Avainsana-arkisto: Pimppini on valloillaan

Avoin haaste kunnallisvaaliehdokkaille – pimppini on minun

Me, naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä käsittelevän Pimppini on valloillaan -antologian tekijät, haastamme kunnallisvaaliehdokkaat osoittamaan tahtonsa naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ja mahdollisena kunnallispoliitikkona kantamaan vastuuta väkivallan uhrien tukipalveluiden parantamisesta.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa, mutta niitä on tällä hetkellä vain 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosituksista. Suomessa seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden tukitoimenpiteistä tehtiin Sosiaali- ja Terveysministeriön toimesta kysely (Mäkeläinen, Husso, Mäntysaari, Notko, Virkki, 2011), joka osoittaa palveluiden puutteellisuuden: palvelut ovat liian kaukana tai ruuhkautuneita. Kysely paljastaa myös vakavia puutteita palvelujen järjestämisessä: aina ei tiedetä, kuka kunnassa vastaa väkivallan uhreille osoitettavista palveluista. Vastauksista ilmenee myös, että väkivaltatyö koetaan kunnissa sekä rakenteellisesti että asenteellisesti ongelmalliseksi, eikä sille aina löydy tukea kunnan johtotasolta. Näin vastuu jää yksittäisille henkilöille ja pahimmassa tapauksessa uhrille itselleen.

Naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa voidaan ehkäistä kunnallispoliittisilla ratkaisuilla – tai vastaavasti, passiivinen politiikka viestii haluttomuudesta muutokseen. Kuntien vastuulla on tarjota palveluja väkivallan uhreille, tekijöille ja väkivaltaa kotonaan näkeville lapsille. Kunnilla tulee olla toimintaohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. Väkivallan mukana tuomiin ongelmiin ja inhimilliseen kärsimykseen voidaan puuttua paikallista tukirakennetta vahvistamalla.

Suomalaisten kuntapäättäjien on sanouduttava irti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Kunnallisvaaliehdokas, osoita sitoumuksesi ja allekirjoita Amnestyn Irtisanoudu naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta -kampanjan vetoomus.

Sanna Aaltonen, Tuuve Aro, Maria Hyökyvaara, Katja Kettu, Rakel Liekki, Laura Lindstedt, Lari Mäkelä, Hanneriina Moisseinen, Pia Puu Oksanen, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi, Helena Sinervo, Annastiina Storm, Essi Tammimaa, Lotta Tuohino

Amnestyn sivuilla voit allekirjoittaa vetoomuksen kuntapäättäjille. Irtisanoutukaa tekin naisiin kohdistuvasta väkivallasta!

Mainokset

Naisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja vaientamisen kulttuuri – tapauskertomus Kettu ja keltainen lehdistö

Iloinen asia! Tänään julkaistiin Pimppini on valloillaan. Kirja on ilottelevasta nimestään huolimatta kokoelma hienoja naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa henkilökohtaisesti, läheltä, siitä yksin jäävän näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

Kirja koostuu novelleista, joita ovat kirjoittaneet monet nimekkäät ja upeat kirjailijat Riikka Pulkkisesta ja Katja Ketusta Leena Parkkiseen ja Miina Supiseen. Myös minä olen kirjoittanut antologiaan novellin, joka käsittelee vakavaa aihetta keveähkön leikillisesti, tai niin ainakin oli tarkoitus. Suurin osa antologian teksteistä on pysäyttäviä, koskettavia, hätkähdyttäviä niiden sisäisessä totuudessa, joka kumpuaa siitä yksinäisestä tiedosta, että nainen on seksuaalisen väkivallan uhrina aina syytetyn penkillä.

Antologia tarjoaa myös tiedettä ja lukuja niille, jotka kaipaavat sellaista. Novelleja rytmittävät ja ryhdistävät seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja väkivallan sukupuolittuneisuuden tutkijoiden tekstit, joissa naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa tutkitaan ja valotetaan yhteiskunnallisena, rakenteellisena ilmiönä, joka se on. Vaikenemisen ja syyllistämisen kulttuuri tekee nämä väkivallan teot helpommiksi toteuttaa – ja aina vain vaikeammaksi saada rikoksen uhrille oikeutta.

