Aihearkisto: Ensi-ilta

Tosia tarinoita sodasta

Komeasti, jylhästi alkaa Avoimien ovien tiistaina ensi-iltansa saanut näytelmä Palava kaupunki. ”Tulee sota”, laulavat neljä kotijoukkojen tuntoja kuvaavaa näyttelijää äänissä, ja laulu soi päässäni koko viikon.

Tärkeimpänä lavasteena sodan runtelemasta kaupungista toimivat kuvat, jotka heijastetaan näyttelijöiden taakse takaseinälle. Ne kertovat todellisen sota-ajan tarinaa. On upeaa ja karmivaa päästä näkemään arkistojen kuvia näin isossa koossa, tässä ympäristössä, kertomuksen kuvituksena. Kulmiensa alta vilkuilevat sotilaat pakit selässään kulkemassa kohti rintamaa. Räjähtäneet ikkunat, pyykit, jotka jäivät roikkumaan, säpäleiksi menneet elämät. Sotaa-ajan tyylit, poliisien univormut, naisten toppaolkaiset takit ja hienot hatut, kenkien kurvauskaari. Itse näytelmä ja näyttelijät eivät jää heikommaksi näille kuville.

Pianon tunnelmointi kannattelee koko näytelmää, eikä ilman sen sointuja monta sanaa vaihdetakaan. Suvi Isotalo vie suvereenisti Anna-Mari Kähärän musiikilla ja kannattelee myös uskottavasti näyttelemisellään nuorta raskaana olevaa naista, jonka rakastettu karkaa rintamalle ennen kihlojen vaihtamista.

Palava kaupunki on kamariteatteria isosta aiheesta, ja se koskettaa aivan eri tavalla kuin suurmiesten touhut, joita olen yleisöstä seurannut tylsistymiseen asti. Kuka ryyppäsi millaisenkin ryypyn, kenellä oli tapana kurmottaa alaisiaan, kuka käytti sopimattomia vaatteita. Tämä on tähdellistä, nämä ovat kohtaloita, jotka avaavat silmäni sille, mitä sota on.

Palava kaupunki on tarina kotirintamalta. Se on olennainen, hauras, arkinen, toiveikas ja karu. Taru Mäkelän ohjaus antaa tilaa näyttelijöille. Sinikka Sokka näyttelee koskettavasti sekä poikansa sotaan lähettävää äitiä, joka kokkaa tälle viimeistä ateriaa ilmahyökkäyksen aikana kattila päässä, että nuorta tyttöä, joka tahtoisi osallistua sotaponnisteluun, rotanjahtailuun, palotorjuntaan, mutta on suurimpaan osaan asioista liian pieni, ja liian tyttö. On ihme, kuinka aikuinen nainen voi hypätä pikkutytön tossuihin, ja saada yleisön voitettua puolelleen. Itkettää, kun tyttö kertoo isän kaatuneen.

Kari Hevossaari saa ilon olla sotaan lähtevän 18-kesäisen lisäksi hyljätty ja sodan runtelema pelokas hevonen. Hevonen voi sanoa asioita, joita ihmiset eivät voi, nähdä sodan ja ihmisten maailman käsittämättömyyden. Hevonen saa käsikirjoituksessa toimia hahmona, jonka kautta katsoja katsoo sota-aikaa, kommentoi sitä yleisesti, kauempaa.

Reetta Ristimäki saa kyseenalaisen kunnian esittää äitiä, joka lähettää lapsensa Ruotsiin turvaan ja muuttuu siten kevytkenkäiseksi naiseksi. Saksalaiset sotilaat ovat komeita, oma Johannes on kaukana – ja tokko tulee takaisin. Aikaa on, kun ei ole lapsia kaitsettavana. Juuri arjen jonkinlainen kepeys saa hienosti valonsa Ristimäen hahmon kehityskaaressa. Sota ei ole pelkkää pelkoa tai tuskaa. Sodan aikana ihastutaan, käydään elokuvissa, haaveillaan myös tulevasta.

