puhu mitään, näppäilee muutaman soinnun ja näyttää suurimman osan näytelmää krapulaisen vittuuntuneelta. En osaa sanoa, onko Hannu välttämätön hahmo. Hänen korvattavissa olevuutensa herättää konkreettisia kysymyksiä siitä, miksi hänet on koettu tarpeelliseksi riipaksi hyvin paljon dialogiin pohjaavan näytelmän kulkuun.

Osaan kuitenkin arvostaa sitä, että minulle heitetään luu, jota ei ole valmiiksi pureskeltu. Ihan samalla tavalla kuin pidän hitusen halpana vaikkakin joskus välttämättömänä ratkaisuna sitä, että kerrotaan vuosien vierineen kohtausten välissä (”Viiden vuoden päästä”), jotta päästään mehukkaisiin kohtauksiin ja voidaan jättää loppu sanoittamatta, en pidä parhaana mahdollisena ratkaisuna, että käsiohjelman pitää kertoa katsojalle Hannun näkymättömyyden ja puhumattomuuden tulkinnoista. Silti, näen sen tarpeelliseksi. Joskus tulkintaa on parasta vähän ohjata oikeaan suuntaan, jopa minunkin mielestäni. Orkesterissa ei myöskään siirrytä ajassa eteen- tai taaksepäin, eikä yhden huoneen strategiasta luovuta silloinkaan, kun poliisit piirittävät nuorisotalon ja koko homma muuttuu – jos mahdollista – vieläkin suuremmaksi farssiksi.

Kohtausten välisten aikahyppäysten aatelia on tietenkin juuri viime viikolla näkemäni varsin hengästyttävä Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (Kaupunginteatterin Studio Pasilassa). Näytelmässä vuosien vierimistä ei ole näyttämöllisesti tai dramaturgisesti merkitty mitenkään, niiden kuluminen selviää dialogin keinoin. Siitä minä tykkään. Luottakaa katsojaan. Haluan joskus tehdä ajatustyötä myös itse.

Kaiken kaikkiaan Orkesterista jää hyväntuulinen fiilis. Ja silti se onnistuu naurattamisen keskellä koskettamaan montakin arkaa paikkaa. Se, jos jokin, on taitolaji.

Ensimmäinen arvostelu!

Ensimmäinen löytämäni arvioi Noaidin tyttärestä – ilmestyi sopivasti julkaisujuhlien päivänä!

Juuri, kun ehtii ajatella, että tietää, mitä seuraavaksi kirjassa tapahtuu, paljastuukin jotain ihan uutta. Kirjailija pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen.

Klik klik Vadelmaisen poikkeavuuden pariin.

Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.

Kielletty ajosuunta – taattua hömppälaatua vuodesta 1981

Hitsi, että olenkin sotkenut kynäni moneen, er, soppaan. Kirjoitan nuorten kirjasarjaa alkavaksi ensi kesänä – saamelaissoturittaret ovat kasvaneet varjoista ja laukkaavat nyt Lapin usvaisissa metsissä ihan oikeasti. Minulla on uusi, mielenkiintoinen työ Nuorisoasuntoliiton tiedottajana. Ja sen lisäksi olen kirjoittanut kaikki illat ja viikonloput.

Kyllä vain – Menaisissa alkoi keskiviikkona jatkokertomus Kielletty ajosuunta, joka on minun näppäimistöltäni kotoisin. Se on taattua hömppää. Mitä väsyneempi olen ollut sitä kirjoittaessani, sitä roisimpia ja yllättävämpiä käänteitä tarinaan putkahtaa. Voin tunnustaa, että välillä olen ollut joltisenkin väsynyt tekstiä kirjoittaessani. Roisiutta ja käänteitä tosiaankin on luvassa.

Kirjoitan tälläkin hetkellä sarjan loppuosia. Tänne saa tulla arvelemaan, kuinka tarinassa käy. Ties vaikka pääsisi vaikuttamaan loppuratkaisuun – vaikka on minulla tietenkin jo juonikas juoni mielessä.

Tsekatkaapa Menaiset, jos tarvitsette vetävää kesälukemista laiturille. Minä paahdan töitä vielä heinäkuun alkupuolelle… ennen kuin siirryn paahtamaan kirjasarjaani hyvin ansaitulle ”lomalle”.

Etelä-Suomen Sanomien vaikutuspiirissä olevia odottaa myös joka toinen sunnuntai kirjoittamani kolumni. Edellisen otsikko oli varsin kuvaavasti Pikku pikku bikineissä.

Kesäisiä päiviä kaikille tasapuolisesti. Ja kuumia lukuhetkiä.

Jk. Lisäksi minulla on hömppätili Pinterestissä, joka on ihan mahtava inspiraationlähde! tsekatkaa sieltä kuvat, jotka inspiroivat minua trilogian kirjoittamisessa ja muissakin projekteissani.

