Avainsana-arkisto: Kom-teatteri

Kerrankin backstagella!

KOM-teatterin uusi kantaesitys Orkesteri on hulvaton. Okko Leon näytelmä onnistuu käsittelemään monia nykyilmiöitä, kuten syrjäytymistä, taiteellisen työn kannattamattomuutta, työelämän yrittäjäluonteistumista, menestyksen arbitraaria luonnetta, tositeeveetä ja hämmästyttävää tyhjänpäiväisyyttä, josta epätoivoiset teot joskus kumpuavat.

Kun viimeksi, vuosia sitten, kävin katsomassa kutsuvierasnäytäntöä KOM-teatterissa, jätin kirjoittamatta siitä, koska pidin siitä niin vähän. Livahdin näytöksestä aplodien aikana, mitä en pidä lainkaan hyvänä käytöksenä. Nyt istuimme ensimmäisessä rivissä ja taputimme viimeiseen läpsähdykseen asti. Seuralaiseni kommentoi, että poskiin sattuu, kun on hymyillyt niin paljon. Ja nauranut. Jopa kumartamaan tulleet näyttelijät uskalsivat kolmannella tai neljännellä esiin juoksemiskerralla päästää hymyt valloilleen. Me pidimme heistä. He naurattivat meitä. Orkesteri oli onnistunut show.

Pidän tosi paljon siitä, että teatteria tehdään arkisista lähtökohdista. Tarkoitan tällä ihan käytännössä sitä, että näyttämö ei ole kääntölava, ja että katsojana emme pääse näyttämön ulkopuolelle. Tässä tapauksessa katsoja ei pääse näkemään, mitä tapahtuu lavalla eli hääseurueen riehakkaiksi yltyvissä bileissä, eikä siis pääse myöskään todistamaan bändin, The Everlastin, varsinaista esitystä.

Olin huomannut näytelmän mainokset jo ennen kuin sain kutsun ensi-iltaan ja miettinyt, että tuon haluaisin nähdä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut takahuoneeseen pääsemisestä – kirjoitin jopa siihen liittyvän kohtauksen elokuussa ilmestyneeseen romaaniini Noaidin tytär. Minua viehättää se, että minulle katsojana tarjoillaan ikään kuin nurja puoli, se, jota ei ole tarkoitettu nähtäväksi.

Vaikka näytelmän henkilöhahmoissa on raskaan stereotyypittämisen vaara, sillä he ovat niin kovin tunnistettavia tapauksia heti ensi sanoistaan, nousevat he silti stereotyyppien yläpuolelle. Hulvaton ohjaus ja dramatisointi vetävät esitystä eteenpäin sellaisella lungilla otteella (siinä muuten todella kiva paikka syödä ennen esitystä), että mihinkään ei takerru. Kaikessa on aitouden roso. Siitä suurin kiitos menee tietenkin hulvattomuuteen heittäytyville näyttelijöille. Esitystä voisi arvioida myös siitä näkökulmasta, mitä se ei tarjoa: esimerkiksi runsaasti samastumispintaa tai aitoa psykologista kehitystä. Minusta ohi ja yli puhumisen esiin maalaaminen on jo itsessään ihan mahtavaa katsottavaa.

Erityisesti Juho Milonoffin nuoressa stadilaispudokkaassa Hallassa on koskettavuutta, joka syntyy yllättävistä aineksista. Muistan hänet erityisesti minuakin aikanaan Kellariteatterissa ohjanneen Johanna Freundlichin näytelmäversiosta Kaikki isäni hotellit. Hänen hahmonsa outona Frank-veljenä oli hyvin metodinen, tyylitelty. Niin on myös Halla. Se saattaa olla Milonoffin tyylin kulmakivi, ehkä kompastuskivikin, mutta tässä näytelmässä se toimii kuin junan vessa. Ruumiillisesti täydellisesti sitoutumalla ja puheenparrellakin tietynlaisen loppukiekaisuun päättyvän puheen jäljittelyn myötä todella kasvaa kuva haavoitetusta nuoresta miehestä, joka ”osallistuisi kyllä Idolsiin, jos vaan osaisi laulaa”.

