Hesari lohkaisee taas. Leena Virtanen kritisoi uutta harrastajahengessä tuotettua kokoillan elokuvaa Mitä meistä tuli Nytin kritiikkijutussaan Harrastajapohjalta. Ongelmana kritiikissä ei niinkään ole Finnkinon levitykseen maagisesti päässeeseen elokuvaan kohdistuva kritiikki, vaan kokonaisen sukupolven yliolkainen nimeäminen Idols-sukupolveksi, joka ei häpeämättömyydessään tajua, missä menee osaamisen ja yrittämisen välinen raja.
Sattumoisin minäkin olen syntynyt 80-luvulla. Sattumoisin olen kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Kellariteatterille, kirjoittanut (kohta kaksi) romaania, toiminut kriitikkona – ja ihan itse yrittämällä. Näihin hommiin ei oikein koulutusta ole. Lukeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Kokeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Mitään taianomaista rajaa Oikean Kirjailijuuden ja sen epätoivoisen tyrkky-yrittämisen välillä ei ole – paitsi julkaisemispäätös. Siksi haluan käydä käsiksi väitteeseen, jolle Virtanen pohjaa koko kritiikkinsä.
Onko yrittäminen jotenkin noloa?
Leena Virtasen mukaan se on kokonaisen sukupolven synti. Me vain luulemme osaavamme ja tyrkytämme tekeleitämme niiden luokattomuuden uhallakin viattomien viihdettä etsivien silmille.
Uskon, että kritiikin käsittelemässä harrastajapohjalta tehdyssä elokuvassa voi olla moniakin todellisia kritisoinnin aiheita. Elokuvanteossa totutut rakenteet ja tuotantoratkaisut ovat katsojalle usein tarinaa tai näyttelemistä tärkeämpiä – samat vahanaamat ja tuttu loppuhuipentelu kamera-ajoineen on se, mitä katsoja odottaa mennessään elokuviin. Myös se nolottaa, jos yritetään rakentaa suurempaa draamaa kuin, mihin on aineksia – joko aineellisia tai sitten tarinankerronnallisia. Monet romanttiset komediat ovat täyttä surkeasti näyteltyä sukupuolistereotypiaa ilman tarinan hiventäkään. Ja ne tehdään sentään ammattilaisvoimin.
Sattuu olemaan niin, että tein vuosia sitten Länsiväylään haastattelun ohjaaja Miika Ullakosta, näyttelijä Olli Similästä ja tuottajana ainakin tuolloin toimineesta Tianyi Panista ja heidän silloisesta projektistaan Graffiti meissä. Näin tuolloin myös itse elokuvan, jota he levittivät DVD:inä omasta toimestaan. Vaikka leffa selvästi olikin vailla suuren maailman budjettia, ja vaikka sen kerronnassa ehkä jotakin uskottavuuden tapailua oli, kokonaisuutena leffasta jäi hyvä fiilis. Siinä ei oltu tyydytty kuvaamaan arkea arkisesti, vaan yritettiin rakentaa tarinaa ja draamaa varsin kunnianhimoisesti. Nuoret tekijät jättivät elävät ja siksi koskettavat sormenjälkensä elokuvan muoviseen pintaan.
Pidän siitä, miten Tianyi Pan Hesarin keskustelupalstalla puhuu elokuvan kentän demokratisoitumisesta. Sama tapahtui pornolle, kun VHS-tekniikka ja sittemmin videokamerat yleistyivät.
Kunnioitin myös syvästi Miika Ullakon omistautumista edelliselle projektille, jonka hän toteutti omilla säästöillään ja kokonaisen vuoden (muistaakseni) leffan kuvaamiseen ja editoimiseen uhraten. Jos leffa ei yllä miljoonien eurojen suurien lafkojen leffojen tasolle – onko se ihme? Kuka arvostelee Rakkautta & Anarkiaa- tai Docpoint- leffoja näin kylmästi ja perustelematta tai kuvaamatta lähemmin, mistä on kyse?
Mikä ihme siinä on, että täällä pohjolassa ei saa yrittää koskaan – pitäisi heti onnistua?
Voin paljastaa sellaisen varsin nolon yksityiskohdan, että ennen kuin sain julkaisupäätöksen ehdin lähettää (muistaakseni) viisi eri käsikirjoitusta kustantajille kautta maan. Viisi! Tein töitä vuosia, tai siis silloisen asemani mukaan: tyrkyttelin ja yritin, enkä nähnyt omaa surkeaa riittämättömyyttäni. Kaikki muuttui maagisesti, kun allekirjoitin Gummeruksen kanssa kustannussopimuksen. Pyrkimykseni nähtiinkin sinnikkyytenä, uskottavuutena, eikä enää haihatteluna ja ajan hukkaamisena. Niinpä niin. Mistä sen etukäteen tietää?
Ei mistään.
Uskoisinkin, että kyse Mitä meistä tuli -leffan teilaamisessa on hiukan samanlaisesta ilmiöstä kuin Poesian tai ntamonkin teoksien yliolkaisessa teilaamisessa – kyse on pyhästä suomalaisesta myötähäpeästä. Mitään ei saisi tehdä, yrittää, leikitelläkään, jollei ole auktoriteetti tai saanut alan auktoriteetin hyväksyntää (tsekkaa postini leikkimisestä).
Miika Ullakon elokuvilla on kuitenkin ainakin jonkinlainen todistusvoima: ne kertovat jotain olennaista, elävää, koskettavaa ja siten nolostuttavaa meistä suomalaisista. Siitä todistavat lukuisat ulkomaiset elokuvafestivaalipalkinnot. Ne kertovat meistä jotain totta muille kuin suomalaisille. Mutta meille?
aaltopahvia 