Palava kaupunki avaa ovia kansanvalistukseen, säästelyyn ja säätelyyn, naisten voimaan. Sodan aikana naisilla on enemmän vastuuta yhteiskunnan ylläpitämisestä kuin rauhan aikaan. Olennaisiksi asioiksi nousevat täiden tappaminen, palopommeista ja termiittipommeista eroon hankkiutumisen keinot, säänneltyjen tavaroiden ja ruoan hoitaminen. Naiset saavat valtaa samalla kun yhteiskunnan lieat höltyvät ja valtio klonkottaa eteenpäin rikkinäisin pyörin – tai pyörättä.

Nyt puhutaan siitä, mistä minä olisin aina halunnut kuulla: Miten täällä oikein pärjättiin? Mitä oikein tehtiin, kun puolet porukasta oli muualla taistelemassa? Kuka teki ja mitä? Kotikaupunkini tarina tulee iholle, koska se on niin lähellä: tutussa kadunkulmassa, meidänkin mummon ja papan vaikenemisessa siitä, millaista oli.

Suru ja voima kumpuavat samasta paikasta. Vahvat naishahmot lavalla todella saavat katsojan uskomaan irti päästämisen vaikeuteen. Toiset vie sota, toiset kulkutaudit; jonkun on silti irti sahatut raajat kannettava kellariin, hoidettava täit pois ja tehtävä soppaa. Kovin syvälle pienissä episodeissa ei päästä syviin tunteisiin, mutta se toimii melkein paremmin kuin useimpien näytelmien tapa luoda kokonainen kohtaus, jossa ehditään tarkastella asiaa pitkään ja huolella. Välähdys ihmisen elämästä riittää. Se tuo nopeasti lähelle sen, mikä on kadotettu.

On näytelmässä huumoriakin. Rai raiataan tanssin saatanallisuudesta ja erilaisten pommien tukahduttamisesta totisina tai tanssia pyörähdellen. Näytelmä kantaa katsojan upeasti aikaan, jolloin pelko oli osa arkea. Ilmaiskusta kertovat sireenit saattoivat paukata ääneen hetkellä minä hyvänsä. Kaatumisesta saatettiin ilmoittaa tänään tai huomenna.

Sirpa Kähkösen teksti on onnistunut avaamaan oven, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla suljettu. Miksi en oppinut näistä asioista historian tunnilla? Miksi elokuvat kertovat vain ampumisesta, vallihaudoista, rintamalinjoista, Mannerheimista? Teos kertoo minulle niin paljon enemmän siitä, mitä ihminen sodassa on ja kuinka hän selviää. Palava kaupunki on episodinen, laulujen rikkoma teos, joka uskaltaa kertoa pienistä, arkisista asioista. Se koskettaa todella.

Mainokset

Antakaa minulle rakkaus

”Olen rakastunut!”
avaa Anna Yksityiset keskustelut.

Siitä rakentuukin näytelmän ja keskustelujen draama, ristiveto, sillä Anna on naimisissa Henrikin kanssa – ja rakastunut Tomasiin, nuoreen pappiskandidaattiin. Perinteisen kolmiodraaman neljänneksi osapuoleksi tuodaan perheystävä, rippipappi Jacob, joka tarjoaa Annalle johdatusta. Siten neljänneksi osapuoleksi otetaan myös usko, ja uskon epäröinnin kuvauksesta huolimatta asettuu kristillinen käyttäytyminen oletusarvoksi näytelmän henkilöille. Avoimien ovien taiteellinen johtaja Heini Tola ei ole ohjauksessaan pyrkinyt uudistamaan tai perustelemaan Jumalan hahmoa, uskon määräävää merkitystä 20-luvun perheenäidille ja hänen läheisilleen.

