Viikon sitaatti

Olen keksinyt kiduttaa itseäni uudella päähänpistolla. Olen päättänyt ainakin yrittää löytää tänne blogiin joka viikko jonkinmoisen sitaatin kirjasta tai runoteoksesta. Sallin itselleni poikkeamat myös sanomalehtien ihmeelliseen maailmaan, jos sieltä sattuu löytymään jotain oikein hykerryttävää. Luulisin. Tosin taide on yleensä paljon hulvattomampaa kuin objektisoiva – tarkoitan objektiivisuuteen pyrkivä media.

Pidätän oikeudet muutoksiin ja myös hävyttömiin mainostuskikkailuihin tai muuten vain sattumanvaraisiin valintoihin. Tänään haluan puhua Star Wars -trilogiasta.

Näin se alkaa:

”Objektiivisesti tarkastellen Luke Skywalker ei ollut kovin cool. Mutta pennuille, jotka näkivät Imperiumin, Luke oli Äijä. Hän oli se, joka halusimme olla. Jälkikäteen väitämme mielellämme, että Han Solo oli hahmoista paras – ja teoriassa hän olikin.  Mutta Solon pahis-coolius on sen tyyppistä, ettei sitä ymmärrä ennen kuin on tarpeeksi vanha tajuamaan, että ylimielinen mänttiys on viehättävä, miehinen piirre.”

Chuck Klosterman: Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja (Sammakko 2009).

Kuka pelkää keijukaista?

Euroviisut ovat merkillistä kämp-viihdettä. Glitteriä, savukoneen puhvisavua, liioiteltuja meikkejä, lomamainoksia – anteeksi maaesittelyjä, tanssiryhmiä, kukkia, strobovaloja, liioiteltuja diivamekkoja! Niin, ja sitä musiikkia. 

Jos tarkoitus on, että euroviisut tuovat osallistujamaita lähemmäs toisiaan, ja antavat viettelevän kuvan paikallisväristä, ne eivät onnistu. Mutta toisenlaisessa yhdistämisessä ne vahingossa onnistuvatkin. Euroviisuja seuraavat homot, heterot ja koko asetelemasta tietämättömät yhtä lailla.

Kaikki nauttivat salaa hiukan liioitellusta meiningistä, jolle voi nauraa, mutta samalla heittäytyä mukaan pelin henkeen. Yleisöä kosiskellaan mitä erilaisemmin tavoin, ja vain katsojat voivat päättää, mitkä niistä ovat tarpeeksi liioiteltuja – mutta todennäköisemmin – mitkä niistä eivät ole tarpeeksi liioiteltuja.

Joka vuosi päätän, etten aio katsoa Euroviisuja. En edes muista, milloin ne tulevat. Kun Lordi voitti, me olimme jo baarissa, ja todistimme voittoa siitä, että aivan kaikkien puhelimet joko piippasivat tai soivat. Ihmiset hymyilivät hölmistyneesti. Mekin kohotimme maljan. Tänäkin vuonna yhteisöllisyys taitaa voittaa. Euroviisut ovat puuduttavaa viihdettä: musiikkia ei jaksaisi kuunnella, esityksille ei voi kuin nauraa, välispiikeistä ja videopätkistä kiusaantuu. Mutta. Jokin siinä on, että me kaikki keräännymme nauramaan sille. Yhdessä. 

Vain Euroviisuissa upea Lady Diivaksi laitettu transihminen voi miljoonien (?) katsojien edessä esiintyä juuri niin kuin jokainen salaa glitteriä silmäkulmaan liimaava homo toivoisi voivansa. Vain Euroviisuissa laulaja voi kääriytyä elmukelmuun, pukeutua hirviönaamariin tai shokeerata naisena tulemalla lavalle melko tavallisessa miesten puvussa. 

Onko yllättävää, ettei Suomi ole pärjännyt Euroviisuissa? Milloin Suomessa on osattu liioitella, vetää yli, räväyttää ja kullata kaikki se savukoneen harsolla, kajalilla ja ylinäyttelemisellä, joka ei ole edes patetian kanssa samasta maailmasta?

Niin. Vain keijukaiset osaavat.

Euroviisuista onkin tullut homojen, lesbojen, bi- ja transihmisten näkyväksi tekemisen tapahtuma. Ympäri maailmaa Gayparadet sijoittuvat Euroviisujen alle. Ne kuuluvat Euroviisuihin. Kaikki varmasti ymmärtävät miksi. Samasta syystä, josta Suomi ei edelleenkään viisuissa menesty. Kepeys ja ilakointi ei ole meidän lajimme. 

