Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)

Kirjoitin viime syksynä filosofiseen aikakauslehteen Niin&Näin ystäväni pyynnöstä feministisen kielikannanoton. Sanoin hukkuvani töihin, enkä halunnut ottaa enää yhtään kirjoittamista vaativaa tehtävää lisää.

Mutta pienen fragmentin vain, naista ja ruumista ja feminismiä käsittelevään numeroon, pyysi minut hyvin tunteva ystäväni Anna O, joka myös Niin&Näin-lehden toimituksessa pyörii.

No joo, ehkä fragmentin, onhan se mielenkiintoine aihe, myönsin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin minulla oli tiedostossa 10 000 merkkiä ja ainekset ainakin kolmeen pitkään kieliesseeseen. Lopulta jouduimme runttaamaan jutun lehteen sopivaksi, leikkelemään sitä hiukkasen kognitiivisen kielitieteen käsittelyn osalta, mutta ehkäpä sain silti sanottua mielestäni olennaisimman.

Kirjoittamani teksti tuli tänään mieleeni, kun Karo Hämäläinen kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan Sofi Oksasen ja Sauli Niinistön Frankfurtin kirjamessujen puheiden vuoksi kyselläkseen, missä se naiskirjallisuus on ja mitä se on, miksi niin pitää sanoa ja sanooko joku tosiaan niin. No, minä oikeastaan pyrin ruotimaan juuri tuota kysymystä kieliesseessäni viime syksynä. Niinpä tässä se on.

Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä

Tunnustan heti alkuun: minä olen poliittinen kirjailija. Kirjoitan siksi, että haluan nähdä maailmassa muutoksen. Erityisesti yhden muutoksen, joka on aina vain tuloillaan, muttei koskaan tässä. Tasa-arvon.

Ensisijainen työvälineeni on kieli. Olen käsityöläinen, mitä kieleen tulee. Kirjoitan, tutkin, korjaan ja muutan. Koen, että usein yhtä merkittävä kuin itse ajatus, on tapa, jolla se on ilmaistu. Kuitenkin juuri siihen kiinnitetään kirjallisuuskeskustelussa mitättömän vähän huomioita. Tai oikeastaan: kieli huomataan usein ainoastaan negatiivisessa mielessä, silloin, jos se poikkeaa totutusta. Kielen muodolla on väliä: jos yksikin merkki muuttuu, muuttuu merkitys (olen – olin, raksahtaa – ruksahtaa).

Miten merkit tai niiden merkitsemättä jättäminen sitten liittyvät sukupuoleen?

Helppo mustavalkoinen maailmani

Kirjoitettu kieli ymmärretään yleensä lineaarisesti etenevänä kertomuksena. Siksi sen avulla on vaikea ilmaista ambivalenssia, hahmottamisen epävakautta, samanaikaisia vaikutelmia, epäjatkuvuutta, jotka väistämättä jäsentävät ruumiillisen olennon kokemusmaailmaa. Jo lukusuunnan vääjäämätön vasemmalta (menneestä, edelliseltä sivulta) oikealle (tulevaan, toiselle sivulle) eteneminen rohkaisee käsittämään merkityksenkin jonkinlaisena syy–seuraus-suhteena, joka on kaksiulotteinen tunneli.

Hahmottamistapa suosii tietynlaista tekstiä. Tekstiä, joka eksplikoi mahdollisimman paljon. Tekstiä, jossa älylliset ajatelmat on purettu loppuun asti auki. Tekstiä, joka pelaa lähinnä juonenkuljetuksella. Hahmottamistapa taas tekee vielä vaikeammaksi kyseenalaistaa tiettyjä sisäisiä syitä ja seurauksia, jotka toimivat tekstin sisällä kaikissa metaforisissa ilmauksissa.

Metaforien merkitys syntyy usein jonkinlaisesta, mahdollisesti hyvin perifeerisestäkin, suhteesta ruumiiseen tai sen toimintakykyyn. Metaforista on olennaista tunnistaa, että ne perustuvat nimenomaan tietynlaiseen vertaamiseen: varsin usein tiukkoihin vastapareihin, joista toinen rinnastuu vaikkapa terveeseen ruumiiseen ja toinen sairaaseen.

Ei ole edes tulkinnan kysymys, että kielessämme ja kulttuurissamme vastaparit määrittelevät useimmiten ajatustemme ulottuvaisuutta. Vastakkainasettelu on helpompaa kuin merkitysten purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Kun puhutaan naiskirjallisuudesta, naistekstistä tai esimerkiksi naistenlehdistä, on ääneen lausumattomana vastaparina tietenkin (oikea) kirjallisuus, teksti ja lehdet. Mutta keiden aluetta ne ovat? Kun parit yhä vain paremman puutteessa hallitsevat semanttista ajatteluamme, on selvää, että puhutaan itse asiassa peitellyssä muodossa miesten alueesta. Onko olemassa latautuneempaa vastinparia kuin mies–nainen?

