Savumerkkejä tulevasta

Huomaan, että blogosfääri on tulvillaan upeita kritiikkejä romaanistani Paljain käsin, joka sattuu myös olemaan Runeberg-palkintoehdokkaana. Tämän huomasin, kun Maria Sinisen linnan kirjastosta (aika upean taianomainen bloginnimi!) kävi kommentoimassa ärhäkkää Yle-verokritiikkiäni.

Tässäpä näitä linkkejä, jos ette vielä ole päättäneet, lukeako vai ei, tai haluatte vertailla kokemustanne. Ainakin Marian kritiikki tai savu sai kyynelet kirjailijan silmiin.

Sinisen linnan kirjasto

kujerruksia

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

järjellä ja tunteella

Kirjanurkkaus

Juuri tällaista

LUMIOMENA: Kirjoja ja haaveilua

Inahdus

Lukuisa

Kirjava kammari

Booking it some more

Opuscolo – kirjasta kirjaan

Morren maailma

Näitä bloginnimiä selatessa tulee vähän sellainen olo, että onpa kiva, kun kirjailijan oman blogin nimi on niin taianomainen ja mystinen… Heh. Olen kai säästänyt tunteelliset ilmaukseni kirjoihini. Onneksi.

Useita näistä kritiikeistä tai blogisavuista luettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuuskritiikki on jyrkässä alamäessä maksullisessa mediassa. Nämähän saavat niin paljon enemmän sanottua ja syvemmin tutkittua! Kirjoittajat kertovat rehellisesti, mistä pitivät ja mistä eivät, mutta osaavat silti avata juonta, teemoja ja merkitystä, vaikka eivät aivan kaikesta olisikaan tykänneet. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Uusi runouskin on pitkään tapahtunut perinteisen kustannusmaailman ulkopuolella, niin ulkopuolisena, että sen tuottamia teoksia ei ole muun muassa hyväksytty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, (Nuori Voima, runousnumero 2011) koska niiden on katsottu olevan ”omakustanteita”. Maksullisten medioiden runokritiikki taas on jo pitkän aikaa ollut kliinistä, etäistä ja hyvin ympäripyöreää – tästä pahimpana ylimalkaisena esimerkkinä itsekin aikanaan kommentoimani viiden runoilijan yhteiskritiikki, jossa olivat faktat – sisällön lisäksi – aika lailla kateissa.

Blogisavut eivät sitä ole. Vaikka Runeberg-palkintoehdokkuus on kirjailijalle (puhun itsestäni nykyisin kolmannessa persoonassa, toim. huom.) tärkeä merkkipaalu, koska sen myöntää juurikin itse kirjailija- ja siis ammattilaismaailma, ovat nämä blogisavut yhtä tärkeitä niiden merkityksessä. Joku on rakastanut sitä, minkä olen kirjoittanut. Kirjani on jonkun kirjahyllyn aarre.

Tämä on se, mikä tekee tämän kaiken epämääräisen, turvattoman, ahdistavan ja aika ajoin villin, vapaan, palkitsevan ja ilahduttavan työn tekemisen arvoiseksi. Kiitos Internet, kiitos blogimaailma ja kiitos lukijat, jotka jaksavat omistautua lukemisen lisäksi kirjoittamaan ja pohtimaan. Ehkä jotain uutta on syntymässä mainospainoitteiseen kirjaesittelymaailmaankin?

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta

Oh!

Komeaa proosaa suomalaisesta elämänmenosta. 

Aurinko käsissäni

Paljain käsin sai tänään näyttävästi kritiikin Helsingin Sanomissa. Menkää tsekkaamaan! Lainaan tähän kuvatekstin, jostain kumman syystä juuri sen:

Essi Tammimaa on kiistaton kielellinen lahjakkuus.

Ihku nuori mies ei voi olla totta

Olen ehkä hiljaa, mutta en ajatuksetta.

Luin vihdoin Marjo Heiskasen Idiootin valinnan (Siltala 2009), se on ollut pitkään työn alla. En tiedä, onko sitä soveliasta sanoa, mutta olen nähnyt alkuperäisen käsikirjoituksen, ja olin siksikin kiinnostunut näkemään lopputuloksen.

Mikä tekee Idiootin valinnasta herkullisen ja koskettavan romaanin, on sen blogitekstimuodossa tarinaansa kertova 14-vuotias teinipoika Nisse eli NiceBit, joka on syötävän ihana miehenalku. Nisseä ei voi kuin ymmärtää. Hänen tunteensa hallitsevaa ja ailahtelevaa yksinäistä tutkijaäitiään kohtaan ovat mielestäni osuva kuva siitä, miten lapset joutuvat kannattelemaan vanhempiaan etenkin eroperheissä, mutta nimenomaisesti vielä, jos vanhempien mielenterveys järkkyy. Vaietusta aiheesta ei käsittääkseni juuri muissa kritiikeissä ole puhuttu.

