Toiset takit – minä joka on kerrottavissa

Vappu on jännä juhla. Jännällä tarkoitan oikeastaan ahdistavaa. Ahdistava ja tunnistamaton. Aatto on tärkeämpi kuin juhlapäivä. Juhlapäivä on toisen päivän kännisekoilu vailla mieltä. Siksipä meninkin vappuna katsomaan teatteria.

Olen kuullut Kom-teatterin Odotuksesta paljon hyvää. Minut veti paikalle lähinnä Pirkko Saisio, se että Anna O mainitsi näytelmän jatkavan kirjailijaminän kerrontaa siitä, mihin Punainen erokirja jäi.

Niin se jatkaakin, mutta tällä kertaa mukana on uusi henkilöhahmo, sellainen, jolla on oma ääni, eikä hän siis suodatu kirjailijakokemuksen (vai kirjailijan kokemuksen?) kautta tarinaan. Marja Packalén esittää Marjaa, Pirkko Saisio Pirkkoa. Kaikkia muita henkilöitä näytelmässä saavat esittää takit. Erilaiset, vanhat takit. Se on mielestäni soveliasta jopa sopimattomalla tavalla. Niin, kirjailija kertoo ihmiset haluamanlaisikseen. On kovin sopivaa, että näyttelijät pukevat takit päälleen kuin ihon. He ilmaisevat vaihtavansa nyt nahkoja.

Nyt ollaan kesässä 1981, kun Elsa syntyy. Nyt ollaan eronpäivän tuskissa. Välillä takit edustavat entistä itseä, lapsuutta ja nuoruutta, välillä muita henkilöitä. Miten ihanasti takkisymboliikka toimii, kun sillä on kaksi näin hienoa kantajaa.

Hieno on väärä sana tähän. Syvästi kokevaa? Itsevarmaa? Vapaata? Vapaata on hyvä. He kertovat elämänsä tarinan ja paljastamalla peittävät itsensä. Tässä on minä. Tässä on hän. Action!

Näytelmällä ei ole ajallisia rajoja. Se alkaa tyhjästä, kuin ei alkaisikaan. Pirkko ja Marja juttelevat. Siten se jatkuu. Todellisen tilanteen tuntu säilyy läpi koko näytelmän – syövän löytymisen, kuolemanpelon, vanhempien riitojen, vanhempien kuoleman, eron, syntymän ja lopulta vapauden. Nämä naiset ovat nyt vapaita. Niin vapaita kuin voi. Minä haluan olla tuollainen kuin kasvan isoksi. Miksi sana hävytön tulee taas mieleen.

Kun näytelmä loppuu, taputan jotenkin häkeltyneenä mukana. Eihän väliajalla yleensä näin paljon taputeta. En voi vielä kadullakaan uskoa, että on kulunut tunti neljäkymmentä minuuttia. Mitä oikein tapahtui?

Menemme pirtelölle. On saatava sulatella. Pirtelössä on turkinpippuria ja sitruunavodkaa. Vastapäätä istuu mies, joka on maalta ja tuli baariin, koska on juuri käynyt samannimisellä saarella. Hän juo kahvin ja kertoo, että ei paikka kyllä Javan saarta muistuta. Me nyökyttelemme. Emme olleet ymmärtäneet, että nimi viittaisi muuhun kuin javaan. Nimeä ei useinkaan tule kyseenalaistettua. Olin jo yli kaksikymmentä ennen kuin älysin, että Elanto tarkoittaa maasta ja työstä hankittavaa elantoa, ja kuinka osuva nimi se onkaan ruokatarvikeliikkeelle. Kirjaa kirjoittaessa minulle myös selvisi, että Elanto osti Kurvin talon vasta 50-luvulla. Kouluajoista siinä on ollut jo ainakin kolme eri kahvilaa ja nyt baari, jälleen. Mistä tässä maailmassa saisi kiinni, jos ei edes nimistä tai kivitaloista?

Vappuna tuli puheeksi minän määrittymättömyys, itsensä ulkoistaminen, joka on ehkä monille meistä tuttua – ja joka erityisesti on ajallemme jotenkin ominaista. Tee itsestäsi sitä, tee itsestäsi tätä, muokkaa vartalosi, kehitä mielesi ja päätä elämäsi. Eikun – !

Saisiolla on ihana tapa kertoa siitä, kuinka me kerromme elämämme tarinaa. Miten se voi muuttua sen mukaan, kuinka me muutumme. Kuinka ilman tarinaa ei ole myöskään minää. Ja kuinka kirjailija syntyy  tarinankerronnan aktin havaitsemisen hetkestä, kun minästä tulee hän.

Hän ei halunnut mennä kouluun. Hän oli aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun. (Muistinvarainen sitaatti kirjan Pienimmän yhteisen jaettavan alusta, jossa romaanihenkilö löytää kirjailijan luonteensa, tarinansa. Todellinen sitaatti ja lisää puhetta minästä löytyy tietenkin Anna O:n sivulta.)

Sitaatti on muistinvarainen, koska keskustelun päätteeksi pakkolainasin kirjan eteenpäin eräälle painijalle. Jaa, mitä? Ai, painijatko eivät ole kiinnostuneita minän tarinaluonteesta? Hmmm. En koskaan tiedä, missä vaiheessa puhun liian totta ollakseni uskottava. Ehkä se juuri on kirjailijan dilemma? Totuus on aivan liian uskomatonta kuulostaakseen uskottavalta. Ja kuinka minän voisi rakentaa fragmenteista niin monella tavalla! Se on kirjailijan totuus.

Wikipedian mukaan Saisio kertoo näin:

”Hänen mukaansa kaikki omaelämäkerrat ovat fiktiota, koska ihmisen muistot ovat fiktiota, eikä hän omissa kirjoissaan ole edes yrittänyt olla muistikuvilleen uskollinen.”

Kuinka monta tapaa on kertoa yksi pieni elämä?

Kirjailija yllättyy – Paljain käsin

Tänään yllätyin. Selasin kustantamoni Gummeruksen sivuja. Ja PÄNG. Löysin sieltä romaanin nimeltä Paljain käsin, kannessa raskaat hiuspalmikot ihoa vasten.

Kirjallani on näköjään kansi, sillä on nimi, se elää ja hengittää, ja siitä kerrotaan kuin mistä tahansa romaanista. Tuolle tapahtuu tuota ja sitten tuo tekee niin. Tämä on tällainen, mutta miksei tuo saa olla tuollainen?

Vähät siitä, että näin kirjani kannen ensi kertaa netistä. Vähät siitä, että luin kirjani esittelyn ensi kertaa netistä, vahingossa.

Siinä on teemoja! Siinä on henkilöitä!

Se on totta!

Katsokaa vaikka.

Palaute – tuo noidannuoli ja viekas pistin!

Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että kirjat syntyvät niin kuin valonsäteet lankeavat taivaalta – vaivattomasti ja itsestään selvästi. PING lause tipahti syliini! PANG luku hulvahti ylitseni.

No, kaikkihan me jo ihan oikeasti tiedämme, ettei se näin ole. Tämä teksti elaboroi eli laajentaa edellistä mitättömän lyhyttä bloggaustani kirjailijan olennaisimmasta kyvystä: kyvystä sanoa ei.

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka!

Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä.

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä – ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään.

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu.

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan?

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok’ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa – oman luonnollisen työn hedelmää – tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kriitillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä.

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa.

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis – gasp – kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin!

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin.

”Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!” (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.

On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.