Mukana kaartissa on myös se hissukka, joka ainoana pääsi musakouluun ja jota vedätetään (Samuli Niittymäki), eronnut ja yksinäinen äijä (Pekka Valkeejärvi), liukas managerimainen bändin johtohahmo (Janne Reinikainen, joka on myös ohjannut näytelmän) ja sitten vielä se pakollinen – naislaulaja, joka tästä bändistä puuttuu. Hallan pikkusiskopuoli, Laura Malmivaaran esittämä laulaja Simone Päiväperho, on menestynyt Idols-voiton jälkeen ja on juuri se, mitä bändi tarvitsisi breikatakseen. Poikien kerhoksi kirjoitetun ja ohjatun näytelmän maailmaan Simone istuu tietenkin heikosti, ja hänen hahmossaan onkin sellaista heittelehdintää, että sitä on vaikea sulattaa osaksi muuta tarinaa. Osaksi ongelmana ehkä on, että Malmivaara ei stereotyypittele hahmoaan niin näyttävästi kuin muut näyttelijät.

Näytelmässä on myös merkillinen, hiljainen hahmo, jonka olemassaolo jäi vaivaamaan minua tähän hetkeen asti – niin kuin kaiketi oli tarkoituskin. Hannu ei puhu mitään, näppäilee muutaman soinnun ja näyttää suurimman osan näytelmää krapulaisen vittuuntuneelta. En osaa sanoa, onko Hannu välttämätön hahmo. Hänen korvattavissa olevuutensa herättää konkreettisia kysymyksiä siitä, miksi hänet on koettu tarpeelliseksi riipaksi hyvin paljon dialogiin pohjaavan näytelmän kulkuun.

Osaan kuitenkin arvostaa sitä, että minulle heitetään luu, jota ei ole valmiiksi pureskeltu. Ihan samalla tavalla kuin pidän hitusen halpana vaikkakin joskus välttämättömänä ratkaisuna sitä, että kerrotaan vuosien vierineen kohtausten välissä (”Viiden vuoden päästä”), jotta päästään mehukkaisiin kohtauksiin ja voidaan jättää loppu sanoittamatta, en pidä parhaana mahdollisena ratkaisuna, että käsiohjelman pitää kertoa katsojalle Hannun näkymättömyyden ja puhumattomuuden tulkinnoista. Silti, näen sen tarpeelliseksi. Joskus tulkintaa on parasta vähän ohjata oikeaan suuntaan, jopa minunkin mielestäni. Orkesterissa ei myöskään siirrytä ajassa eteen- tai taaksepäin, eikä yhden huoneen strategiasta luovuta silloinkaan, kun poliisit piirittävät nuorisotalon ja koko homma muuttuu – jos mahdollista – vieläkin suuremmaksi farssiksi.

Kohtausten välisten aikahyppäysten aatelia on tietenkin juuri viime viikolla näkemäni varsin hengästyttävä Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta (Kaupunginteatterin Studio Pasilassa). Näytelmässä vuosien vierimistä ei ole näyttämöllisesti tai dramaturgisesti merkitty mitenkään, niiden kuluminen selviää dialogin keinoin. Siitä minä tykkään. Luottakaa katsojaan. Haluan joskus tehdä ajatustyötä myös itse.

Kaiken kaikkiaan Orkesterista jää hyväntuulinen fiilis. Ja silti se onnistuu naurattamisen keskellä koskettamaan montakin arkaa paikkaa. Se, jos jokin, on taitolaji.

Mainokset

Toiset takit – minä joka on kerrottavissa

Vappu on jännä juhla. Jännällä tarkoitan oikeastaan ahdistavaa. Ahdistava ja tunnistamaton. Aatto on tärkeämpi kuin juhlapäivä. Juhlapäivä on toisen päivän kännisekoilu vailla mieltä. Siksipä meninkin vappuna katsomaan teatteria.

Olen kuullut Kom-teatterin Odotuksesta paljon hyvää. Minut veti paikalle lähinnä Pirkko Saisio, se että Anna O mainitsi näytelmän jatkavan kirjailijaminän kerrontaa siitä, mihin Punainen erokirja jäi.

Niin se jatkaakin, mutta tällä kertaa mukana on uusi henkilöhahmo, sellainen, jolla on oma ääni, eikä hän siis suodatu kirjailijakokemuksen (vai kirjailijan kokemuksen?) kautta tarinaan. Marja Packalén esittää Marjaa, Pirkko Saisio Pirkkoa. Kaikkia muita henkilöitä näytelmässä saavat esittää takit. Erilaiset, vanhat takit. Se on mielestäni soveliasta jopa sopimattomalla tavalla. Niin, kirjailija kertoo ihmiset haluamanlaisikseen. On kovin sopivaa, että näyttelijät pukevat takit päälleen kuin ihon. He ilmaisevat vaihtavansa nyt nahkoja.

