Naku on nimensä mukaisesti teeskentelemätöntä, lapsekasta ja juuri siksi herättelevää alastomuutta. Kati Neuvonen on kriittisen korkeakoulun runnoma runoilija, hyvässä ja pahassa, joka tökkii esikoisteoksessaan juuri sinne, missä tekee kipeää.
Nakun proosarunot ovat kuritonta tykitystä, jossa ruumis saa toimia kaiken kuvana ja mittana. Välillä Nakua lukiessa tulee olo, että voiko tämä riittää? Silkka ruumiillisuus, vaikka allegorinenkin, on kuitenkin vain itseään korostavaa tutkielmaa.
Paperille turskautettu ruumiinkuvasto saa kuitenkin aina uudelleen temmattua mukaansa, koska kaikki sanottu on niin tunnistettavaa. En tarvitse selittelyjä, avaamista, oikoteitä merkitykseen, kun Neuvonen tarjoilee ripeän lauseen toisensa jälkeen, etenee kielikuvasta toiseen, kunnes raa’asti päättää runon. Eikä runo useinkaan pääty harmoniseen oivallukseen.
Kepeän lukaisemisen jälkeen on helppo luokitella tämä runoteos. Naiskieltä, naisrunoa, ruumiillista kuvastoa ja seksuaalista suoraan puhumista. Piste. Jostain syystä määritelmän helppous saa minut suuttumaan, kun lehteilen runoja uudelleen.
Kun ”huonetta vahtii huohottava vesi”, en voi muuta kuin vetäytyä miettimään, kuinka tämänkin voisi jättää huomaamatta vain siksi, että edellisillä sivuilla ”peniksessä on rusetti joka on punainen kuin kohtu”. Miksi läkähdyttävän ruumiillinen sekametelisoppa saa minut virittymään väärille taajuuksille? Miksi sana kohtu loistaa sivulla kuin kirosana?
Mieleeni tulee hakematta Baudelairen Alaston sydämeni, joka postuumisti julkaistuna muistikirjamerkintöjen hetaleena sai ensilukemalla tiukan tuomioni. Velkamerkinnät sivuilla saivat aikaan autenttisuuden, joka ärsytti hiottuun muotoon tottunutta lukijaa, mutta juuri niiden välittömyyden ja kosketettavuuden ansiosta Alaston sydämeni oli vaikuttavampi kuin itse Pahan kukkia. Siinä ideat vielä raakoina killuivat jotenkin vastustamattoman poimittavina.
Samalla tavalla vaikuttaa Kati Neuvosen runoteos, jota on pakko raivokkaasti selata, kun sen aloittaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan runoteoksen lukeminen kulkee jotensakin itsestään.
”Tänään en voi lähteä töihin, koska en saa takkini vetoketjua kiinni”, kertoo runon puhuja, enkä tarvitse sen enempää tilanteen kartoitusta, koska tässä on jo kaikki oleellinen. Haluan vain tietää, mitä sitten tapahtuu. Ja miksi se olisi kielletty aihe, onhan se lehtienkin pääaiheena jatkuvalla syötöllä – koska se on elämässämme niin kovin määräävä tekijä. Mitä vikaa on ruumiillisuudessa?
Voisin puhua Kafkan katsantokannasta, vedota Päällystakkiin ja Gogoliin, mutta ei ole edes tarvis. Mielestäni Neuvonen sanoo sen itse parhaiten:
”Tämä kuuluu hoitoon, he sanovat, tämä on hyväksi sinulle, he sanovat, tämä on sinulle oikein, he sanovat, ja nainen räpiköi vastavirtaan – – .”
Huomaatteko, kuinka helposti ja huomaamatta, lähes samankaltaisella asenteella kuin Kafkan novelleissa, paljastuu yhtäkkiä puhujien kasvoton pahantahtoisuus ja vahingonilo? Runon kuvaamassa tilanteessa on jotain samaa kuin Nakun luokittelemisessa kuukautisverifeminismin genreen. Se on liian helppoa.