Mikä siinä siis on, että joillain ihmisillä ei ole lainkaan huumorintajua mitä Euroviisuihin tulee? He eivät selvästikään ymmärrä, ketkä siellä katsomossa innokkaimpina tuulettavat. Moskovan uutiset, odotetut toki, mutta silti yhtä lailla kummastuttavat. Pelko. Se, mikä on lavalla, ei uhkaa meitä. Se, mikä on Varpusvuorella, uhkaa.

Ja onnea vielä kaikille, jotka vihdoin saavat lapsensa omikseen laillisestikin! Jäämme odottamaan tämän vuoden elmukelmu-pukeutumispystin voittajaa.

Sidottu sohvaan

Kun televisio-sarja on tehty oikein hyvin, suhde sen henkilöihin muistuttaa ihastumista. Heistä on mustasukkainen, heidän tekojaan puolustelee sokeasti, heidän seuraansa ikävöi. Kaikki tämä emotionaalinen bondaaminen on tietenkin hyvän tuotantotiimin, ohjauksen, käsikirjoituksen ja näyttelijöiden ansiota. Se on kaikki huijausta. 

Tarvitsen viihdettä yhtä paljon kuin tarvitsen ajatuksia avaavaa taidetta. Televisioisarjoista peilaa itseään ja omia elämänkarikoitaan uudestaan ja uudestaan. Nekin ovat sitä niin sanottua lapsen leikkiä, jonka kautta elämän suuria tragedioita ja ihmeitä on käsiteltävä. Hyvä sarja on kuin uni, jonka muistaa vielä aamulla, eikä ole aivan tavatonta, että unissani jatkaisin päähenkilöiden elämäntarinaa urille, joille se ei koskaan tuotannossa eksyisi. En tarkoita mitään uskaliaampaa, vaan vain henkilökohtaisempaa – unissahan sentään voin itse olla mukana.  

Hyvä sarja ei ole vain suuri huijaus, sillä juuri siinä se eroaa huonosta sarjasta: hyvä sarja on uskottava, hengittävä, se maistuu ja haisee näyttöpäätteen tai ruudun läpikin. 

Olen katsonut taas läpi Gilmoren tytöt ja aloitin Sinkkuelämää jälleen kerran, ties kuinka monennen. Ne molemmat ovat niin sanottuja hömppäsarjoja, joissa naiset puhuvat paljon ja elävät itsenäistä elämää, johon yleisesti yhdistetään tavaramerkit ja shoppailu, lohduttautuminen suklaalla ja roskaruoalla ja se välttämätön Sen Oikean metsästys. (Sen Oikean metsästyksestä aion puhua Improbatur-lehden kolumnissani ja itsensä uudelleen opettelemisesta Demissä, joten jätän ne nyt tähän.) Olennaisinta itselleni tärkeissä sarjoissa minulle on ollut kuitenkin naisten välisen syvän ystävyyden kuvaus. Siksi itsekkäällä ja vääränlaisen pakonomaisella Siitä Oikeasta kiinni pitämisellä kuorrutettu Laihemmat, Vanhemmat ja Hengettömämmät: Sinkkuelämää-elokuva oli mielestäni lähinnä loukkaava ja haluaisin pyyhkiä sen mielestäni sarjakokemustani pilaamasta.

Tässä haluan kuitenkin esitellä sarjan, jonka henkilöihin on mahdoton olla rakastumatta, sillä heidät näytetään herkimmillään, särkymäisillään, rehellisesti Gabriel Byrnen psykoterapeutin sohvalla. In treatment.

Nuoren gymnastin Sophien tarina on jotain, mikä jokaisen nuoren tytön pitäisi nähdä, siinä määrin hänen piittaamattomuutensa oman ruumiinsa vaatimuksista koskettaa jokaista naista. Entäpä Lauran onneton rakkaus terapeuttiinsa, joka ajaa hänet itsetuhoiseen ja kostonomaiseen vapaan seksin kierteeseen tai Amyn kylmäkiskoinen suhtautuminen miehensä vangitsemisyrityksiin, jotka katsoja lopulta oppii näkemään rakkaudesta ja epätoivosta  sikiävinä? Kukaan heistä ei tunnu olevan sen pahemmin sairas kuin kukaan meistä. Kaikkia heistä on lopulta helppo ymmärtää.

In treatment on mielestäni jännitysnäytelmä, koska sitä katsoessa joutuu koko ajan jännittämään, saako terapeutti potilaan luottamaan itseensä, jatkamaan sessiota, avautumaan. Samalla yrittää lukea potilaan eleitä ja puhetta, kuunnella ja arvioida tarkkaan, valehteleeko hän ja miksi. Tarinan totuudet tulevat usein esiin ennen kuin potilaat itse suostuvat ne paljastamaan – ja mukana hyökyy paljon muutakin odottamatonta. Jopa terapeutti saa säröjä täydelliseen pintaansa. Ja kaikki jännitys esitetään vain kahden vastakkain istuvan ihmisen puheena. Kyllä sanalla on ihmeellinen voima.