Yksityiset keskustelut pohjaa Ingmar Bergmanin äidin päiväkirjoihin, mikä tuo siihen omanlaistaan kiinnostavuutta. Äidin ja isän, Annan ja Henrikin, joita Wanda Dubiel ja Jukka Pitkänen hyvinkin syvästi esittävät, hahmot ovat moniulotteiset. Itsekkyys ja uhrautuvaisuus, rakkaus ja omistushalu, sanan noudattaminen ja hyvä tahto – avioliiton saman köyden vetämisen mustat ja valkeat tulevat kaikki esiin molemmissa hahmoissa. Bergman ei pelännyt kirjoittaa ambivalenssista, ihmisluonteen perimmäisestä häilähtelystä hyvästä pahaan, edes omien vanhempiensa kohdalla.

Ajankuvaa ei näytelmässä juurikaan maalata ja ikäväkseni on sanottava, että se osoittautuu suureksi puutteeksi samastumiselle. Annukka Pykäläisen lavastus ja puvustus ovat minimalismissaan pyrkineet eroon elokuvamaailman runsaudesta. Ryppyiset farkut Henrikin jalassa ja Annan paljaat jalat kerta kaikkiaan hätkähdyttävät irti näytelmän maailmasta. 20-luvulle ei ihan matkusteta pelkällä takin vaihtamisella. Ja kuitenkin juuri tämän kaltaiselle aviodraamalle ajankuvan rakantaminen olisi oleellista, koska tragedian muuttumattomasta luonteesta huolimatta nykymaailmassa ero ja rakkauden perään lähteminen olisivat tuntuneet todennäköisemmiltä vaihtoehdoilta kuin hermoromahduksen saaneen, lapsia pahoinpitelevän miehen kotirouvaksi jääminen. Vieläpä, kun liiton ilmaistaan olevan rakkaudeton ja muutenkin epätyydyttävä – ainakin Annan osalta. Kun näytelmään tuodaan myös Annan äiti Karin, rouhea Tiina Wecström, joka sanoo varoittaneensa Annaa, että avioliitto Henrikin kanssa tulisi olemaan vaikea, herää kysymys, miksi Anna ylipäänsä meni Henrikin kanssa naimisiin. Pettäminen saadaan näyttämään Annan ainoalta emotionaaliselta vaihtoehdolta, vaikka hänkin loppujen lopuksi on valinnut osansa itse.

Ikävä kyllä Annan rakkaus, jota Wanda Dubiel osin erittäinkin hienosti markkeeraa – osin hiukan asetelmallisesti, teatterielkeellisesti – ei tule todeksi, sillä rakkauden kohde Tomas (Mikko Pörhölä) jää vain epävarmaksi ja yhdentekeväksi pelokkaaksi pikkupojaksi. Annan rakkaus näyttää kukkivan ihan itsestään ja se tekee hahmosta takertuvan ja epätoivoisen naisen kuvan huonossa mielessä. Kolmiodraamalta menee pohja, kun sillä on vain kaksi osapuolta; siltä katoaa suunta. Tässä taas ajankuvan terävöittäminen olisi tarpeen, aiheen radikaalius ja puolisoiden välien jäykkyyden syyt sekä vallan epätasapaino eivät vain tule ilmi Heini Tolan sovituksesta.

Etenkään loppukohtaus ei ajattomassa näyttämömaailmassa toimi. Pelkkä tekstin puhuminen ilman sen kummempaa tapahtumallisuutta on jo lähtökohtaisesti todella vaativa asetelma näyttelijöille. Kun kuvaan vielä lisätään uskonnollinen retoriikka, jonka avulla koko onnettomuus pyritään ratkaisemaan, jään katsojana ymmälleni. Ensimmäisessä kohtauksessa rippipappi Jacob, jota myös hiukan pönäkästi näyttelee Jukka Pitkänen, käynnistää tapahtumaketjun kehoittaessaan Annaa kertomaan totuuden miehelleen. Seurauksista viis. Se on ”oikein” ja siksi niin on tehtävä. Loppukohtauksessa Anna palaa Jacobin tykö kymmenen vuoden päästä ja hetkeen yritetään maalata sovituksellisuutta, jota itse tekstissä ei ole. Annan kertomuksen päätteeksi Jacob sanoo olevansa helpottunut siitä, miten asiat menivät. Onnettomuus, rakkaudettomuus, väkivaltaisuus ja henkinen piina eivät sanan ja vihkivalan noudattamisen rinnalla paina paljonkaan. Tähän loppuu tarina.

