Kirjailija tarttuu tietotekniikkaa sarvista

Kirjaan nämä nyt tänne ihan erikseen, jotta eivät huku tekstin sekaan. Kiireisenä kirjoittajana ehdin kirjoittaa tänne harvemmin, koska rima on korkealla (hah!) ja yritän kirjoittaa jotain, joka sanookin jotain – mutta pyrin päivittämään näitä kevyemmällä kädellä:

Facebook-sivu (Essi Tammimaa)
Twitter (Essi Tammimaa)
Pinterest (Essi Tammimaa)

Tervetuloa mukaan!

Kielletty ajosuunta – taattua hömppälaatua vuodesta 1981

Hitsi, että olenkin sotkenut kynäni moneen, er, soppaan. Kirjoitan nuorten kirjasarjaa alkavaksi ensi kesänä – saamelaissoturittaret ovat kasvaneet varjoista ja laukkaavat nyt Lapin usvaisissa metsissä ihan oikeasti. Minulla on uusi, mielenkiintoinen työ Nuorisoasuntoliiton tiedottajana. Ja sen lisäksi olen kirjoittanut kaikki illat ja viikonloput.

Kyllä vain – Menaisissa alkoi keskiviikkona jatkokertomus Kielletty ajosuunta, joka on minun näppäimistöltäni kotoisin. Se on taattua hömppää. Mitä väsyneempi olen ollut sitä kirjoittaessani, sitä roisimpia ja yllättävämpiä käänteitä tarinaan putkahtaa. Voin tunnustaa, että välillä olen ollut joltisenkin väsynyt tekstiä kirjoittaessani. Roisiutta ja käänteitä tosiaankin on luvassa.

Kirjoitan tälläkin hetkellä sarjan loppuosia. Tänne saa tulla arvelemaan, kuinka tarinassa käy. Ties vaikka pääsisi vaikuttamaan loppuratkaisuun – vaikka on minulla tietenkin jo juonikas juoni mielessä.

Tsekatkaapa Menaiset, jos tarvitsette vetävää kesälukemista laiturille. Minä paahdan töitä vielä heinäkuun alkupuolelle… ennen kuin siirryn paahtamaan kirjasarjaani hyvin ansaitulle ”lomalle”.

Etelä-Suomen Sanomien vaikutuspiirissä olevia odottaa myös joka toinen sunnuntai kirjoittamani kolumni. Edellisen otsikko oli varsin kuvaavasti Pikku pikku bikineissä.

Kesäisiä päiviä kaikille tasapuolisesti. Ja kuumia lukuhetkiä.

Jk. Lisäksi minulla on hömppätili Pinterestissä, joka on ihan mahtava inspiraationlähde! tsekatkaa sieltä kuvat, jotka inspiroivat minua trilogian kirjoittamisessa ja muissakin projekteissani.

Tee hyvää taidetta

Kaikki, mitä toivoisin osaavani sanoa taiteen tekemisestä siitä haaveileville. Neil Gaiman sanoo sen paremmin.

Nuoren miehen osa

Kävin synttäreiden kunniaksi elokuvissa. Minä olen kohta 31, mutta elokuvassa tavoitellaan sitä kultaista aikuisuuden rimaa – he ovat Kohta 18. Niin kuin minäkin sen ikäisenä ajattelevat elokuvan pojat, että 18-vuotiaana koittaa vapaus ja voi tehdä mitä vain. Nuoruuden hybris kompastuu rampauttavaan todellisuuteen, kun nuori mies kerrallaan kohtaa ylitsepääsemättömältä vaikuttavan esteen. Elokuva näyttää karuin pienin elein, kuinka nämä nuoret miehet jo jossain määrin kantavat aikuisuuden vastuuta – ja kuinka heidän ei ehkä ulkopuolelta nähdä sitä taakkaa kantavan.

Maarit Lallin ohjaama ja yhteistyössä Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama elokuva on ihanan keveä kerronnaltaan, mutta onnistuu silti tavoittamaan jotain hyvin todellista vastuusta, jota nuori mies joutuu kantamaan. Episodirakenne toimii hyvin ja maalaa novellimaisesti esiin aina yhden pojan tilanteen kerrallaan. Pidin erityisesti siitä, kuinka tarina pysyi nykyhetkessä, preesensissä, ja kuinka episodi episodilta siirryttiin synkemmille vesille.