Helsingin Sanomien kritiikki, joka on muuten sen (ainoan?) jopa kirjailijoiden arvostaman kriitikon Mervi Kantokorven kädenjälkeä, loimii Nissen hahmon epäuskottavaksi, liian hyveelliseksi ja älykkääksi nuoreksi, enkä voi heti olla ajattelematta Fagerholmin Diivan säkenöivän ihanaa 13-vuotiasta älykkö-Lolitaa, jonka monisärmäistä hahmoa kukaan ei ole uskaltanut sanoa epäuskottavaksi. On näköjään vaarallisempaa kirjoittaa eri sukupuolen hahmoja, jos haluaa tulla uskotuksi.

Pointsi Idiootin valinnassa onkin minun mielestäni se, että Nissen ’hyvyys’, kaktuksien kasvattaminen, – ja kuolleen kaktuksen aito sureminen – teekestit ja koirien kanssa leikkiminen ovat sellaisen lapsen tekemisiä, jonka äiti ei ole valjaissa. Nisse yrittää paikata sen puuttuvan aikuisen sijaa elämällä elämää, jonkalaista voisi kuvitella olevan onnellisessa perheessä. Nissen anarkia tuleekin esille varsin tyypillisesti vain likaisissa vaatteissa lattialla tai liian pitkään netissä roikkumisena – mutta kontrollifriikille äidille sekin on liikaa. Vaikka äiti pyrkiikin kontrolloimaan poikansa jokaista hengenvetoa, hän ei ole valmis avoimeen kommunikaatioon, kuuntelemaan lapsensa huolta ja ajatuksia, sitä mitä poika kantaa mukanaan, kun vertaa omaa eloaan näyttöpäätteen äärellä hullun äidin huiskittavana isän uusioperheonneen, johon juuri syntynyt nyytti tuo vielä lisää uskonnollisestikin hyväksyttävää aviollista onnea. Aika jännästi perheväkivallan teemakin tuntuu menneen ohi korvien kriitikoilta, vaikka kirjassa kuristetaan ja raipotaan ihan tosissaan.* Kai se on sit vaan normaalia kipuilevassa perheessä. Toki se on romaanissa vain purkauksenomaista pahanolon raukeamista, mutta onko se sitten ookoo?

Lainaan tähän Kiiltomadon kritiikin nasevaa pohdintaa kielestä ja sen vetävyydestä, joka alunperin sai minut tarttumaan tähän tekstiin moneen otteeseen.

Heiskasen kieli-imitaatio on kuitenkin vakuuttava ajankuva. Hän rakentaa Nissen puheen-partta taitavasti nuorisopuheen kliseitä imitoiden. Särmää kaksijakoiseen kerronnan ratkai-suun tuo se, ettei Nisse ole kirjoituksissaan jumiutunut pelkkään verkkoslangiin. Puheen rekisterit vaihtelevat teinien puhekielestä runollisuutta tavoitteleviin ilmauksiin, joissa ris-teilevät kirjallisuudesta tutut diskurssit Väinö Linnasta Harry Potter -suomennoksiin.

Nissen huomiot ovat ironisia ja älykkäitä ja hänen tarinansa alkaa pian kiinnostaa. Heiska-sen Nisse onkin kovin hauska ja mielenkiintoinen hahmo, ikäistensä identtinen kopio ja samalla aito, outo yksilö, jonka älykkyys ihmetyttää ympärillä olevia aikuisiakin.

(Anna Ovaska 11.9.2008)

Sattumoisin Kiiltomadon kritiikistä on vastuussa myöskin säkenöivän älykäs, muttei kylläkään enää kolmetoistias ystäväni Anna Ovaska. Ikuinen kirjallisuuden ja filosofian opiskelija ja tutkija löytää teoksesta sen kuuman potaatin: miksi blogikieli ja kestääkö valinta aikaa? No, minulla on tähän vain kaksi sanaa sanottavana. Sieppari Ruispellossa. Miksi hitossa se piti kääntää uudestaan? Ai, koska Saarikosken koululaistyttöjen kahvilakeskusteluista vakoilema kieli oli vanhentunutta? Eikö teoksen kirjoittamisaika siis saa näkyä edes teoksen kielessä? Sieppari ruispellossahan ei aivan tältä vuosituhannelta kuitenkaan ole.

