Avainsana-arkisto: Sikakorporaatio

Varastaako Yle rahasi kiekkoilijoiden taskuun?

Tämä on jo liian paksua. Ylen palveluita ja yksinomaan Ylen palveluita pakollisesti tukevaksi mediamaksuksi on kaavailtu 195 euroa (HS 4.3.). Kimmo Sasi kommentoi Helsingin Sanomien mukaan Aamu Tv:ssä maksun suuruutta näin:

”Lähtökohta oli, että mediamaksu täytyy saada, ja sen on oltava kohtalaisen suuruinen, jotta urheilutarjonta voidaan pitää nykyisellään”

Urheilutarjonta! Miten niin urheilutarjonta? Jo lakkasi lööperin puhuminen kulttuurin tukemisesta ja kansan kasvattamisesta. Kyse onkin kallisarvoisesta viihdehömpän kuninkuuslajista: urheilusta.

Voiko Suomen valtio pakottaa minut ja kenet tahansa muun köyhän sekatyöläisen tuhlaamaan koko kuukauden ruokabudjettini, jotta voisin maksaa urheilutarjonnasta televisiokanaville, joita en voi edes katsoa, koska minulla ei ole televisiota, mutta joita en missään olosuhteissa katsoisi edes eksyessäni baariin, jossa niiden hömppää sattuisi tulemaan telkkarista, koska en kerta kaikkiaan voi sietää kyseistä viihdettä? Toinen kysymykseni onkin, miksi yleishyödyllisen ja kansankasvatustehtäviin sekä sivistämiseen perustetun Yle:n on ylipäänsä mielekästä tai edes perusteltua taata tällaisen huippukalliin hömppäviihteen näkyminen jatkossakin?

Tähän mennessä olen sentään voinut vaikuttaa siihen, mitä tuen ja mitä en. Voin valita olla ostamatta urheiluhulluudella kaupiteltuja lehtiä tai ohjelmia, puhumattakaan muista eettisistä syistä, joilla saatan viihdettä boikotoida. Kun köyhän kirjailijan rahat alkoivat loppua, oli helppo luopua televisiosta ja Hesarista. Aina on nettilehdet, blogit ja ystävät, joilta saa lainaksi Tv-sarjojen ja elokuvien DVD-bokseja. Kun katson taaksepäin aikaan, jolloin minulla vielä telsu oli, en kaipaa siitä mitään. Ylen ohjelmia en juurikaan katsellut silloinkaan. Miten voi olla oikeudenmukaista tai edes laillista pakottaa minut maksamaan jostain, jota en käytä ja johon tuhlaamista en edes hyväksy?

Tämä keskustelu muistuttaa pelottavan paljon sitä toisaalla jylläävää keskustelua, jonka mukaan tuhannen euron nimellinen lukuvuosimaksu vain nopeuttaisi valmistumista. Haloo, todellisuus kutsuu! Opiskelijan maksimietienestit voivat olla vuodessa noin 6000 euroa. Jos siitä pitää lohkaista kuudesosa lukukausimaksuihin, voisi olettaa, että opiskelijan on revittävä jostain sekä aika että työ tienatakseen enemmän. Ja sehän tunnetusti helpottaa sekä nopeuttaa valmistumista huomattavasti.

Vastaavasti 195 euroa ei ole mitään taskunpohjalta löytyviä hiluja, sillä rahalla minä ja moni muukin näinä aikoina työttömäksi joutunut pysyy leivässä koko kuukauden. Mutta toisaalta, olen kuullut huhua, että jotkut sellaiset Olympialaiset pidettiin juuri ja niitä ilotulituksia ja makkaranpaistoja oli vaan aika hitsin tärkeää kuvata ja välittää koko kansalle. Että ei kai siinä sitten mitään.

Ihmettelen silti yhä, miten rahankiskomisen kaikista olennaisimmaksi pyrkimykseksi voidaan ihan ääneen julistaa urheilutarjonnan varmistaminen. Voisiko kukaan tosissaan suunnitella koko kansan maksettavaksi näin suurta, ei-tulosidonnaista könttäsummaa, jos päämäärä olisi amerikkalaisten viihdesarjojen tarjonnan ylläpitäminen?

Sitä minäkin.

1984 eli mitä tapahtuu todella?

Kyberpunk on täällä. Jos et usko, lue Varoitus Sanoma Newsin avustajasopimuksista Journalistiliiton sivuilta.   

Ei sitä voi uskoa todeksi, mutta totta se on.

Vähät palautteenannon raskaudesta, kun tällä pakkosopimuksella toimittajan tekstiä saa muokata ja muunnella kyberkonsernin oman käden oikeudella miksi tahansa ja miten tahansa, sillä järjestelmä omistaa sen. Toimittajan ei tarvitse käsitellä palautetta, sillä hän ei saa välttämättä edes vaikuttaa oman tekstinsä editoimiseen ja käyttöön.

Pakkosopimuksestahan tässä on kyse, jollei asioihin saada pikapikaa rajua muutosta, sillä köyhä freelance-toimittaja/kirjailija/lapsiaan samalla kotona hoitava raukka – ja vielä laman kynsissä – haluaa tietenkin tehdä työtä, eikö niin?

Palkkiokin maksetaan uudella sopimuksella julkaisemisen jälkeen, jos teksti päätetään lopulta julkaista. Sen jälkeen teksti voidaan kopioida jokaiseen alan lehteen, verkkoon, televisioon, radioon ja peliksi kännykkään – eli minne vain ja miten vain – eikä toimittajarukalla ole siihen mitään sanottavaa. Lopullinen oikeudellinen vastuu säilyy sentään itse kirjoittajalla. Siis vastuu siitä, jos sattuu loukkaamaan jotakuta tai jotakin tekstillään. Sananvapaus – se kuuluu konsernin päätövaltaan. 

Allekirjoitus tähän, kiitos.

Tämä on se kohta, jossa kauhufilmissä katsoja älähtää: 

– Älä allekirjoita sitä sopimusta!

Älähtää voi tosielämässä tästä klikkaamalla.