Tee hyvää taidetta

Kaikki, mitä toivoisin osaavani sanoa taiteen tekemisestä siitä haaveileville. Neil Gaiman sanoo sen paremmin.

Nuoren miehen osa

Kävin synttäreiden kunniaksi elokuvissa. Minä olen kohta 31, mutta elokuvassa tavoitellaan sitä kultaista aikuisuuden rimaa – he ovat Kohta 18. Niin kuin minäkin sen ikäisenä ajattelevat elokuvan pojat, että 18-vuotiaana koittaa vapaus ja voi tehdä mitä vain. Nuoruuden hybris kompastuu rampauttavaan todellisuuteen, kun nuori mies kerrallaan kohtaa ylitsepääsemättömältä vaikuttavan esteen. Elokuva näyttää karuin pienin elein, kuinka nämä nuoret miehet jo jossain määrin kantavat aikuisuuden vastuuta – ja kuinka heidän ei ehkä ulkopuolelta nähdä sitä taakkaa kantavan.

Maarit Lallin ohjaama ja yhteistyössä Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama elokuva on ihanan keveä kerronnaltaan, mutta onnistuu silti tavoittamaan jotain hyvin todellista vastuusta, jota nuori mies joutuu kantamaan. Episodirakenne toimii hyvin ja maalaa novellimaisesti esiin aina yhden pojan tilanteen kerrallaan. Pidin erityisesti siitä, kuinka tarina pysyi nykyhetkessä, preesensissä, ja kuinka episodi episodilta siirryttiin synkemmille vesille.

Kohta 18 ei tarjoa ratkaisuja, eikä se motkota moraalista – tai ei se ainakaan syyllistä esittelemiään nuoria miehiä ja heidän ratkaisujaan. Elokuvassa blaadataan, että kestettäisiin arkea, perutaan tapaamisia, jotta voitaisiin pitää huolta pikkuveljestä, pidetään tyttöystävää kädestä abortin läpi ja päädytään tappelemaan äidin puolustamiseksi. Miehen osa jonkinlaisena sivullisena, yleisen kontrollin kohteena, tuodaan elokuvassa todella kauniisti esiin. Mieletöntä herkkyyttä ohjaaja osoittaa etsiessään niitä halkeamia, joiden kautta me voimme nähdä nuoren miehen olemuksen kovuuden tai irtisanoutuneisuuden läpi.

Elokuva on Maarit Lallin ensimmäinen pitkä ohjaus. Hän on saanut nuorista näyttelijöistään irti aitoutta, jota harvoin pääsee näkemään elokuvakankaalla. Lauseet eivät maistu paperilta, kun pojat pelaavat korista tai ulvovat tyttöjen perään, eivätkä edes silloin, kun tapellaan kohtuuttomien ja välillä myös vastuuttomien vanhempien kanssa. Hienon vastakkainasettelun elokuva tekeekin nostaessaan poikien herkästi toisten huomioonottamisesta ja omista tunteista lähtevän huolenpidon ja vastuullisuuden vasten vanhempien vastuuttomuutta, todellisuuspakoa ja kohtuuttomia kontrolloinnin tapoja. Toki pojat pääsevät myös hölmöilemään, mellastamaan ja höpöilemään – ja sitä elokuva tuokin varsin romantisoiden esille – mutta pääosaan nousee kuitenkin vastuun ottamisen ja sen vanhemmille jättämisen välillä tasapainottelun vaikeus. Herkkä tasapaino, joka juuri siinä iässä muuttaa kaiken.

Haluan mainita elokuvan nuoret päähenkilöt siksi, että he tekivät minuun suuren vaikutuksen. He ovat: Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon. En voi olla huomaamatta, että yksi nuorista näyttelijöistä on myös toinen käsikirjoittajista. Ehkä siinä on salaisuus, jonka vuoksi elokuvan kohtaukset ovat niin pakottavan aitoja, että sanat voi melkein maistaa omilla huulillaan. Just noin minäkin olen huutanut. Just noin minullekin on vastattu.

Käykää katsomassa tämä elokuva! Se näyttää meille, mitä sellaista kotimainen elokuva voi meille tarjota, mitä amerikkalaiset jättituotannot eivät voi. Tunnistettavuutta. Herkkyyttä. Lähikuvan, joka on juuri meille tosi.

Katso Kohta 18 elokuvatraileri.

Jk. Minut nimitettiin juuri perjantaina Nuorisoasuntoliiton tiedottajaksi, joten pääsen jatkossa työskentelemään juuri tämän ikäisten ja tässä itsenäistymisen vaiheessa taistelevien nuorien kanssa. En voisi olla iloisempi.

Barrikadeille romaanihenkilöiden pelastamiseksi!

Tekijänoikeuksista, todellisuudesta ja neuvottelun mahdottomuudesta. Romaanihenkilö kaupan.