Siis mitä? Eihän jokaisen teatterikappaleen nyt onnellista loppua tarvitse saada, mutta tällainen mitätön, moraalista kannanottoa välttävä epävireeseen jääminen on liikaa. Missä on katharsis? Vai pitäisikö katharsis saada Annan rippiyön muisteluksesta, kun hän ensin päättää, ettei voi osallistua konfirmaatioon, mutta päätyykin lopulta ajattelemaan, että ” tahtoo tehdä hyviä tekoja”. Olisiko parempi teko lapsien ja hänen kannaltaan kuitenkin ollut jättää se hullu mies ja elää vaikka yksin? Vai parantaako Jumalan seuraamisen ajatus senkin tuskan ja siten aiheutetut lasten traumat? Minä en saa siitä otetta, en minkäänlaista.

Tuntuu hiukan samalta kuin taannoin ensi-iltaan tulleen Päätalo-elokuvan kohdalla, kun kustantamon ja tuotantoyhtiön edustajat esittelivät Päätalon ”aivan tavallisena miehenä” ja siten jotenkin ihailtavana. Minä ajattelin, että tavallinen mies ei pettäisi vaimoaan kenen tahansa pikkutytön tai baarissa tapaamansa naisen kanssa, jättäisi lastaan ja tämän äitiä oman onnensa nojaan tai käyttäytyisi muutenkaan kuin pahki puskeva sonni. Tavallinen mies on siis mustasukkainen, itsekäs ja kyvytön empatiaan? Ei minun mielestäni, enkä siksi voi samastua Henrikin, Päätalon tai kenenkään muunkaan väkivaltaisuuttaan, hulluuttaan ja kostonhimoaan toisen syyksi panevan sielunelämään.

Antakaa minulle oikea rakkaus, se jossa molemmat näkevät toisensa ja tekevät rakkauden tekoja. Niitä on enemmän kuin se yksi.

Kosketuksen poikkeuksellisuudesta

Eilen sain kumartaa ensi-illassa, enkä joutunut tekemään sitä ennen muuta kuin seuraamaan tunnin verran tanssia. Olin nimittäin Zodiakissa tsekkaamassa Riikka Theresa Innasen While riding the path, I looked up; a bird -teosta, johon olen tehnyt kokemuksellisen runon. Itsetutkiskeluun ja ruumiillisuuden tunnustelemiseen – ainakin minun nähdäkseni – perustuva teos kykeni koskettamaan draamallisen jännitteen sijaan näyttämällä aitoa liikkeen ja liikkuvuuden, kosketuksen, paineen ja keveyden tutkimista.

Sisäänpäinkääntyneisyys ei ollut teoksen virhe, vaan sen voimavara. Ennen tanssin alkamista jokainen katsoja sai lapulla kehotuksen riisua kengät ja laittaa jalkaan villasukat, hengittää pari kertaa rauhallisesti silmät kiinni ja avata ne teokselle. Älyllinen ja arvottava katse on näin helposti riisuttavissa. Kun kengät poistuivat maailman ja minun välistä, olin paljon valmiimpi tutkiskelulle, joka alkoi tanssijoista ja jatkui minun sisälläni.