Mutta eiväthän meidän koululaisemme jaksa jotain iänikuista 50-60-luvun slangia lukea! Sehän on vanhaa. Ja sitten, kun joku kirjoittaa blogijoviaalisti ja letkeästi, senkin uhotaan vanhentuneen jo syntyessään. Voihan niin olla, mutta eikö sitä pitäisi sitten edes tavoitella? Sitä, miten puhumme juuri nyt.

(Ja pitääpä muuten oikein kielentutkijan auktoriteetilla – hah! – huomauttaa siitäkin, kuinka moni kääntäjä tekee tekstinsä tutkijan pieteetillä – olkoonkin, että kahvila kautta baari saattoi olla Saarikosken tutkimuskohteena tärkeämpikin kuin kieli.)

Mielestäni NiceBitin kieli on ihkudaa, mieltsiä, siistiä, koleeta, viileetä, hauskaa, juoksevaa ja innostavaa. Emmä pysy täs kielen pulkassa itekään, muttei se kyl mua vaivaa! Kaikista tärkeintä on se, että juuri kieli saa uskomaan tähän 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, samastumaan hänen ajatuksiinsa – ainakin minut se sai vereslihalle pienen miehen puolesta, joka ihan oikeasti yrittää parhaansa korjata rikki mennyttä perhettä ja aikaa. Ehkäpä Kantokorpi ynnä muut ovat vain liian kyynisiä. Nuorison kieli, ja etenkin poikien kieli, on nykyisin täynnä understatementia, joka saattaa johtaa olettamaan, että he eivät oikeasti välitä. Minä en hetkeäkään usko, että puolet tulevasta sukupolvesta olisi jostain syystä täysin tunnekylmää. Mutta eivät pojat voi sanoa: ihanaa, tykkään, heidän pitää sanoa: ei paljo kiinnosta, vois toi olla ihan ookoo, jos sitä vähän modais. Rekisteri on omansa, ja sitä pitää osata tulkita.

Ensimmäistä kertaa tekstiä, silloin vielä pelkkää käsikirjoitusta, lukiessani minä en tiennyt, että sen on kirjoittanut keski-ikäinen nainen. Oliko kustantajalta virhe panna Heiskasen kasvokuva suuressa koossa takakanteen? Minusta nimittäin tuntuu, että ennakkoasenne on määritellyt monen lukijan kokemusta. Miten keski-ikäinen nainen voisi kirjoittaa nuoren miehenalun elämästä? No, ei vittu mitenkään. ;D xD

Tähän loppuun on vielä tunnustettava, ja varoitettava, että kirjassa kulkee mukana myös sen keski-ikäisen tutkijaäidin kertojanosuus, joka on vanhakantaista runollisuutta tavoitellessaan kohdin jopa kiusaannuttavan pateettinen. Miksei voitu pysyä Nissen ironian ja ellipsin (piiloisan ivan ja poisjättämisen tai vihjaamisen) taidossa johdattaa lukija samoihin johtopäätöksiin? Oe voe.

Essi kuittaa tältä päivältä. Pahoittelen ylitsevuotavia kursiivejani, johtuu varmaan siitä, että pe- tarkoitan pylly paleltui tänään.

Marjo Heiskasen ja kollegan blogi Hulkko&Heiskanen (löytyy myös linkeistä).

Helsingin Sanomien kritiikki Idiootin valinnasta.

Kiiltomadon kritiikki Idiootin valinnasta.

*En ole seurannut kritiikkejä aivan uskonnollisesti, joten onhan siitä mahdollisesti puhuttu. Laittakaa linkkejä kommentteihin, jos näin on käynyt. Muutenkin: saa taas kommentoida! En mä pure päätä pois, jos joku on eri mieltä.

Amatööri vastaan harrastaja

Hesari lohkaisee taas. Leena Virtanen kritisoi uutta harrastajahengessä tuotettua kokoillan elokuvaa Mitä meistä tuli Nytin kritiikkijutussaan Harrastajapohjalta. Ongelmana kritiikissä ei niinkään ole Finnkinon levitykseen maagisesti päässeeseen elokuvaan kohdistuva kritiikki, vaan kokonaisen sukupolven yliolkainen nimeäminen Idols-sukupolveksi, joka ei häpeämättömyydessään tajua, missä menee osaamisen ja yrittämisen välinen raja.

