Tosia tarinoita sodasta

Komeasti, jylhästi alkaa Avoimien ovien tiistaina ensi-iltansa saanut näytelmä Palava kaupunki. ”Tulee sota”, laulavat neljä kotijoukkojen tuntoja kuvaavaa näyttelijää äänissä, ja laulu soi päässäni koko viikon.

Tärkeimpänä lavasteena sodan runtelemasta kaupungista toimivat kuvat, jotka heijastetaan näyttelijöiden taakse takaseinälle. Ne kertovat todellisen sota-ajan tarinaa. On upeaa ja karmivaa päästä näkemään arkistojen kuvia näin isossa koossa, tässä ympäristössä, kertomuksen kuvituksena. Kulmiensa alta vilkuilevat sotilaat pakit selässään kulkemassa kohti rintamaa. Räjähtäneet ikkunat, pyykit, jotka jäivät roikkumaan, säpäleiksi menneet elämät. Sotaa-ajan tyylit, poliisien univormut, naisten toppaolkaiset takit ja hienot hatut, kenkien kurvauskaari. Itse näytelmä ja näyttelijät eivät jää heikommaksi näille kuville.

Pianon tunnelmointi kannattelee koko näytelmää, eikä ilman sen sointuja monta sanaa vaihdetakaan. Suvi Isotalo vie suvereenisti Anna-Mari Kähärän musiikilla ja kannattelee myös uskottavasti näyttelemisellään nuorta raskaana olevaa naista, jonka rakastettu karkaa rintamalle ennen kihlojen vaihtamista.

Palava kaupunki on kamariteatteria isosta aiheesta, ja se koskettaa aivan eri tavalla kuin suurmiesten touhut, joita olen yleisöstä seurannut tylsistymiseen asti. Kuka ryyppäsi millaisenkin ryypyn, kenellä oli tapana kurmottaa alaisiaan, kuka käytti sopimattomia vaatteita. Tämä on tähdellistä, nämä ovat kohtaloita, jotka avaavat silmäni sille, mitä sota on.

Palava kaupunki on tarina kotirintamalta. Se on olennainen, hauras, arkinen, toiveikas ja karu. Taru Mäkelän ohjaus antaa tilaa näyttelijöille. Sinikka Sokka näyttelee koskettavasti sekä poikansa sotaan lähettävää äitiä, joka kokkaa tälle viimeistä ateriaa ilmahyökkäyksen aikana kattila päässä, että nuorta tyttöä, joka tahtoisi osallistua sotaponnisteluun, rotanjahtailuun, palotorjuntaan, mutta on suurimpaan osaan asioista liian pieni, ja liian tyttö. On ihme, kuinka aikuinen nainen voi hypätä pikkutytön tossuihin, ja saada yleisön voitettua puolelleen. Itkettää, kun tyttö kertoo isän kaatuneen.

Kari Hevossaari saa ilon olla sotaan lähtevän 18-kesäisen lisäksi hyljätty ja sodan runtelema pelokas hevonen. Hevonen voi sanoa asioita, joita ihmiset eivät voi, nähdä sodan ja ihmisten maailman käsittämättömyyden. Hevonen saa käsikirjoituksessa toimia hahmona, jonka kautta katsoja katsoo sota-aikaa, kommentoi sitä yleisesti, kauempaa.

Reetta Ristimäki saa kyseenalaisen kunnian esittää äitiä, joka lähettää lapsensa Ruotsiin turvaan ja muuttuu siten kevytkenkäiseksi naiseksi. Saksalaiset sotilaat ovat komeita, oma Johannes on kaukana – ja tokko tulee takaisin. Aikaa on, kun ei ole lapsia kaitsettavana. Juuri arjen jonkinlainen kepeys saa hienosti valonsa Ristimäen hahmon kehityskaaressa. Sota ei ole pelkkää pelkoa tai tuskaa. Sodan aikana ihastutaan, käydään elokuvissa, haaveillaan myös tulevasta.

Palava kaupunki avaa ovia kansanvalistukseen, säästelyyn ja säätelyyn, naisten voimaan. Sodan aikana naisilla on enemmän vastuuta yhteiskunnan ylläpitämisestä kuin rauhan aikaan. Olennaisiksi asioiksi nousevat täiden tappaminen, palopommeista ja termiittipommeista eroon hankkiutumisen keinot, säänneltyjen tavaroiden ja ruoan hoitaminen. Naiset saavat valtaa samalla kun yhteiskunnan lieat höltyvät ja valtio klonkottaa eteenpäin rikkinäisin pyörin – tai pyörättä.

Nyt puhutaan siitä, mistä minä olisin aina halunnut kuulla: Miten täällä oikein pärjättiin? Mitä oikein tehtiin, kun puolet porukasta oli muualla taistelemassa? Kuka teki ja mitä? Kotikaupunkini tarina tulee iholle, koska se on niin lähellä: tutussa kadunkulmassa, meidänkin mummon ja papan vaikenemisessa siitä, millaista oli.

Suru ja voima kumpuavat samasta paikasta. Vahvat naishahmot lavalla todella saavat katsojan uskomaan irti päästämisen vaikeuteen. Toiset vie sota, toiset kulkutaudit; jonkun on silti irti sahatut raajat kannettava kellariin, hoidettava täit pois ja tehtävä soppaa. Kovin syvälle pienissä episodeissa ei päästä syviin tunteisiin, mutta se toimii melkein paremmin kuin useimpien näytelmien tapa luoda kokonainen kohtaus, jossa ehditään tarkastella asiaa pitkään ja huolella. Välähdys ihmisen elämästä riittää. Se tuo nopeasti lähelle sen, mikä on kadotettu.

On näytelmässä huumoriakin. Rai raiataan tanssin saatanallisuudesta ja erilaisten pommien tukahduttamisesta totisina tai tanssia pyörähdellen. Näytelmä kantaa katsojan upeasti aikaan, jolloin pelko oli osa arkea. Ilmaiskusta kertovat sireenit saattoivat paukata ääneen hetkellä minä hyvänsä. Kaatumisesta saatettiin ilmoittaa tänään tai huomenna.

Sirpa Kähkösen teksti on onnistunut avaamaan oven, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla suljettu. Miksi en oppinut näistä asioista historian tunnilla? Miksi elokuvat kertovat vain ampumisesta, vallihaudoista, rintamalinjoista, Mannerheimista? Teos kertoo minulle niin paljon enemmän siitä, mitä ihminen sodassa on ja kuinka hän selviää. Palava kaupunki on episodinen, laulujen rikkoma teos, joka uskaltaa kertoa pienistä, arkisista asioista. Se koskettaa todella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s