Kohta 18 ei tarjoa ratkaisuja, eikä se motkota moraalista – tai ei se ainakaan syyllistä esittelemiään nuoria miehiä ja heidän ratkaisujaan. Elokuvassa blaadataan, että kestettäisiin arkea, perutaan tapaamisia, jotta voitaisiin pitää huolta pikkuveljestä, pidetään tyttöystävää kädestä abortin läpi ja päädytään tappelemaan äidin puolustamiseksi. Miehen osa jonkinlaisena sivullisena, yleisen kontrollin kohteena, tuodaan elokuvassa todella kauniisti esiin. Mieletöntä herkkyyttä ohjaaja osoittaa etsiessään niitä halkeamia, joiden kautta me voimme nähdä nuoren miehen olemuksen kovuuden tai irtisanoutuneisuuden läpi.

Elokuva on Maarit Lallin ensimmäinen pitkä ohjaus. Hän on saanut nuorista näyttelijöistään irti aitoutta, jota harvoin pääsee näkemään elokuvakankaalla. Lauseet eivät maistu paperilta, kun pojat pelaavat korista tai ulvovat tyttöjen perään, eivätkä edes silloin, kun tapellaan kohtuuttomien ja välillä myös vastuuttomien vanhempien kanssa. Hienon vastakkainasettelun elokuva tekeekin nostaessaan poikien herkästi toisten huomioonottamisesta ja omista tunteista lähtevän huolenpidon ja vastuullisuuden vasten vanhempien vastuuttomuutta, todellisuuspakoa ja kohtuuttomia kontrolloinnin tapoja. Toki pojat pääsevät myös hölmöilemään, mellastamaan ja höpöilemään – ja sitä elokuva tuokin varsin romantisoiden esille – mutta pääosaan nousee kuitenkin vastuun ottamisen ja sen vanhemmille jättämisen välillä tasapainottelun vaikeus. Herkkä tasapaino, joka juuri siinä iässä muuttaa kaiken.

Haluan mainita elokuvan nuoret päähenkilöt siksi, että he tekivät minuun suuren vaikutuksen. He ovat: Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon. En voi olla huomaamatta, että yksi nuorista näyttelijöistä on myös toinen käsikirjoittajista. Ehkä siinä on salaisuus, jonka vuoksi elokuvan kohtaukset ovat niin pakottavan aitoja, että sanat voi melkein maistaa omilla huulillaan. Just noin minäkin olen huutanut. Just noin minullekin on vastattu.

Käykää katsomassa tämä elokuva! Se näyttää meille, mitä sellaista kotimainen elokuva voi meille tarjota, mitä amerikkalaiset jättituotannot eivät voi. Tunnistettavuutta. Herkkyyttä. Lähikuvan, joka on juuri meille tosi.

Katso Kohta 18 elokuvatraileri.

Jk. Minut nimitettiin juuri perjantaina Nuorisoasuntoliiton tiedottajaksi, joten pääsen jatkossa työskentelemään juuri tämän ikäisten ja tässä itsenäistymisen vaiheessa taistelevien nuorien kanssa. En voisi olla iloisempi.

Jonkinlainen ratkaisu

Katja Kettu joutui tekemään uuden rikosilmoituksen sieppausyrityksestään, koska vuonna 2008 tehty ei ollut tallentunut tietojärjestelmään. Tämä keskustelu päättyy nyt minun osaltani tähän. Sen pituinen se.

Helsingin Sanomat 17.3.

Ilta-Sanomat 17.3.

Barrikadeille romaanihenkilöiden pelastamiseksi!

Tekijänoikeuksista, todellisuudesta ja neuvottelun mahdottomuudesta. Romaanihenkilö kaupan.