Jotta joku on voinut kirjoittaa kaiken sen, on hänen täytynyt kokea jotakin. Jotakin hyvin todellista. Mikä siinä siis on huijausta? 

Imelyydet sikseen, nyt painitaan

Ystävänpäivän taikaa hyväksikäytetään monella tavoin. Minä otin päivän kontaktihakuisuudesta kaiken irti mahdollisimman maanläheisellä ja virkistävällä tavalla ja menin elämäni ensimmäistä kertaa katsomaan vapaapainia. 

Fight Club Finlandin Valentine’s Day Bash oli sekä suunnattoman hassu että aisteja virkistävä kokemus. Aikuisten isojen miesten ja timmien naisten heittelytalkoisiin saattoi täysin yllättäen heittäytyä samalla tavalla kuin leikkiin. Kehän laidalta painivastustajan niskaan syöksyminen ja kokovartalopotkut kierteineen olivat hätkähdyttävää akrobatiaa siinä missä Cirque du Soleilin esitykset. Mäiskimistalkoot juonsi uskottavan jämäkästi ja jonkinlaista draamallista kaarta iltaan rakentaen Wilma Schlizewski, joka näyttää hitusen pelottavalta itsekin.

En tiedä, onko painikatsomossa jonkinlainen toimintaetiketti. Olin kuvitellut, että siellä kenties raivokkaasti kannustettaisiin ja huudeltaisiin. Monet olivat kuitenkin tuoneet katsomoon pieniä lapsia, joista yksi kiipeili kovin innokkaasti ylitsemme, ja kun häntä estettiin niin tekemästä, ei ollut lopettaa raivonkarjuntaansa. Sehän tosin sopi illan teemaan, sillä karjuvia karjuja painimatsi lupasi. Me taas, me kihitimme hillittömästi isojen miesten tömähdellessä lattiaan. 

Koko tapahtumassa oli jotakin kutittelevan hauskaa. Painin vakavanaamaisen äijäilyn ja lavalla tapahtuvan koreografian lennokkuuden välisessä ristiriidassa, johon on tuotu mukaan hyvä-paha-asetelma ja erilaisia alitajunnasta vedettyjä Painipersoonia, on mielestäni jotain sydäntä keventävän ilahduttavaa. Sitä voisi ehkä kutsua ihan vain katharttiseksi kokemukseksi. Mutta varmasti sille on joku parempikin nimitys. 

Painijoilla on sellaisia nimiä kuin Tuho Torvinen, Häijy-Heimo Ukonselkä, Stark Adder ja Eddie Anarchy. Ainoat tapahtuman naispainijat olivat selkeästi hyvän ja pahan rooleissa nimistä vaatetukseen. Kisu oli pukeutunut valkoisiin hotpantseihin ja pieneen valkoiseen toppiin, joissa oli vaaleanpunaisia kuvioita. Aurora Liekki taas oli mustissa PVC-housuissaan lävistyksineen kaikkineen selvästi se pahis. Miesten rooleihin kuului vielä tarkoituksenmukaisempia ja mitä erilaisempia asuja kuten militanttiasu, ihmeellinen lappalaiskarva-asu, demonisesti maalattu naama ja jopa koko naaman peittämä maski.

Maskista kasvoikin illan selkeä kliimaksi, kun ottelun hävinnyt Ibo Ten joutui paljastamaan kasvonsa yleisölle ensi kertaa ja riisumaan maskinsa. Häpeän ja paljastumisen tunne välittyi voimakkaasti katsomoon, olkoon pelkkää showbisnestä tai ei. Viittaukset Batmanin ynnä muiden supersankarien salaiseen identiteettiin ja sen paljastumisen kauhuihin nostattivat tapauksen kierroksia.

Vaatiiko vapaapainista nauttiminen sitten jonkinlaista supersankarisarjakuvamaailman tuntemista? Ainakin siitä on apua. Vapaapainin tietynlaisesta tyylittelystä nauttiminen onnistuu varmimmin niiltä, joiden mielestä lihaskoneistot trikoissa yhä ovat jollakin myyttisellä tapaa kiihottavia. Jotkut painiasennot pienenpienissä kiiltävissä hotpantseissa ovat kyllä kaikkea muuta kuin myyttisiä, mutta sehän on vain osa koko riemua!