Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.

Jonkinlainen ratkaisu

Katja Kettu joutui tekemään uuden rikosilmoituksen sieppausyrityksestään, koska vuonna 2008 tehty ei ollut tallentunut tietojärjestelmään. Tämä keskustelu päättyy nyt minun osaltani tähän. Sen pituinen se.

Helsingin Sanomat 17.3.

Ilta-Sanomat 17.3.

Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

• Jukka Petäjä: Uuden runouden äänenmurros, kommenttiketju.
• Miia Toivio: Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?
• Karri Kokko: Kritiikistä ja keskustelusta.
• Sisko-Tuulikki Toljonen: Vanhojen herrojen paluu.