Niinpä sekä kirjoitetun kielen etenemisestä johtuva hahmottamistapamme että metaforisen ajattelumme dikotominen pohja rohkaisevat lukemaan kirjallisuutta melko latautuneista lähtökohdista. Onko siis ihmekään, että kielellisesti kokeilevat proosateokset nähdään usein uhkaavina tai muuten vain vaikeina? Erityisesti ennakkoluuloisuus kohdistuu aivan tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun: kutsun sitä ruumiilliseksi kieleksi.

Tämä kieli on minun ruumiini

Määritelmäni mukaan ruumiillinen kieli ei etene nimeämällä asioita. Pyrin kirjoissani käyttämään kieltä, joka jättää lopullisen – mahdollisesti yhteiskunnallisen – kannanoton lukijan tulkinnan varaan. Yritän olla käyttämättä ilmaisuja, kuten ”se tuntuu pahalta” tai ”hän saapui Volvolla”. Sen sijaan yritän kuvata, miltä se tuntuu, millainen auto tai saapumisen akti on. Kuvaaminen taas voi ulottua pidemmällekin kuin lauseeseen. Se voi ulottua sanojen sisälle asti.

Kielen aistikuvailu ei välttämättä rakennu yksinkertaisten ruumiillisten eksplikointien kuten haistamisen, maistamisen tai koskettamisen kuvaamiseen kirjaimellisesti – vaan mahdollisesti uusioadjektiiveja tai -verbejä hyväksi käyttäen. Tekstin sisäinen aistimaailma voikin rakentua uskottavammin, kun entiteettien suhteita toisiinsa ei suostuta määrittelemään, kun käytetään odotuksenvastaista syntaktista muotoa tai rikotaan dikotomisia odotuksia.

Runoudessa kieli kuvaa kohdettaan viereisyyden, metonyymisen suhteen kautta. Samalla tavoin myös proosassa voitaisiin riistäytyä vähän kauemmas suomalaisesta biografistisen lukemisen perinteestä ja sen kylkiäisestä, uskosta, että sanat viittaavat kohteeseensa, eivätkä siksi ole vaihdettavissa toisiin. Sillä ne ovat.

Ja juuri se ärsyttää monia. Sanat ovat pyhiä, etenkin Suomessa. Jos jotain sanaa käytetään yleensä, olisi parasta valita juuri se, etteivät tuhannet kielipoliisit yleisössä äikähdä. Kun lauseen rakenne ei noudatakaan skeemaa, joutuu kielenkäyttäjä turvautumaan ensyklopediseen tietoonsa ja tukeutumaan kognitioihinsa, kuten kieltä ensi alkuun opeteltaessa. Se tuntuu hermostuttavan monia ammattimaisiakin lukijoita. He eivät halua palata epävarmuuden aikaan, he haluavat selkeyttä ja loogisuutta. Kuitenkin kielen voimavara on juuri sen muutoskyvyssä.

Miksi kielelle annetaan sukupuoli?

Vastaparit tekevät maailmasta helposti hallittavan. Kun saa puhua naiskirjallisuudesta, on helppo paketoida samaan pakettiin Christa Wolf, Virginia Woolf ja Rakel Liehu (oman kielirakkauteni kohde). Tekstiä syytetään helposti vähättelevästi ja vieraannuttavasti naiskielisyydestä, jos se on yltiöpäisen romanttista, ruumiillisen kuvailevaa tai ei keskity yksinkertaiseen juonen edistämiseen. Tietysti syyksi riittää jo pelkästään se, että teoksessa on naispäähenkilö(itä) tai kielikuvilla leikittelyä.

Samaan aikaan on helppo unohtaa, että se konventionaalinen, oikea kirjallisuus on miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossa kielikin pysyy aisoissa. Sorrun itsekin usein ärsyynnyspäissäni syyttämään suomalaista mieskirjallisuutta halkopinoproosasta – kutsun sitä myös ostoslistakieleksi. Meidät on koulutettu uskomaan dikotomioihin, selkeisiin kategoriarajoihin. Uskoa on vaikea rikkoa.

Ärsyynnyksen laannuttua minäkin kuitenkin muistan Aleksis Kiven, Väinö Linnan, ja muistan sen, mikä tekee heistä minulle merkittäviä kirjailijoita. Heidän kielensä, joka oli villiä, hakee puheen rytmiä ja tapoja rikkomalla sääntöjä, uskaltaa poiketa oletetusta oikeasta ja ylevästä – ja tuli myös siitä aikanaan suomituksi. Hekin olivat ruumiillisen kielen vaalijoita.

Miksi sitten nykyisinkin on helppo asettaa ruumiillinen, kielikuvista runsas ja romanttinen yhteen nais-etuliitteen kanssa – ja miksi nämä piirteet tuntuvat usein alentavan tekstin arvoa tai ainakin asettavan sen johonkin omaan erityisolympialaisryhmäänsä? Koska määritteiden vastaparina toimi mies, älyllinen, tarkoituksenmukainen ja järkevä. Koska koko ajatus kirjallisuudesta, sen idealisoitu ilmentymä, prototyyppi, on kaukana ruumiillisesta, elävästä ja aistillisesta – onhan kirjallisuus ollut miesten aidattua aluetta, ja sellaiseksi se yhä merkitään juuri kategorioita rakentelemalla. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun englanninkielinen Wikipedia poisti American Novelists -sivultaan kaikki naiskirjailijat ja sijoitti heidät omalle alasivulleen niin, että pääsivulle jäivät vain miehet.

