Avoin haaste kunnallisvaaliehdokkaille – pimppini on minun

Me, naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä käsittelevän Pimppini on valloillaan -antologian tekijät, haastamme kunnallisvaaliehdokkaat osoittamaan tahtonsa naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi ja mahdollisena kunnallispoliitikkona kantamaan vastuuta väkivallan uhrien tukipalveluiden parantamisesta.

Euroopan neuvoston minimisuositusten mukaan Suomessa pitäisi olla 500 turvakotipaikkaa, mutta niitä on tällä hetkellä vain 123. Raiskauskriisikeskuksia on vain murto-osa Euroopan neuvoston suosituksista. Suomessa seksuaalisen väkivallan uhrien tukemiseen on erikoistunut vain yksi järjestö, jolla on kaksi toimipistettä. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden tukitoimenpiteistä tehtiin Sosiaali- ja Terveysministeriön toimesta kysely (Mäkeläinen, Husso, Mäntysaari, Notko, Virkki, 2011), joka osoittaa palveluiden puutteellisuuden: palvelut ovat liian kaukana tai ruuhkautuneita. Kysely paljastaa myös vakavia puutteita palvelujen järjestämisessä: aina ei tiedetä, kuka kunnassa vastaa väkivallan uhreille osoitettavista palveluista. Vastauksista ilmenee myös, että väkivaltatyö koetaan kunnissa sekä rakenteellisesti että asenteellisesti ongelmalliseksi, eikä sille aina löydy tukea kunnan johtotasolta. Näin vastuu jää yksittäisille henkilöille ja pahimmassa tapauksessa uhrille itselleen.

Naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa voidaan ehkäistä kunnallispoliittisilla ratkaisuilla – tai vastaavasti, passiivinen politiikka viestii haluttomuudesta muutokseen. Kuntien vastuulla on tarjota palveluja väkivallan uhreille, tekijöille ja väkivaltaa kotonaan näkeville lapsille. Kunnilla tulee olla toimintaohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. Väkivallan mukana tuomiin ongelmiin ja inhimilliseen kärsimykseen voidaan puuttua paikallista tukirakennetta vahvistamalla.

Suomalaisten kuntapäättäjien on sanouduttava irti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Kunnallisvaaliehdokas, osoita sitoumuksesi ja allekirjoita Amnestyn Irtisanoudu naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta -kampanjan vetoomus.

Sanna Aaltonen, Tuuve Aro, Maria Hyökyvaara, Katja Kettu, Rakel Liekki, Laura Lindstedt, Lari Mäkelä, Hanneriina Moisseinen, Pia Puu Oksanen, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi, Helena Sinervo, Annastiina Storm, Essi Tammimaa, Lotta Tuohino

Amnestyn sivuilla voit allekirjoittaa vetoomuksen kuntapäättäjille. Irtisanoutukaa tekin naisiin kohdistuvasta väkivallasta!

Jonkinlainen ratkaisu

Katja Kettu joutui tekemään uuden rikosilmoituksen sieppausyrityksestään, koska vuonna 2008 tehty ei ollut tallentunut tietojärjestelmään. Tämä keskustelu päättyy nyt minun osaltani tähän. Sen pituinen se.

Helsingin Sanomat 17.3.

Ilta-Sanomat 17.3.

Tuore selvitys ”lievistä” raiskauksista

MTV3 uutisoi tuoreesta selvityksestä raiskausten tuomioista. Teksti on aika järkyttävää luettavaa, joten varoitan kaikkia: se sisältää myös raiskausten ja niissä käytetyn väkivallan kuvailua. Teksti paljastaa asian, joka vaietaan kuoliaaksi. Raiskausta ei pidetä tarpeeksi pahana rikoksena itsessään, vaan rikoksen vakavuutta yhä edelleen mitataan muun väkivallan esiintymisen kautta.

Jutussa esiintyviä tapauksia on pidetty lievinä raiskauksina – minun mielestäni täysin perusteettomasti – ja sitä heijastelevat myös niistä annetut ehdolliset tuomiot. Minkälaista sairasta kidutusta pitää tapahtua, että lievän rikoksen kynnys ylittyisi? Yhteiskunta antaa rangaistuskäytännöillään selvän merkin seksuaalisen väkivallan uhreille siitä, kuinka heidän turvallisuutensa ei lopultakaan ole kovin tärkeä oikeusjärjestelmälle. Näiden rikosten tekijät kirjaimellisesti kävelivät suoraan päätä takaisin tavalliseen elämään täysin kyvykkäinä uhkaamaan ja aiheuttaamaan lisää samanlaista väkivaltaa.