Sattumoisin minäkin olen syntynyt 80-luvulla.  Sattumoisin olen kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Kellariteatterille, kirjoittanut (kohta kaksi) romaania, toiminut kriitikkona – ja ihan itse yrittämällä. Näihin hommiin ei oikein koulutusta ole. Lukeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Kokeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Mitään taianomaista rajaa Oikean Kirjailijuuden ja sen epätoivoisen tyrkky-yrittämisen välillä ei ole – paitsi julkaisemispäätös. Siksi haluan käydä käsiksi väitteeseen, jolle Virtanen pohjaa koko kritiikkinsä.

Onko yrittäminen jotenkin noloa?

Leena Virtasen mukaan se on kokonaisen sukupolven synti. Me vain luulemme osaavamme ja tyrkytämme tekeleitämme niiden luokattomuuden uhallakin viattomien viihdettä etsivien silmille.

Uskon, että kritiikin käsittelemässä harrastajapohjalta tehdyssä elokuvassa voi olla moniakin todellisia kritisoinnin aiheita. Elokuvanteossa totutut rakenteet ja tuotantoratkaisut ovat katsojalle usein tarinaa tai näyttelemistä tärkeämpiä – samat vahanaamat ja tuttu loppuhuipentelu kamera-ajoineen on se, mitä katsoja odottaa mennessään elokuviin. Myös se nolottaa, jos yritetään rakentaa suurempaa draamaa kuin, mihin on aineksia – joko aineellisia tai sitten tarinankerronnallisia. Monet romanttiset komediat ovat täyttä surkeasti näyteltyä sukupuolistereotypiaa ilman tarinan hiventäkään. Ja ne tehdään sentään ammattilaisvoimin.

Sattuu olemaan niin, että tein vuosia sitten Länsiväylään haastattelun ohjaaja Miika Ullakosta, näyttelijä Olli Similästä ja tuottajana ainakin tuolloin toimineesta Tianyi Panista ja heidän silloisesta projektistaan Graffiti meissä. Näin tuolloin myös itse elokuvan, jota he levittivät DVD:inä omasta toimestaan. Vaikka leffa selvästi olikin vailla suuren maailman budjettia, ja vaikka sen kerronnassa ehkä jotakin uskottavuuden tapailua oli, kokonaisuutena leffasta jäi hyvä fiilis. Siinä ei oltu tyydytty kuvaamaan arkea arkisesti, vaan yritettiin rakentaa tarinaa ja draamaa varsin kunnianhimoisesti. Nuoret tekijät jättivät elävät ja siksi koskettavat sormenjälkensä elokuvan muoviseen pintaan.

Pidän siitä, miten Tianyi Pan Hesarin keskustelupalstalla puhuu elokuvan kentän demokratisoitumisesta. Sama tapahtui pornolle, kun VHS-tekniikka ja sittemmin videokamerat yleistyivät.

Kunnioitin myös syvästi Miika Ullakon omistautumista edelliselle projektille, jonka hän toteutti omilla säästöillään ja kokonaisen vuoden (muistaakseni) leffan kuvaamiseen ja editoimiseen uhraten. Jos leffa ei yllä miljoonien eurojen suurien lafkojen leffojen tasolle – onko se ihme? Kuka arvostelee Rakkautta & Anarkiaa- tai Docpoint- leffoja näin kylmästi ja perustelematta tai kuvaamatta lähemmin, mistä on kyse?

Mikä ihme siinä on, että täällä pohjolassa ei saa yrittää koskaan – pitäisi heti onnistua?

Voin paljastaa sellaisen varsin nolon yksityiskohdan, että ennen kuin sain julkaisupäätöksen ehdin lähettää (muistaakseni) viisi eri käsikirjoitusta kustantajille kautta maan. Viisi! Tein töitä vuosia, tai siis silloisen asemani mukaan: tyrkyttelin ja yritin, enkä nähnyt omaa surkeaa riittämättömyyttäni. Kaikki muuttui maagisesti, kun allekirjoitin Gummeruksen kanssa kustannussopimuksen. Pyrkimykseni nähtiinkin sinnikkyytenä, uskottavuutena, eikä enää haihatteluna ja ajan hukkaamisena. Niinpä niin. Mistä sen etukäteen tietää?

Ei mistään.

Uskoisinkin, että kyse Mitä meistä tuli -leffan teilaamisessa on hiukan samanlaisesta ilmiöstä kuin Poesian tai ntamonkin teoksien yliolkaisessa teilaamisessa – kyse on pyhästä suomalaisesta myötähäpeästä. Mitään ei saisi tehdä, yrittää, leikitelläkään, jollei ole auktoriteetti tai saanut alan auktoriteetin hyväksyntää (tsekkaa postini leikkimisestä).

