Avainsana-arkisto: Kirjoittaminen

Aikalisä ja The Great Giana Sisters

Joskus käy silleen, että kuvittelee sanoneensa jo kaiken tarvittavan, eikä sitten olekaan. Mielen muuttaminen on vaikeaa, kun ei voi vain soittaa tai meilata tai postata kaverin Facebook-seinälle ja sanoa, et hei, mä muutin mieltäni. Tai jos keskustelu vie siihen pisteeseen, että muuttaa mieltään, älyää jotain. Heti sille ei ole sanoja. Heti ei välttämättä voi tunnustaa.

Ja sit on pakko.

Paljain käsin siirtyy keväälle 2011. Olen onnellinen, että saan lisää aikaa. Olen onneton, että en osaa tehdä sitä nopeammin.

Kustannusmaailma on tässä suhteessa vähän armoton: kaikki suunnitellaan niin paljon etukäteen, ettei todellista varmuutta voi olla. Kustannussopimusta ei ehkä nykyisin enää tehdä pelkällä nimellä – vaikka olen kuullut, että iskevällä alkuluvulla ja synopsiksella voi suuressa maailmassa saada isonumeroisenkin esikoisdiilin, jos on sekä lahjakas säieteoreetikko että kirjoittaja – mutta ideoilla ja illuusioillahan siellä pelataan.

Kyse ei ole artikkelista, jossa pääpointin selkeys riittää. Epäröin edes kirjoittaa tätä, mutta kun kyse on taiteesta, ei mistään voi olla varma. Ja yksi asia, mistä voi olla varma, on että taide ei tottele aikarajoja, eikä se ainakaan tottele kustantamon tuotantotehokkuuden vaatimusta. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kaikki muut ihmiset, jotka liittyvät kirjojen kustantamiseen, myymiseen ja mainostamiseen, ovat töissä – paitsi itse kirjailija. Kirjailija tekee taidetta. Kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja, vaan jonkinlainen yhteistyökumppani, jonkinlainen vanhakantainen agentti ja mesenaatti.

Jos kyse olisi työsuhteesta, Paljain käsin olisi nyt painossa, koska tekstiä on riittävä määrä. Mutta me, sekä kustannustoimittajani että minä, haluamme tehdä parhaan mahdollisen teoksen, jota toivoaksemme luettaisiin vielä sadan vuoden kuluttua. Siksi on pakko jatkaa.

Kaikkien nörttinaisten iloksi ja eräänlaiseksi kiinnostuskoukuksi voin kuitenkin paljastaa, että erästäkin nykyisin keräilijöiden metsästämää Amiga 300:lla pelattavaa tasohyppelyä nimeltä Giana Sister’s pelataan kirjan sivuilla. Ai, mitkä veljekset? He ovat historiaa!

Jatkoa seuraa.

Mainokset

Loppu ja alku

Se on nyt ohi. Suuri seikkailu. Lähetin käsikirjoituksen Gummerukselle. Se meni, eikä työpöydälle jäänyt mitään.

Tässä sitä taas ollaan. Mitäs nyt sitten? Siirtelen papereita. Lehteilen kirjastonkirjoja.

Ajatukset harovat turhina, ne eivät enää päädy mihinkään, hyödytä ketään tai mitään. Arjen filosofia on taas hetkeksi hukattu. Merkitykset on piilotettu. Enää ei voi päättää sanoa jotain muuta.

Kaikki on taas hetkeksi sanottu. Sisällä on tyhjä paikka siinä, missä viimeiset kaksi vuotta on ollut jännitys, kipinä ja kutitus, joka aina hetkittäin on ryöstäytynyt vapaaksi.

Olen ollut se nolo bussissa Alepan kassin kanssa istuva punaposkinen nainen, joka piilottelee pientä mustaa muistikirjaa polvellaan ja kirjoo tulessa koukeroita, joista saattaa vielä kotona saada selvää. Olen se, jonka omenat vierivät bussin takaosaan, joka ajaa pysäkin ohi, joka törmää rattaisiin ja kompastuu lumivalliin. Olen se, joka lähtee äkisti ruokapöydästä mitään sanomatta, joka lakkaa puhumasta, joka ei vastaa kysymyksiin, joka nousee yöllä sängystä varovaisesti, ettei herätä, ettei tarvitse selittää. Ei voi selittää. On kirjoitettava.

Ja nyt. Tyhjää. Kun tulen kotiin, alan tiskata, koska mitä muutakaan tekisin? Nostelen pyykkejä kuivumaan hitaasti kuin voisin havahtua johonkin kutsuun, jota ei enää kuulu. Bussissa katson ikkunasta ulos sumein silmin, enkä ajattele mitään. Mitä puuttuu?

Kaikki on ajateltu. Kaikki on tehty. Kaikki on ohi.

Kunnes saan Facebookissa viestin toimittajalta. Joko oikovedoksia saisi luettavaksi? Ai niin. Nyt se vasta alkaa.

Palaute – tuo noidannuoli ja viekas pistin!

Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että kirjat syntyvät niin kuin valonsäteet lankeavat taivaalta – vaivattomasti ja itsestään selvästi. PING lause tipahti syliini! PANG luku hulvahti ylitseni.

No, kaikkihan me jo ihan oikeasti tiedämme, ettei se näin ole. Tämä teksti elaboroi eli laajentaa edellistä mitättömän lyhyttä bloggaustani kirjailijan olennaisimmasta kyvystä: kyvystä sanoa ei.

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka!

Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä.

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä – ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään.

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu.

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan?

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok’ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa – oman luonnollisen työn hedelmää – tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kriitillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä.

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa.

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis – gasp – kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin!

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin.

”Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!” (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.

On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.