Vieläkö raiskaustuomiot kuulostavat liian kovilta? Vieläkö ihmetyttää, että uhrit eivät rynni tekemään rikosilmoitusta heti lääkäriltä selvittyään?

Ne sukupuolistereotypiat

Aurinko häikäisee upeasti läpi sälekaihtimien. Olen nousemassa sängystä, haluan touhuamaan omia juttujani, keittämään kahvia, lukemaan blogeja, pelaamaan Sims3:a loman kunniaksi.

Mies nappaa kiinni vyötäröstä pitkällä kädellään ja vetää takaisin sänkyyn.

Minä, vaimo: Ei kun mä haluun mennä pelaamaan.

Mies sanoo: Halitaan ensin vähän.

Minä, vaimo nytkähdän kärsimättömästi otteessa. Miehen käsivarsi heltiää. Hän kääntää katseensa kattoon. Tiedän, että olen jotenkin loukannut. Mutta kahvin porotus, pelin hurmio! Onhan tässä maattu jo koko yö.

Mies sanoo: Ei helliminen ole vaan sua varten.

Käperryn kainaloon, otan mukavan asennon pää rintakarvojen kutituksessa. Jään miettimään: Miksi kuvittelen, että on?

Ai niin. Ne sukupuolistereotypiat.

Kokonaistaideteos

Ristiriidoilla voi rakentaa kahdesta teoksesta kokonaistaideteoksen, joka hymyilyttää ja pirkistää.

Nyt riitti

Aloitan tämän tekstin sanomalla, että älkää missään nimessä käykö katsomassa Annin tarinaa. Jos kuitenkin kävitte, pahoitteluni. Minä en siihen pystynyt.

Tämä teksti on omistettu kaikille niille nuorille, joille tulevaisuus ei ole selkeä polku: treffailu, naimisiin, lapset, omakotitalo. Joille Jumalan hyväksyntä ja rakkaus ovat yhtä epävarmoja kuin kavereiden ja jopa oman perheen hyväksyntä ja rakkaus. Joille ei ole maailmassa yhtään hyvää ja kaunista esimerkkiä. Joiden rakkaudesta ei iloita joka seurassa.

Nuotta, kristillinen nuorten medialehti, on käynnistänyt kampanjan, jolla pyritään saamaan homoseksuaalit luopumaan homoudestaan. Amerikoissa riittää jo tutkimustuloksiakin siitä, kuinka käy, kun ihmisiltä vain kielletään oikeus heidän omaan seksuaalisuuteensa, (se näkyy suoraan itsemurhatilastoissa) mutta se ei vaikuta Nuotan kampanjasanomaan.

On helppoa alistua määrittelemään oma identiteetti yleisen mielipiteen, omien elämänkokemusten ja sisäisten tuntemuksien mukaisesti.

Niin, oma elämänkokemus ja sisäiset tuntemukset – niiden mukaan nyt ei ainakaan omaa (seksuaali)identiteettiä voi rakentaa! Jos ne tunteet eivät ole selkeitä tai aina samoja, on helppo myydä itsensä heterouden alttarille. Sitähän kaikki meiltä odottavat. Siitähän meitä taloudellisestikin valtion taholta palkitaan monin eri keinoin. Heterosuudelmille hymyillään kadulla. Homosuudelmia tuijotetaan.

Ei ole mitään yhtä selkeää seksuaalisuutta niin kuin ei ole yhtä selkeää ihmisidentiteettiä (en edes halua puhua sukupuolesta tässä yhteydessä). Meillä on vain erilaisia kategorioita, joihin yritämme itseämme ja toisiamme sovitella. Entä jos ei sovi? Älkää ainakaan kuunnelko sellaisia saarnaajia, jotka sanovat, että älkää nyt missään nimessä omia tunteitanne ottako huomioon!

Samaan aiheeseen pureutuva Jenny Kangasvuon hieno bloggaus seksuaalisuuden joustavuudesta ja vaihtelevuudesta on kaikille seksuaalisuuttaan pohtiville pakollista luettavaa. Käykää tsekkaamassa se Jatulintarhassa.

Lapsen suusta se totuus kuullaan

Ylen homoilta ällistytti monia. Asia sinällään ei ollut uutta, mutta tökeröys oli. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen kehtasi sanoa suoraan vasten lesboparin tyttären Elsa Saision, homomiehen ja isän sekä sateenkaariperheen lesboäidin kasvoja, että näillä ei ole oikeutta ilmaista seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan tässä maailmassa. Ai niin, koska Raamattu sanoo niin, hän muisti lisätä loppuun liimaksi. Jos olisin joskus suunnitellut äänestäväni kristillidemokraatteja, se aika olisi nyt lopullisesti mennyt.