Tuore selvitys ”lievistä” raiskauksista

MTV3 uutisoi tuoreesta selvityksestä raiskausten tuomioista. Teksti on aika järkyttävää luettavaa, joten varoitan kaikkia: se sisältää myös raiskausten ja niissä käytetyn väkivallan kuvailua. Teksti paljastaa asian, joka vaietaan kuoliaaksi. Raiskausta ei pidetä tarpeeksi pahana rikoksena itsessään, vaan rikoksen vakavuutta yhä edelleen mitataan muun väkivallan esiintymisen kautta.

Jutussa esiintyviä tapauksia on pidetty lievinä raiskauksina – minun mielestäni täysin perusteettomasti – ja sitä heijastelevat myös niistä annetut ehdolliset tuomiot. Minkälaista sairasta kidutusta pitää tapahtua, että lievän rikoksen kynnys ylittyisi? Yhteiskunta antaa rangaistuskäytännöillään selvän merkin seksuaalisen väkivallan uhreille siitä, kuinka heidän turvallisuutensa ei lopultakaan ole kovin tärkeä oikeusjärjestelmälle. Näiden rikosten tekijät kirjaimellisesti kävelivät suoraan päätä takaisin tavalliseen elämään täysin kyvykkäinä uhkaamaan ja aiheuttaamaan lisää samanlaista väkivaltaa.

Vieläkö raiskaustuomiot kuulostavat liian kovilta? Vieläkö ihmetyttää, että uhrit eivät rynni tekemään rikosilmoitusta heti lääkäriltä selvittyään?

Digitaaliset markkinat – uhka vai mahdollisuus tekijöille?

Jyrki J. J. Kasvi Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskuksesta TIEKE:stä on julkaissut vapaasti luettavan diashown: Kuluttaja digitaalisilla markkinoilla. Hän käsittelee tekijänoikeuksien ja teollisen kehityksen kysymyksiä. Esiin tulevat kirja- ja kustannusmaailman kohtaamat ongelmat, kun suurin osa sisällöistä siirtyy verkkoon, ja niiden kopiointi on halpaa ja helppoa. Oikeuksien vartioiminen taas käy ongelmalliseksi yksityisyydensuojan vuoksi.

Minkälainen on kirjamaailma 10 vuoden päästä? Kuinka tekijät saavat korvausta työstään? Minkälaisella palvelulla me kulutamme suurimman osan viihteestä ja taiteesta 10 vuoden päästä? Tsekatkaa Kasvin mielenkiintoinen diashow ja tulkaa tänne kommentoimaan sitä. Mitä te luulette, että tapahtuu? Miten asioiden pitäisi muuttua?

Naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja vaientamisen kulttuuri – tapauskertomus Kettu ja keltainen lehdistö

Iloinen asia! Tänään julkaistiin Pimppini on valloillaan. Kirja on ilottelevasta nimestään huolimatta kokoelma hienoja naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa henkilökohtaisesti, läheltä, siitä yksin jäävän näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

Kirja koostuu novelleista, joita ovat kirjoittaneet monet nimekkäät ja upeat kirjailijat Riikka Pulkkisesta ja Katja Ketusta Leena Parkkiseen ja Miina Supiseen. Myös minä olen kirjoittanut antologiaan novellin, joka käsittelee vakavaa aihetta keveähkön leikillisesti, tai niin ainakin oli tarkoitus. Suurin osa antologian teksteistä on pysäyttäviä, koskettavia, hätkähdyttäviä niiden sisäisessä totuudessa, joka kumpuaa siitä yksinäisestä tiedosta, että nainen on seksuaalisen väkivallan uhrina aina syytetyn penkillä.

Antologia tarjoaa myös tiedettä ja lukuja niille, jotka kaipaavat sellaista. Novelleja rytmittävät ja ryhdistävät seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja väkivallan sukupuolittuneisuuden tutkijoiden tekstit, joissa naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa tutkitaan ja valotetaan yhteiskunnallisena, rakenteellisena ilmiönä, joka se on. Vaikenemisen ja syyllistämisen kulttuuri tekee nämä väkivallan teot helpommiksi toteuttaa – ja aina vain vaikeammaksi saada rikoksen uhrille oikeutta.