Ystäväni Miika Hyytiäinen on tehnyt teokseen kokeellisen musiikkitaustan, joka vaihtelee pahaenteisestä industriaalimelusta kauniisiin flyygelillä soitettuihin teemoihin ja tanssijoiden rekvisiitan – kuten vappuhuiskat ja kuiva riisi kulhoissa – avulla tuotettuun musiikkiin. Kaiken kaikkiaan teos on merkillinen synteesi erilaisista tutkiskeluista ja kolahti minuun, ikuiseen ruumiillisuuden tutkijaan, ihan täysillä.

Tanssiteoksen maailmassa runoni muuttuu toisteiseksi, elliptiseksi; se pyrkii tukemaan ja soluttautumaan tanssijoiden luomaan maailmaan. Käsiohjelmassa runo kuitenkin on kokonaisuudessaan painettuna, joten lisään sen tännekin kokonaisuudessaan. Oli outoa kuulla omaa tekstiä jossakin tietyssä yhteydessä, oikeassa elävässä tilanteessa, maailmassa, jonka tutkiskeleva tanssi ja musiikki ovat luoneet. Uusi ympäristö avasi minullekin, itse tekijälle, uusia tulkinnan vaihtoehtoja, jotka eivät olleet kirjoittamishetkellä läsnä, jolleivat alitajuisesti.

Sinä olet paras pakenija. Menet jäseniisi ja jäät sinne. Millä veitsellä voisi erottaa teidät kaksi – rakastuneet – äidin ja lapsen? Olet oma kohtusi ja siemen piilossa sen seitsemännessä mutkassa. Ei kukkia vaan heinää, joka kutittaa sieraimia ja jota on pakko vähän polkea, ihan vähän vain.

Me elämme ikuisesti päällämme yksi vaatekerta liikaa, välillämme se heinänsänki. Puhe ei sitä palvele. Kun niveletkään eivät enää pidättele liikettä, kun verisuonet alkavat palvella silkkaa säikähdystään, kun vain yksi henkäys ei mitenkään voi riittää. Alkaa toiseus hahmottua. Ruumis ei voi levätä sinua vasten. Sen tehtävä painaa sitä niin, että luut alkavat hyvin hitaasti sulaa.

Uupuneet silmänumput tai ihon ärtynyt kuumekaan ei käännä sinun ruumistasi pois. Tässä aukeaa kupin lohkeama, jonka voi vain häpeämättä nimetä ja sitoa. Me emme sido. Me sisältä täydet, me suoliston kukertamat, me sydänveren hiottamat. Me olemme vapaus tässä ratintakaisten yhteiskunnassa. Me emme omista emmekä ohjaa, luoja paratkoon hallitse ainakaan! Me emme valitse.

Meidän on pakko. Sinä – pakenija, minä – sydämesi vetämätön läppä. Kaikista noista hajuistasi, varpaanväleistä korvaamattomiin korvantakaisiin solukkoihisi, jotka haluavat lentää! immuunijärjestelmääsi, joka sieraimissa havisee kaikkien näiden lainattujen metsien syvyydellä.

Anna sen olla.

Lapsellinen suuttumus (Äidille)

Äidillä on yhä edelleen myyttinen, pyhä, rikkumaton roolinsa kulttuurissamme. Jos äiti ei ole täydellinen, hän on paha. Avoimien ovien uusi monologinäytelmä MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on siitä riipivä esimerkki.

Äitienpäivää odotellessani omistan tämän kritiikin ja pohdinnan kaikille äideille, joille on ollut vaikeaa ilmaista rakkauttaan, ja sille omalleni, jolle ei koskaan ollut.

MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on Kari Hevossaaren henkilökohtainen odysseia: se on taistelukertomus äitisuhteesta, joka jättää paljon toivomisen varaa. Hevossaari on sekä käsikirjoittanut näytelmän että näyttelee ”kaikki” roolit. Villi yhdenmiehen show hävettävästä menneisyydestä ja sen peloista on jo lähtökohtaisesti jotakin odotustenvastaista.