Nyt ollaan kesässä 1981, kun Elsa syntyy. Nyt ollaan eronpäivän tuskissa. Välillä takit edustavat entistä itseä, lapsuutta ja nuoruutta, välillä muita henkilöitä. Miten ihanasti takkisymboliikka toimii, kun sillä on kaksi näin hienoa kantajaa.

Hieno on väärä sana tähän. Syvästi kokevaa? Itsevarmaa? Vapaata? Vapaata on hyvä. He kertovat elämänsä tarinan ja paljastamalla peittävät itsensä. Tässä on minä. Tässä on hän. Action!

Näytelmällä ei ole ajallisia rajoja. Se alkaa tyhjästä, kuin ei alkaisikaan. Pirkko ja Marja juttelevat. Siten se jatkuu. Todellisen tilanteen tuntu säilyy läpi koko näytelmän – syövän löytymisen, kuolemanpelon, vanhempien riitojen, vanhempien kuoleman, eron, syntymän ja lopulta vapauden. Nämä naiset ovat nyt vapaita. Niin vapaita kuin voi. Minä haluan olla tuollainen kuin kasvan isoksi. Miksi sana hävytön tulee taas mieleen.

Kun näytelmä loppuu, taputan jotenkin häkeltyneenä mukana. Eihän väliajalla yleensä näin paljon taputeta. En voi vielä kadullakaan uskoa, että on kulunut tunti neljäkymmentä minuuttia. Mitä oikein tapahtui?

Menemme pirtelölle. On saatava sulatella. Pirtelössä on turkinpippuria ja sitruunavodkaa. Vastapäätä istuu mies, joka on maalta ja tuli baariin, koska on juuri käynyt samannimisellä saarella. Hän juo kahvin ja kertoo, että ei paikka kyllä Javan saarta muistuta. Me nyökyttelemme. Emme olleet ymmärtäneet, että nimi viittaisi muuhun kuin javaan. Nimeä ei useinkaan tule kyseenalaistettua. Olin jo yli kaksikymmentä ennen kuin älysin, että Elanto tarkoittaa maasta ja työstä hankittavaa elantoa, ja kuinka osuva nimi se onkaan ruokatarvikeliikkeelle. Kirjaa kirjoittaessa minulle myös selvisi, että Elanto osti Kurvin talon vasta 50-luvulla. Kouluajoista siinä on ollut jo ainakin kolme eri kahvilaa ja nyt baari, jälleen. Mistä tässä maailmassa saisi kiinni, jos ei edes nimistä tai kivitaloista?

Vappuna tuli puheeksi minän määrittymättömyys, itsensä ulkoistaminen, joka on ehkä monille meistä tuttua – ja joka erityisesti on ajallemme jotenkin ominaista. Tee itsestäsi sitä, tee itsestäsi tätä, muokkaa vartalosi, kehitä mielesi ja päätä elämäsi. Eikun – !

Saisiolla on ihana tapa kertoa siitä, kuinka me kerromme elämämme tarinaa. Miten se voi muuttua sen mukaan, kuinka me muutumme. Kuinka ilman tarinaa ei ole myöskään minää. Ja kuinka kirjailija syntyy  tarinankerronnan aktin havaitsemisen hetkestä, kun minästä tulee hän.

Hän ei halunnut mennä kouluun. Hän oli aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun. (Muistinvarainen sitaatti kirjan Pienimmän yhteisen jaettavan alusta, jossa romaanihenkilö löytää kirjailijan luonteensa, tarinansa. Todellinen sitaatti ja lisää puhetta minästä löytyy tietenkin Anna O:n sivulta.)

Sitaatti on muistinvarainen, koska keskustelun päätteeksi pakkolainasin kirjan eteenpäin eräälle painijalle. Jaa, mitä? Ai, painijatko eivät ole kiinnostuneita minän tarinaluonteesta? Hmmm. En koskaan tiedä, missä vaiheessa puhun liian totta ollakseni uskottava. Ehkä se juuri on kirjailijan dilemma? Totuus on aivan liian uskomatonta kuulostaakseen uskottavalta. Ja kuinka minän voisi rakentaa fragmenteista niin monella tavalla! Se on kirjailijan totuus.

Wikipedian mukaan Saisio kertoo näin:

”Hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen.”

Kuinka monta tapaa on kertoa yksi pieni elämä?