Siksi olenkin järkyttynyt siitä, mitä tänään tapahtui. On enemmän kuin ironista, että Iltalehti on päättänyt raahata lokaan kirjailija Katja Ketun urheasti esille tuoman sieppausyrityksen, kammottavan väkivallanteon yrityksen, jollaisia naiset joutuvat alati pelkäämään ja jonkalaisten uhriksi moni nainen on joutunut. Harva seksuaalista väkivaltaa kokenut saa oikeusjärjestelmässämme oikeutta, ja näin kävi myös kirjailija Ketulle, kuten hän on haastatteluissaan ja antologian esipuheessa kertonut. Mutta Iltalehti onkin päättänyt uutisoida, että kyse on huijauksesta, koska siitä ei ole todisteita. Tämä on aikalailla koulukirjaesimerkki naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Se tapahtuu useimmiten tilanteessa, jossa todistajia ei ole.

Minulla on tapaukseen liittyen muutamia kysymyksiä:

Eikö rikoksen uhreilla ole mitään tietosuojaa? Saako kuka tahansa tietää kenen tahansa tekemät rikosilmoitukset ja miten tällainen käytäntö suojaa esimerkiksi seksuaalisen väkivallan tai lähisuhdeväkivallan uhreja?

Onko todella olennaisin kysymys se, onko tämä kyseinen tapaus todistettavissa? Eikö tämän pitäisi juuri herättää meidät miettimään sitä, kuinka suojattomia me olemme tämän kaltaisten väkivallantekojen edessä, kun niistä järjestään ei voi olla todisteita?

On suorastaan absurdia, että antologian esittelemä kauhukuva tällä tavalla näkyvästi, suorastaan räikeästi todistetaan todeksi juuri antologian julkaisemisen yhteydessä. Rikoksen uhrilla on todistustaakka. Uhri on syyllinen, kunnes toisin todistetaan.

Ja juuri siitä me lähdimme puhumaan. Juuri. Siitä. Oikeutta ei saa. On tuhatkertaisen musertavaa käydä läpi elämänsä hirvittävin tapahtuma, elää sen aiheuttaman trauman kanssa – ja joutua vielä syytetyksi siitä, että ei ole esittää valokuvanvarmoja todisteita rikoksesta. Joutua syytetyksi valehtelusta. Joutua syytetyksi siitä, että silloin, kun sitä olisi eniten tarvinnut – kukaan ei välittänyt. Edes poliisi.

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että poliisi ei tee mitään, kun uhri hakee heiltä apua ja oikeutta?

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että uhria ei uskota ilman todisteita – ja että häntä kohdellaan kuin rikollista, koska todisteet puuttuvat?

Eikö kukaan uskalla kohdata todellisuutta, jossa poliisi ei ehdi auttaa ja väkivallan tekijät voivat todella tehdä melkein mitä lystäävät, kunhan paikalla ei ole todistajia?

Onko tärkeämpää suojella poliisilaitoksen ylpeyttä kuin rikoksen uhreja?

Olen onnellinen siitä, että kirjan tekstit kirjoitettiin ja julkaistiin. Jos joku vielä epäilisi niiden todenmukaisuutta, siis maailmaa, josta ne kertovat, tämänpäiväinen farssi on siitä jättimäinen, räikyvän neonpunainen todistus.

Kommentit:

Päivitys Helsingin Sanomissa 8.3.

Uuden Suomen kommentti 9.3.

Helsingin sanomat kertoo lisää aiheesta 9.3.

Kaksi muuta upeaa novelliantologian kirjoittajaa reagoi Iltalehden rimanalitukseen ja uhrin syyllistämiseen: Miina Supinen Sokeripalassa ja Laura Gustafsson Dramaqueenissa.

Antologian arvostelu Demarissa 8.3.

Lukemistoa:

Väestöliitto kertoo ilmoituksen tekemisestä näin:

Seksuaalisen väkivallan yleisyyden arviointia vaikeuttaa se, että huomattava osa uhreista ei tee ilmoitusta poliisille. Raiskauksien vuosittaisista määristä on esitetty erilaisia arvioita, jotka perustuvat Suomessa tehtyihin uhritutkimuksiin, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen saamiin yhteydenottoihin ja poliisin tekemiin arvioihin. Esimerkiksi Tukinaisen tilastoinnin mukaan soittoja ja soitonyrityksiä on kuukausittain 1000–1200. Suomessa kynnys ilmoittaa seksuaalisesta väkivallasta poliisille vaikuttaa viime vuosina madaltuneen. Tapauksista kuitenkin vain joka viides johtaa oikeudenkäyntiin.