Lapsensa syntymän myötä aikuiseksi riistäytymistä yrittävä Petri käy yksipuolista keskustelua hallitsevan ja sairaalloisen mustasukkaisen äitinsä kanssa, jota hän ei omasta päätöksestään ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Äiti on hallitseva, isä poissaoleva, ja tietysti kaikki pojan elämän vastoinkäymiset ovat äidin syytä. Oudon hentoisiksi piirretään sekä äidin että isän hahmo. Yhden repliikin verran tilaa saava isä esitetään hyvänä jätkänä, jonka vaativa myyntityö käy perheen hylkäämisen selityksenä. Äidin hahmolle mikään selitys ei riitä, eikä niitä juuri annetakaan. Epäinhimillistetty järkevyyden ja kylmän vaativuuden hahmo saa kuitenkin pojan puheenvuoroissa – muun muassa loisteliaissa puhelinkeskusteluissa – oudosti aivan ripustautuvan rakastetun piirteitä. Itsemurhalla uhkaava äiti tosiaan tuntuu jollain tavoin epäterveeltä, eikä uhrautumiseen vetoaminen oikein suhteessa lapsiin tarjoa tarpeeksi syytä käytökseen.

Tarina on kaikkien odotusten vastaisesti hauska. Kari Hevossaari on loisteliaan pateettis-koominen Petri, vailla häpeän häivää rintaansa repivä pikkupoika, joka ikuisesti kantaa katkeruutta menetetyistä mahdollisuuksistaan tyttöjen kanssa, diskoista, juhlista; pelosta, joka häneen on istutettu kaikkea ulkomaailmaa kohtaan. Hän ei pääse lopussakaan riistäytymään äidin häneen istuttamasta epävarmuudesta ja pelosta, vaan joutuu sanoutumaan irti koko tilanteesta. Vaikka näytelmässä itseironiaa harrastetaankin, – ulkoisen kertojahahmon kautta ja erilaisin hassunhauskoin biisein – se ei aivan ulotu perusjuoneen asti. Niinpä tarinan eteneminen ja loppuratkaisu näyttäytyvät jossain määrin juvenaaleina, kun ne eivät tule perustelluksi tarpeeksi monesta kulmasta.

Monologinäytelmää on ymmärrettävästi vaikea rakentaa ilman jonkinlaista kaikkitietävyyden illuusiota, mutta tämän näytelmän kohdalla olisi toivonut enemmän maalailua muustakin kuin pojan näkökulmasta. Mitkä ristiriidat Petrin silmien ulkopuolella johtavat tilanteisiin, joissa hän kokee vääryyttä? Miksi äidin mielestä maailma sukua myöten on paha? Onko tosiaan niin, ettei Petriltä nyt jää jotain olennaista näkemättä? Tällaiselle yksiulotteisuudelle perustuva näytelmä on hauska, viihdyttävä, koskettava, mutta se on myös hiukan pelottava. Missä on empatia ja näköalat?

Osin katsojalle jää olo, että aihe on vielä ollut tekijäänsä liian lähellä. Sivuhenkilöiden yksiulotteisuus ja omituiset hengellisyyttä representoivat sivupolut vievät voimaa sinänsä erittäin voimalliselta kertomukselta. Omaa suhdetta vanhempiinsa joutuu varmasti jokainen vanhemmaksi tulossa oleva pohtimaan, sitä enemmän mitä vaikeampi suhde on ollut. Draamallisesti toivoisi kuitenkin henkilöiden motiivien olevan tasapuolisesti uskottavia ja perusteltavissa. Semminkin, kun hulluutta on yleensä mahdoton ymmärtää (hulluudeksi) vain ulkoisesti kuvattuna.