Siksi olenkin järkyttynyt siitä, mitä tänään tapahtui. On enemmän kuin ironista, että Iltalehti on päättänyt raahata lokaan kirjailija Katja Ketun urheasti esille tuoman sieppausyrityksen, kammottavan väkivallanteon yrityksen, jollaisia naiset joutuvat alati pelkäämään ja jonkalaisten uhriksi moni nainen on joutunut. Harva seksuaalista väkivaltaa kokenut saa oikeusjärjestelmässämme oikeutta, ja näin kävi myös kirjailija Ketulle, kuten hän on haastatteluissaan ja antologian esipuheessa kertonut. Mutta Iltalehti onkin päättänyt uutisoida, että kyse on huijauksesta, koska siitä ei ole todisteita. Tämä on aikalailla koulukirjaesimerkki naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Se tapahtuu useimmiten tilanteessa, jossa todistajia ei ole.

Minulla on tapaukseen liittyen muutamia kysymyksiä:

Eikö rikoksen uhreilla ole mitään tietosuojaa? Saako kuka tahansa tietää kenen tahansa tekemät rikosilmoitukset ja miten tällainen käytäntö suojaa esimerkiksi seksuaalisen väkivallan tai lähisuhdeväkivallan uhreja?

Onko todella olennaisin kysymys se, onko tämä kyseinen tapaus todistettavissa? Eikö tämän pitäisi juuri herättää meidät miettimään sitä, kuinka suojattomia me olemme tämän kaltaisten väkivallantekojen edessä, kun niistä järjestään ei voi olla todisteita?

On suorastaan absurdia, että antologian esittelemä kauhukuva tällä tavalla näkyvästi, suorastaan räikeästi todistetaan todeksi juuri antologian julkaisemisen yhteydessä. Rikoksen uhrilla on todistustaakka. Uhri on syyllinen, kunnes toisin todistetaan.

Ja juuri siitä me lähdimme puhumaan. Juuri. Siitä. Oikeutta ei saa. On tuhatkertaisen musertavaa käydä läpi elämänsä hirvittävin tapahtuma, elää sen aiheuttaman trauman kanssa – ja joutua vielä syytetyksi siitä, että ei ole esittää valokuvanvarmoja todisteita rikoksesta. Joutua syytetyksi valehtelusta. Joutua syytetyksi siitä, että silloin, kun sitä olisi eniten tarvinnut – kukaan ei välittänyt. Edes poliisi.

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että poliisi ei tee mitään, kun uhri hakee heiltä apua ja oikeutta?

Miksi kukaan ei puhu siitä, miten järkyttävää on, että uhria ei uskota ilman todisteita – ja että häntä kohdellaan kuin rikollista, koska todisteet puuttuvat?

Eikö kukaan uskalla kohdata todellisuutta, jossa poliisi ei ehdi auttaa ja väkivallan tekijät voivat todella tehdä melkein mitä lystäävät, kunhan paikalla ei ole todistajia?

Onko tärkeämpää suojella poliisilaitoksen ylpeyttä kuin rikoksen uhreja?

Olen onnellinen siitä, että kirjan tekstit kirjoitettiin ja julkaistiin. Jos joku vielä epäilisi niiden todenmukaisuutta, siis maailmaa, josta ne kertovat, tämänpäiväinen farssi on siitä jättimäinen, räikyvän neonpunainen todistus.

Kommentit:

Päivitys Helsingin Sanomissa 8.3.

Uuden Suomen kommentti 9.3.

Helsingin sanomat kertoo lisää aiheesta 9.3.

Kaksi muuta upeaa novelliantologian kirjoittajaa reagoi Iltalehden rimanalitukseen ja uhrin syyllistämiseen: Miina Supinen Sokeripalassa ja Laura Gustafsson Dramaqueenissa.

Antologian arvostelu Demarissa 8.3.