Kirkosta erosin jo ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi; kovin vierastin valtion hyvinvoinnin ja tasa-arvoisen elämän edestä jakamien lakien, velvollisuuksien ja oikeuksien perustamista 2000-vuotta vanhaan romaaniin – jonka olen muuten, ennen kuin kukaan nokkelapokkela huomauttaa, lukenut kannesta kanteen ja osaan sitä jopa ulkomuistista siteerata. Tosin siteeraukseni valitseni hiukan eri paikoista kuin kirkollisväki yleensä. On kuitenkin melko helppoa osoittaa, että malka on tulkitsijan silmässä. Tarkoitan – viini läikkynyt kristillisdemokraattien beigeille pöksyille. Niin sanoakseni.

Olen parina päivänä teettänyt väittelytehtävän opettamilleni luokille. He ovat päässeet väittelemään tästä samasta pahamaineisesta aiheesta: homojen oikeuksista. Hankaluuksia on aiheuttanut se, että yläasteikäisistä nuorista yksikään ei ole keksinyt yhtään syytä, miksi ihmisillä, joilla on tietty seksuaalisuus, olisi yhteiskunnassamme erilaiset oikeudet.

”Miksi heterot saisivat päättää kaikkien muiden oikeuksista ja pitää kaikkia muita vääränlaisina?” kysyi eräs fiksu tyttö tunnilla. En minä ainakaan siihen osaa vastata, mutta minulla ei olekaan Jumalaa, jolla pamputtaa.

Ehkä seuraava sukupolvi tosiaan on toisenlainen.

Nature Morte eli ajan rajallisuudesta

Senja Vellonen maalaa läpikuultavaa valoa ja kuolevaa eloa. Hänen maalauksensa ovat pieniä, pään tai reiden, muutamien isojen kämmenten kokoisia, ja niissä lepäävät viinirypäletertut kuin Renoir-naisen reidet. Mikä siinä on, että kun joku pieteetillä hakee valoa, pieteetillä tutkii tiettyä aihetta, antautuu yksinkertaiselle, konkreettiselle, arkiselle, kohdistaa katseensa pieneen, merkityksettömään, se aina onnistuu liikuttamaan?

Nature morte, stilleben, hiljaiselo. Sanat, joita asetelmaa on käytetty kuvaamaan kertovat kaiken olennaisen siitä, mitä pienen arjen palasen, varastetun hetken, katkaistun kukan tai irti repäistyn hedelmän kuvaaminen meille paljastaa. Hetkessä näkyy ikuisuus. Viinirypäleterttujen läpi kuulova valo paljastaa niiden raskauden, ihon ja lihan läpikuultavuuden, valo kaivaa niiden sisuksista jokaisen elon häiveen ja kertoo. Kuinka paljon on vielä jäljellä.

Vellosen käsi on vapaa ja kevyt, viinirypäletertut raskaita. Omenat yhteen keräytyneet ja parsankukissa pidäteltyä surua. Toiset maalaukset ovat täynnä raukeaa onnea. Terttu loikoaa, antautuu, antaa katsella itseään. Toiset antavat jo vihjeen tulevasta murheesta, niiden iholle on kertynyt ruostetta, valo ei enää keilaa niiden läpi kuin voilla sivelty pallo.

Valokuvat eivät tee näille maalauksille edes alkeellista oikeutta. Tiedän, että kaikista maalauksista sanotaan niin, mutta tässä tapauksessa se pitää erityisen hyvin paikkansa. Nämä maalaukset ovat läsnä, ne on koettava itse, hetkessä, hengittäen.

Näyttely vaatii hiukan työtä, se vaatii pysähtymään ja vetämään henkeä. Kokonainen seinällinen hedelmiä, samoja terttuja eri väreissä ja valoissa, eri elämänvaiheissa, vaikuttaa ensin yksiulotteiselta, taiteilijan eklektisyydeltä. Vaatii keskittymistä, että alkaa huomata sävyeroja, että tunteet löytävät katseen mukaan. Mutta pysähtymisen jälkeen näyttelystä ei halua lähteä.

Senja Vellosen maalauksia voi ihailla galleria Amassa Rikhardinkadun kirjaston kupeessa vielä kuun loppuun. Kannattaa mennä nappaamaan ainakin pieni varastettu henkäys.

Kasvissyöjän aamuyön ajatuksia

Japanilaista kulttuuria parhaimmillaan. Kanna taakkasi kuin, noh, peruna.

Kesä on mennyt, mutta kuumuus ei vielä. Palaan asiaan, kun lämpötila pysyy kahdenkymmenen alapuolella. Sitä ennen – ehkä nähdään Flowssa!

Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.