**
Nakusta haluaisi siteerata vain runojen ensimmäisiä lauseita. Proosarunon kanssa on vaikea määritellä rytmillistä yksikköä tarkasti, mutta Nakussa yksikkö on selkeästi lause, joka on tarpeen tullen pilkutettu uusiksi. Pilkut myös luovat hengityksen rytmiä, kiihdyttävät tarinaa ja hillitsevät sitä, kun tarve tulee. Tekniikan ja nimittävien pronominien poisjättäminen aiheuttaa puhujien sekoittumista, joka kuitenkin tuo tekstiin sen kaipaamaa ilmavuutta ja puheenomaisuutta.
”Kummasta kädestä, kysyt, naama muistuttaa sinitarraa, tarttuu kiinni useimpiin seiniin.”
Neuvosen runoissa lähdetään usein liikkeelle arkisesta kokemuksesta, selkeästä kohtauksesta, kuten väkivaltaisesta tai seksuaalisesta tilanteesta, josta ei dynamiikkaa puutu. Aluksi tuntuu, että runoa on mahdoton siteerata osissa sitä selittämättä, koska se lähtee purkautumaan kuin lankakerä. Lauseet ovat tajunnanvirtaa, jotka vääjäämättä johtavat päätepisteeseensä – ja siten runon keskiosat ovat kovin rönsyileviä. Yhdenkään runon lopussa ei kuitenkaan tule sitä modernista runosta tuttua epävarmuutta, tarkistamista seuraavalta sivulta; päättyikö tämä tosiaan tähän?
Jotakin mielettömän herkkää on rankan ympäristön sisään rakennetuissa runokuvissa, jotka joskus ovat muistuttavuudella leikkivän metonyymisiä, joskus suoran allegorisia ja joskus kuulaita metaforia. Kasvojen kuvaaminen sinitarran kautta voi jonkun mielestä kenties olla olematta juuri kuulas metafora, mutta mielestäni arkisen ja ruman kuvaston käyttämisen ei tarvitse olla kielessä ja runossa arkista ja rumaa. Oikeaan osumisessa on kepeä maagisuuden kosketus.
Tässäkin runossa väkivallan rajuus luodaan vastakarvaan asettuvan kuvaston avulla sekä leikillisellä rytmillä kuin luettaisiin lasten leikkilorua:
”Jokainen kerta on viimeinen, viimeinen kumoaa aina edellisen: siivenisku, nyrkinisku, siivenisku, sinä et horju kun minä jo lennän.”
Taidokkaasti Neuvonen välttää jo uhkaavan Ikaros-viittauksen imelyysliitoksen, (vai pitäisikö sitä kutsua henkevyysvaaraksi?) sillä luotettavaan tapaansa hän tuo runoon heti taas arkielementin, joissa on parhaimmillaan.
”- – kerroksista hypätään ikävuosien mukaan, kymmenvuotiaat kymmenennestä kerroksesta. Mahalaskut kovimpia, selkäpuolet kauneimpia – -”
Naku on runollisuutta häpeilemättä hyväkseen käyttävä teos, jossa esiin juoksutetut kuvat alkavat lopulta puhua omaa, poikkeuksellisen kiivasta kieltään. Uimahypyistäkin päädytään päistikkaa erikoiseen elvytykseen ja runo loppuu odottamatta groteskiin äänilajiin. Odottamatonta se tosin on vain sellaiselle lukijalle, joka ei ole vielä käsittänyt, millaista maailmaa Naku on syntynyt kuvaamaan.
*
Kriittisen korkeakoulun ja Oriveden opiston anteja kriittisestikin vertailevaa journalismia voi lukea Kantapää-lehden toukokuun numerosta. Haastateltavina Kati Neuvonen, Essi Henriksson, Henriikka Tavi ja Mari Koski.
aaltopahvia 