Dikotomioilla on ikävä tapa rajata maailmasta pois harmaa alue, alue välissä tai sivussa. On vain tuttu ja vieras, mies ja nainen, merkitsijä ja merkitty. Ei ole mahdollista olla samaan aikaan useampaa vastakkaista piirrettä tai laajempaa skaalaa, vaikka niin todellisuudessa usein on.

Siksi kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. Kun semanttisessa avaruudessa merkitykset pyörivät prototyypin läheisyydessä kuin planeettaa kiertävät kuut, voi prototyyppikin hiutua tai kasvaa. Avaruus muuttuu koko ajan, sillä me rakennamme sen jokapäiväisellä puheellamme. Ja kirjoituksella.

Siksi minä kirjoitan niin kuin kirjoitan.

Viitteet & Kirjallisuus

Ks. Flood, Alison, Wikipedia Bumps Women From ’American Novelists’ Category. The Guardian, 25.4.2013.

LAKOFF, GEORGE 1987: Women, fire, and dangerous things: what categories reveal about the mind. Chigago: The University of Chigago Press.

LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. Chigago: The University of Chigago Press.

LANGACKER, W. RONALD 1999: Grammar and conceptualization. Berlin ja New York: Mouton de Gruyter. Cognitive Linguistics Research 14.

– – – – 1990: Concept, image and symbol. Berlin: Mouton de Gruyter.

– – – – 1987: The basis of cognitive grammar. California: Stanford University press

– – – – 1973 [1968, 1967]: Language and its structure: some fundamental linguistic concepts. United States: Harcourt Brace Jovanovich.

RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto: merkitysten verkko. – Kieli 8. Näkökulmia polysemiaan: 36-69. HY.

Lisää ruumiillisen kielen tutkimisesta:

TAMMIMAA, ESSI 2008: Rakel Liehun kubistinen runokieli – Ellipsi ilmaisukeinona. Pro gradu. HY.

Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.

Henkiin herätetty kirjallisuus

Kävi ikävä kyllä niin, että viime tiistain Prosakista ei sitten tullutkaan videomateriaalia, vaikka toisin lupasin. Kirjastokaistan henkilökunta oli sairastunut, eikä hommaa päästy taltioimaan. Mulla oli kivaa, yleisökin hörähteli höperehtimisilleni (huomatkaa alliteraatio!) ja sain lähteä kotiin tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että ihmiset kuuntelivat tekstiä hartaina. Kesken luennan ei noustu hakemaan viiniä tai käymään vessassa, tai juuri edes kuiskailtu kavereille. Kirjallisuus oli pääosassa.

Harvemmin tulee sellainen olo, että saa tekstiin hengitettyä hengen lukiessaan ja näytettyä välähdyksen siitä, miltä minusta tämä kohta tuntuu ja miten itse suhtaudun henkilöiden tekoihin. Kummasti yhä vieläkin kuvitellaan, että kirjailija on aina yhtä kuin hahmonsa. Kun kirjan kuvataiteilija Virva julistaa tulevalle aviomiehelleen ”Mun taide tulee sitten aina ensin”, kirjailijaa hymyilyttää kovasti. Ihanan itsekeskeinen tyyppi. Mahtavan naiivi asenne. (Kun osaisi edes vähän olla samanlainen.) Yleisökin ottaa kohdan huumorilla. Jään miettimään, ottavatko kotona kirjaa lukevat. Sitä en voi tietää, mutta nämä kuuntelijat varmasti lukevat kirjaa vastedes toisin silmin.

Joel Haahtelan uusi kirja taas oli toisenlaista kuin aiemmin, tihkui huumoria. Ilta oli yllättävän hauska. Miksei tästä puhuta missään – että kirjallisuuden kanssa on joskus hauskaakin? Myös vakavan kirjallisuuden kanssa.

Ensi viikon torstaina on osaltani luvassa Kirjallisuuden Pääpahis eli Kirjamessut. Onnistuisikohan siellä edes tuhannesosa tästä intensiteetistä?

Kirjallisuus tekee hyvää

Luin lehdestä, että Laila Hirvisaari lahjoittaa Elämäni runot -kokoelman tekijänpalkkionsa Jokelan koulusurmien jälkiapuun. Perjantain kunniaksi päätin sitten näin vaan, lyhykäisesti välittää tietoa täällä. Kirjallisuuskin voi siis joskus tehdä hyvää.

Kaari Utrio on kirjoittanut Kiilusilmä feministissä naisviihdekirjailijoiden roolista ja väheksynnästä kirjallisella kentällä. Laila Hirvisaaren historiallista proosaa nimittäin kutsutaan myös viihde- tai lukukirjallisuudeksi, ja toisin kuin jännityskirjallisuus, se on jotenkin vähempiarvoista. Onnekkaasti se tarkoittaa, että hänen painoskuningattaren tekijänpalkkionsa ovat lahjoittamisen arvoisia. 

Koskettua. Sitä ihmiset haluavat.