Heini Kainulaisen tutkimus Raiskattu? Tutkimus raiskausten käsittelemisestä rikosprosessissa (2004) kertoo näin:

Pirkko Viitanen on 1980-luvun alussa tekemässään tutkimuksessa selvittänyt,
miksi vain osa poliisin tietoon tulleista raiskauksista johti syytteen nostami-
seen. Hän havaitsi, että tapauksia tippui rikosprosessin eri vaiheissa: poliisi ei
pystynyt selvittämään kaikkia sille ilmoitettuja raiskauksia, syyttäjät arvioivat, että näyttö ei riittäisi syytteen nostamiseen ja asianomistajat vetäytyivät tutkinnasta. (Viitanen 1982, 34–38, 61.) Raiskaus (väkisinmakaaminen) oli ennen vuotta 1999 asianomistajarikos, jolloin tapauksen tutkiminen lopetettiin tavallisesti uhrin pyynnöstä. Naiset peruuttivat syytepyyntönsä pitkälle samoista syistä, joiden takia tapaus jätettiin ilmoittamatta poliisille. Kyse oli häpeästä, arkuudesta, halusta välttää tapauksen julkiseksi tuleminen, poliisin epäuskoisesta asennoitumisesta naisia kohtaan tai siitä, että tekijä painosti uhrin sopimaan asian. (Mts. 32, 61–64.)

Viitanen oli huolestunut siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi
yleisesti raiskauksen uhreja syyllistäviä käsityksiä, eikä raiskauksen aiheutta-
mia seurauksia pidetty vakavina. Rikosprosessissa saatettiin vähätellä naisten
kokemuksia, heidän tekemiinsä rikosilmoituksiin suhtauduttiin epäluuloisesti
ja naista pidettiin vastuullisena tapahtumista, varsinkin jos hän oli lähtenyt
vapaaehtoisesti vasta tapaamansa miehen mukaan. Raiskattu nainen ei aina
saanut tarvitsemaansa tukea ja rikosilmoituksen tekeminen saattoi vain
onnistua lisäämään hänen tuskaansa.3 Poliisi on toki saanut myös positiivista
palautetta. Raiskauksen kokeneet naiset ovat arvostaneet poliisin asiallista,
ystävällistä, inhimillistä, ymmärtävää, naista kunnioittavaa ja avuliasta
suhtautumista sekä sitä, että tekijää on pidetty vastuullisena raiskauksesta. (s. 19)

– –

Poliisin on ryhdyttävä tutkimaan rikosta, jos se saamansa ilmoituksen tai
omien havaintojensa perusteella epäilee, että rikos on tapahtunut. Esitutkin-
nan aloittamiskynnys on varsin matala. Rikosilmoituksen voi tehdä raiskauk-
sen uhri itse tai kuka tahansa muu henkilö. Eri raiskausrikoksista vain suku-
puoliyhteyteen pakottaminen on asianomistajarikos, jolloin poliisi aloittaa
tutkinnan vain uhrin vaatiessa tekijälle rangaistusta. Esitutkinnassa poliisi
selvittää, mitä on tapahtunut, ketkä ovat asianosaisia ja minkälaisia vahinkoja
rikoksella on aiheutettu. (s. 28)

Minna.fi:stä löytyy paljon lisää tutkimuksia aiheesta.

Mukaan lukupiiriin

Vastaan Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä lukijoiden kysymyksiin kirjoittamisesta ja kirjoistani. Tulkaa mukaan osallistumaan!

ESS – Lukupiiri – Paljain käsin

Sunnuntaina minut voi tavata Lahden kirjamessuilta Salpausselän kirjailijoiden kulmauksesta ainakin klo 12, mutta todennäköisesti myös pidempään.