Kulttuuritärppejä

I’m tongue-tied and dizzy, and why should I keep it to myself? 

Sellainen bändi kuin Fleet Foxes on soinut Radio Helsingillä aamuisin, kun ajelen kasteen kirkastaman kevätilman läpi Lahdenväylää. Nyt levy kolahti postiluukusta, ja siitä on ihan pakko ihan vähän mainita. Helplessness blues on levy täynnä ihmeen kansanmusiikkityylistä kitarointia, kirkollisia lauluharmonioita ja kaiken kaikkiaan aivan upean nyanssista indiemusiikkia.

Kun levyllä soitettavien soittimien nimiä yrittää kääntää suomeksi ja huomaa, ettei silti tiedä, millaisesta soittimesta on kyse, voi olla varma, että on varmoissa käsissä. Nämä biisit toimivat kuitenkin minulle vain kuulokkeilla. Levysoittimesta soitettuna niiden pienenpienet harkitut rakennelmat hukkuivat tilaan.

Toinen ihana ja yllättävä kulttuurikokemus oli käydä Taikin Masters of Arts -lopputyönäyttelyssä Lauttasaaren sillan kupeessa. Lähtö tapahtumaan oli vipittömän ex tempore ja kerrankin se kannatti. Tai oikeastaan taide kantaa ja kannattaa aina. Aina kun olen lähtenyt taidenäyttelyyn, väsyneenä ja kiireisenäkin, olen saanut sieltä enemmän energiaa kuin olisin lepäämällä saanut. Taikin näyttelyssä käsiteltiin arkkitehtuurin ja avaruusajan vaatteiden lisäksi paljon tyttöyttä ja naiskuvaa.

Aalto-yliopistoutuminen näkyi hillittömän hallin näytteilleasettelun ammattimaisen kiiltävässä pinnassa sekä vakuuttavassa tarjoilussa, josta kostutin huuleni. Valtava tila ja innovatiiviset muotoiluesineet ja vaatteet sekä kaupunkisuunnitelmat ehkä pelasivat kiintopisteinä vähän vastaan taidetta, joka oli aika tyypilliseen tapaan ripustettu seinille. Minä sain silti potkuni ja innoitukseni seuraavin töihin ja 1,5 tunnin kotimatkaan juuri siitä taiteesta.

Näyttelyssä oli nähtävillä myös Satu Haaviston haastavia tyttökuvia, joissa katse ei ole painunut, eikä tilaa luovuteta katsojalle hallittavaksi. Haastavia katseita oli juuri laajempana kokonaisuutena myös Lahden Kipinässä – aiemmin ja runsaammin kuin Helsingissä! – missä kävin nautiskelemassa sen viime lauantaina. Kuvat ottavat valtaansa varsin voimallisella tavalla. Siitä voi olla jo vähän ylpeäkin.

Taidetta nenäliinoista

Sanovat perussuomalaiset mitä tahansa, minua ilahduttaa nähdä taidetta, jossa arkinen esine saa toimia teoksen paperina. Lahden Galleria Uudessa Kipinässä Ulla-Maija Pitkäsen herkät, valkoiset nenäliinat ovat juuri sitä, mitä taide kauneimmillaan – kuvia hetkistä ja katoavaisuudesta.

Ulla-Maija Pitkäsen tekniikka on ihastuttava kekseliäisyydessään ja ilmaisuvoimassaan. Hän on kirjonut vanhanaikaisille koristeellisille nenäliinoille erilaisia kasveja: Puunrankoja ja pälvipuita, jotka hujahtavat ohi junan ikkunassa. Yksinäisen ruppanapuun, joka näkyy keittiön ikkunasta. Heinät, jotka ovat laonneet tuulessa. Kaikkiin nenäliinoihin liittyy niiden alle liitetty toinen nenäliina, joka on taiteltu kirjeen malliin; näihin liinoihin on kirjottu englanninkielinen viesti hetkestä ja ajatuksesta, joka liittyy itse kuvaan. Yhdessä varsin lakoninen, ja siksi juuri runollinen, kuvailu ja hyvin yksinkertainen kasvikuva muodostavat todellista luonnonylistystä, runoa. Ne nousevat merkitsemään enemmän kuin kuvaamaansa. Kasvit puhuvat kaipuusta, kiireestä ja hidastumisen yrityksistä. Ne kertovat hengittämisestä ja hengen pidättämisestä. Ne kasvavat ja lakoavat, vaikka me emme tekisi mitään.

Pitkäsen kertojanääni on vaivaton, luonteva. Se pyytää hiljentymään kuuntelemaan näitä puita. Näitä pieniä kirjomuksia.

On ihastuttavaa kohdata yllättäen tällainen kosketeltava teos. Nenäliinat ovat jotain niin arkista, likaistakin, mutta koristekirjotuissa vanhaa kunnon kangasta olevissa nenäliinoissa on jotakin, jonka pelkään menettäneemme. Nenäliinaa ei enää nullata hihan syrjään ranteeseen tikuttavaa suonta vasten niin kuin mummo teki. Paperinenäliina heitetään roskikseen. Mutta samat puut vain seisovat, mummolankin pihamaalla. Hassun malliset, lehdettömät, kituliaat, uhkeat, jyhkeät puut. Kuin ihmiset ne ovat kaikki erilaisia. Omanlaisiaan.

Kulmahuoneessa taas arjen esineet saavat uudenlaisia, leikillisiä ulkoasuja Ulpu Riikosen käsissä. Kaukaa hänen teoksensa näyttävät tavallisilta arjen esineiltä: jääkaapilta, tiskipöydältä. Lähempää tarkasteltuna huomaakin katsovansa ovelasti punottua juonta. Vanhan jääkaapin rotiskon luukut ja tasot ovat maitotölkkien ja kurkkupurkkien sijaan täynnä puusta hartaudella hiottuja esineitä. Kuluneen metallisella tiskipöydälle lepuuttaa pino kevyesti kukallisia kuppeja, jotka on tehty jostain kierrätysmateriaalista. (Papereista, kankaista?)

Nämä elämän peruselementit miellyttävät minua. On ajatuksia herättävää nähdä ote arkeen, jossa on melkeinpä jotain maagista. Tekisi mieli koskettaa työn esineitä, jos ne vaikka kertoisivat lisää tarinoita.

Näyttely nähtävissä 10.4. asti Kymintie 1, ti-pe 12-18 ja la-su 12-16.