Avainsana-arkisto: Tanssi

Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.

Mainokset

Paljon melua Madonnasta

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

Madonna saattaa olla kaikkea tätä, ja vielä enemmän, mutta hän ei ole kovin omaperäinen ja sävykäs artisti, vaikka onkin julkaissut vuosikymmenien edestä vetävää poppista. Kaiken feministisen riemunkin keskeltä on tunnustettava, että Madonna on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: langoista vetelemisessä. Hän osaa rekrytoida oikeat artistit ja tuottajat käyttöönsä. Hän osaa käyttää hyväkseen muiden lahjakkuuksien lahjakkuutta niin kuin kuka tahansa hyvä tuottaja tai johtaja. Mutta missä on itse Madonna?

Madonnan konserttiin Jätkänsaareen oli myytyjen lippujen mukaan tullut 85 tuhatta ihmistä. Sellaisesta ihmisemerestä tällainen lyhyehkö naishenkilö ei juuri nähnyt edes niitä kaikissa lehtijutuissa mainostettuja jättinäyttöjä, joilta showta olisi lavan sijaan voinut seurata. Mutta ei se haitannut. Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.

Madonnan biisit ovat oivallisia juuri siihen, mihin ne on tehty. Annan vihjeen: ”If you can’t dance, if you can’t dance, you got nothing for me babe.” Hassulta siksi tuntuikin, että keikalla harvat ihmiset tanssivat ennen aivan viimeisiä biisejä. Mutta ehkä he näkivät jo siellä ihmetellä pakarat paljastavia minishortseja ja jäivät niiden lumoihin… Minulle keikkavaatetus paljastui, niin kuin suurimmalle osalle Suomen kansaa, vasta iltapäivälehdistä. Lyhyyteni lykästämänä vedin nimittäin keikan läpi hiessä ja naurussa, kokemuksellisesti, ja voin siksi sanoa ihan rehellisesti – ja median uhkuman uudistushehkutuksen keskelläkin-, että kaikki ne uudet miksaukset eivät toimineet yhtä hyvin kuin alkuperäiset biisisovitukset. La Isla Bonita on ihan oikeasti vetävä menobiisi, joka ei tarvitse konerumpujen kuviota jokaisen säkeen jälkeen mittaansa pidentämään.

Madonna samaan aikaan sekä pelottaa että herättää ihailua. Hänen ruumiinsa on rautainen ja kasvot ilmeettömät. Hän ei hikoile, hänellä ei ole ryppyjä ja olkapäälihaksen yli kulkevan suonen voi erottaa kaukaisemmastakin kuvakulmasta. Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea on täytynyt tehdä päätyäkseen kastiin, jonka valta tunnustetaan joka puolella maailmaa yhteiskuntarakenteesta riippumatta.

Megatähti ei saa olla ihminen. Siinä sen hinta. Onneksi meillä on siihen oikeus ja vapaus.

Kuka lähtee tanssimaan?

Suomalaisten hartautta käsittämättömän edessä ehti jo ihmettelemään Tiina Kaarelakin blogissaan.