Lukemistoa:

Väestöliitto kertoo ilmoituksen tekemisestä näin:

Seksuaalisen väkivallan yleisyyden arviointia vaikeuttaa se, että huomattava osa uhreista ei tee ilmoitusta poliisille. Raiskauksien vuosittaisista määristä on esitetty erilaisia arvioita, jotka perustuvat Suomessa tehtyihin uhritutkimuksiin, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen saamiin yhteydenottoihin ja poliisin tekemiin arvioihin. Esimerkiksi Tukinaisen tilastoinnin mukaan soittoja ja soitonyrityksiä on kuukausittain 1000–1200. Suomessa kynnys ilmoittaa seksuaalisesta väkivallasta poliisille vaikuttaa viime vuosina madaltuneen. Tapauksista kuitenkin vain joka viides johtaa oikeudenkäyntiin.

Heini Kainulaisen tutkimus Raiskattu? Tutkimus raiskausten käsittelemisestä rikosprosessissa (2004) kertoo näin:

Pirkko Viitanen on 1980-luvun alussa tekemässään tutkimuksessa selvittänyt,
miksi vain osa poliisin tietoon tulleista raiskauksista johti syytteen nostami-
seen. Hän havaitsi, että tapauksia tippui rikosprosessin eri vaiheissa: poliisi ei
pystynyt selvittämään kaikkia sille ilmoitettuja raiskauksia, syyttäjät arvioivat, että näyttö ei riittäisi syytteen nostamiseen ja asianomistajat vetäytyivät tutkinnasta. (Viitanen 1982, 34–38, 61.) Raiskaus (väkisinmakaaminen) oli ennen vuotta 1999 asianomistajarikos, jolloin tapauksen tutkiminen lopetettiin tavallisesti uhrin pyynnöstä. Naiset peruuttivat syytepyyntönsä pitkälle samoista syistä, joiden takia tapaus jätettiin ilmoittamatta poliisille. Kyse oli häpeästä, arkuudesta, halusta välttää tapauksen julkiseksi tuleminen, poliisin epäuskoisesta asennoitumisesta naisia kohtaan tai siitä, että tekijä painosti uhrin sopimaan asian. (Mts. 32, 61–64.)

Viitanen oli huolestunut siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi
yleisesti raiskauksen uhreja syyllistäviä käsityksiä, eikä raiskauksen aiheutta-
mia seurauksia pidetty vakavina. Rikosprosessissa saatettiin vähätellä naisten
kokemuksia, heidän tekemiinsä rikosilmoituksiin suhtauduttiin epäluuloisesti
ja naista pidettiin vastuullisena tapahtumista, varsinkin jos hän oli lähtenyt
vapaaehtoisesti vasta tapaamansa miehen mukaan. Raiskattu nainen ei aina
saanut tarvitsemaansa tukea ja rikosilmoituksen tekeminen saattoi vain
onnistua lisäämään hänen tuskaansa.3 Poliisi on toki saanut myös positiivista
palautetta. Raiskauksen kokeneet naiset ovat arvostaneet poliisin asiallista,
ystävällistä, inhimillistä, ymmärtävää, naista kunnioittavaa ja avuliasta
suhtautumista sekä sitä, että tekijää on pidetty vastuullisena raiskauksesta. (s. 19)

– –

Poliisin on ryhdyttävä tutkimaan rikosta, jos se saamansa ilmoituksen tai
omien havaintojensa perusteella epäilee, että rikos on tapahtunut. Esitutkin-
nan aloittamiskynnys on varsin matala. Rikosilmoituksen voi tehdä raiskauk-
sen uhri itse tai kuka tahansa muu henkilö. Eri raiskausrikoksista vain suku-
puoliyhteyteen pakottaminen on asianomistajarikos, jolloin poliisi aloittaa
tutkinnan vain uhrin vaatiessa tekijälle rangaistusta. Esitutkinnassa poliisi
selvittää, mitä on tapahtunut, ketkä ovat asianosaisia ja minkälaisia vahinkoja
rikoksella on aiheutettu. (s. 28)

Minna.fi:stä löytyy paljon lisää tutkimuksia aiheesta.