Olennaiseksi pohdinnan kohteeksi näytelmästä nousi juuri äitimyytti, jota vasten näytelmässäkin äitihahmoa peilataan. Äidin teot nyt eivät varsinaisesti ole anteeksiantamattomia, ne ovat sellaisia vain siksi, että hän on Äiti. Isän vastaavat erheet kuitataan yhdellä repliikillä. Miksi äidille ei voi antaa mitään anteeksi? Poika tosin esittää listan, jossa kertoo, mitä toivoisi äidiltään kuulevansa: pelkkä erheen myöntäminen ja anteeksi pyytäminen tuntuisi riittävän tässäkin rajoille, äidinmurhan harkintaan, etenevässä kertomuksessa. Niin herkkä on tasapaino ihmisten välillä. Pidätteleekö äitimyytti äitiä myöntämästä erhettään vai ovatko syyt henkilökohtaisia? Onko henkilökohtaista edes olemassa, kun puhutaan äideistä?

Kari Hevossaaren MYYTÄVÄNÄ: ÄITI on kaikille nuoruutensa taistot vielä muistaville sopiva herättely, jota vasten voi mittailla omia kokemuksiaan turvallisesti. Jos näytelmän loputtua voi kokea katharttista suuttumusta lapsuudenvääryyksistä, jonka on jo aikaa hylännyt toimimattomana strategiana, on se jotakin olennaista kohtaa koskettanut.

Tähdet, tähdet

Madame, Teatteri Avoimet ovet

Entinen näyttämöjen tähti nousee kellastuvien pitsien peittämästä vuoteesta tukka likaisena ja koiden syömässä pyjamassa. Nuoret herrat odottavat, herra ohjaaja ihailee hänen niskansa kaarta, aamupalaksi pitäisi saada kanaa ja shampanjaa… Hän yrittää jalkeille ja lankeaa.

Walentin Chorellin näytelmän Madame koko hienojakoisuus tulee esiin, kun Eeva Litmanen nousee lavalle. Teatteri Avoimissa ovissa lava on keskellä katsojia ja luo siten lisää intimiteettiä; tämä kokemus jaetaan katsojien kanssa joka ihohuokosta myöten.

Madame on vain hetki entisen tähden henkistä ja fyysistä rappiota, johon vuodet lavoilla ja lavojen takana ovat johtaneet. Samaa tarinaa kertoo Billy Wilderin film noir – klassikko Sunset Boulevard. Madamella ei kuitenkaan ole enää rakastajaa – hänellä on vikisevä hoitaja (Markku Nenonen), entinen rakastettu kenties, joka nykyisin hiljentyy raamatun äärellä Madamen nukkuessa viinahuurujaan pois.

Eeva Litmanen häkellyttää Madamena putoamalla todellisuuteen ja siitä vanhoihin rooleihin kuin kohtauksiin. Vain rooleissaan Madame vielä osaa hengittää ja ajatella; sairaus ravistaa kulunutta ihmistä heti, kun olisi tehtävä jotain todellista. Markku Nenosen varovainen hoitaja-hahmo jää täysin Madamen hyvästien jättämisen tuskan jalkoihin.

Madame on kiertänyt kiitosta niittäen eri teattereissa. Tämän version on ohjannut iholle hiipivää hikeä säästelemättä Eija-Elina Bergholm, jota Eeva Litmanen näytelmään viitaten kutsuu ”herra ohjaajaksi”, kun kiitoskumarrusten aika tulee.

Näytelmä on vain tunnin mittainen makupala, mutta ei silti tai juuri siksi voi jättää koskettamatta. Lämpimästi näytelmä näyttää, kuinka vanha ja hupsukin haluaa olla vielä nainen, haluaa koreilla mekoissa ja toivoo vielä hiukan miehen lämpöä lakanoidensa väliin. Nuoruuden ihannointi, piiloteltu vanhuus, oman elämän ja kehon hallinnan menettäminen, muistoissa elämisen lohdullisuus ja kertakaikkinen rakkaus elämään oli se millaista vain saavat ajatuksina tilaa, kun näytelmä ei tuputa niitä juonenkäänteiden äkillisissä mutkissa.

Madame on kertakaikkisen hieno tunnelmapala. Ja hiukan surumielinen.