Miika Ullakon elokuvilla on kuitenkin ainakin jonkinlainen todistusvoima: ne kertovat jotain olennaista, elävää, koskettavaa ja siten nolostuttavaa meistä suomalaisista. Siitä todistavat lukuisat ulkomaiset elokuvafestivaalipalkinnot. Ne kertovat meistä jotain totta muille kuin suomalaisille. Mutta meille?

Poetry Jamit ja pienien runot

En tiedä, huomasitteko te jo, mutta olen kirjoittanut syväluotaavan kritiikin Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -runoteoksesta Kiiltomatoon. Sattumoisin on siis kyse saman Hesarissa parjatun Poesian runoilijoista – tosin Heikkinen sai myös Hesarilta varsin myönteisen arvostelun. Heikkinen myös esiintyy ensi perjantaina muun muassa Kati Neuvosen, Jukka Viikilän ja Sinikka Vuolan kanssa Juttutuvan Poetry Jameissa.

Ei mulla nyt muuta.

Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

• Jukka Petäjä: Uuden runouden äänenmurros, kommenttiketju.
• Miia Toivio: Miksi Timo Harjun kirjaa ei luettu?
• Karri Kokko: Kritiikistä ja keskustelusta.
• Sisko-Tuulikki Toljonen: Vanhojen herrojen paluu.

Matkalla alastomuuteen on vain yksi pysäkki

Naku on nimensä mukaisesti teeskentelemätöntä, lapsekasta ja juuri siksi herättelevää alastomuutta. Kati Neuvonen on kriittisen korkeakoulun runnoma runoilija, hyvässä ja pahassa, joka tökkii esikoisteoksessaan juuri sinne, missä tekee kipeää.

Nakun proosarunot ovat kuritonta tykitystä, jossa ruumis saa toimia kaiken kuvana ja mittana. Välillä Nakua lukiessa tulee olo, että voiko tämä riittää? Silkka ruumiillisuus, vaikka allegorinenkin, on kuitenkin vain itseään korostavaa tutkielmaa.

Paperille turskautettu ruumiinkuvasto saa kuitenkin aina uudelleen temmattua mukaansa, koska kaikki sanottu on niin tunnistettavaa. En tarvitse selittelyjä, avaamista, oikoteitä merkitykseen, kun Neuvonen tarjoilee ripeän lauseen toisensa jälkeen, etenee kielikuvasta toiseen, kunnes raa’asti päättää runon. Eikä runo useinkaan pääty harmoniseen oivallukseen.

Kepeän lukaisemisen jälkeen on helppo luokitella tämä runoteos. Naiskieltä, naisrunoa, ruumiillista kuvastoa ja seksuaalista suoraan puhumista. Piste. Jostain syystä määritelmän helppous saa minut suuttumaan, kun lehteilen runoja uudelleen.

Kun ”huonetta vahtii huohottava vesi”, en voi muuta kuin vetäytyä miettimään, kuinka tämänkin voisi jättää huomaamatta vain siksi, että edellisillä sivuilla ”peniksessä on rusetti joka on punainen kuin kohtu”. Miksi läkähdyttävän ruumiillinen sekametelisoppa saa minut virittymään väärille taajuuksille? Miksi sana kohtu loistaa sivulla kuin kirosana?

Mieleeni tulee hakematta Baudelairen Alaston sydämeni, joka postuumisti julkaistuna muistikirjamerkintöjen hetaleena sai ensilukemalla tiukan tuomioni. Velkamerkinnät sivuilla saivat aikaan autenttisuuden, joka ärsytti hiottuun muotoon tottunutta lukijaa, mutta juuri niiden välittömyyden ja kosketettavuuden ansiosta Alaston sydämeni oli vaikuttavampi kuin itse Pahan kukkia. Siinä ideat vielä raakoina killuivat jotenkin vastustamattoman poimittavina.

Samalla tavalla vaikuttaa Kati Neuvosen runoteos, jota on pakko raivokkaasti selata, kun sen aloittaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan runoteoksen lukeminen kulkee jotensakin itsestään.

”Tänään en voi lähteä töihin, koska en saa takkini vetoketjua kiinni”, kertoo runon puhuja, enkä tarvitse sen enempää tilanteen kartoitusta, koska tässä on jo kaikki oleellinen. Haluan vain tietää, mitä sitten tapahtuu. Ja miksi se olisi kielletty aihe, onhan se lehtienkin pääaiheena jatkuvalla syötöllä – koska se on elämässämme niin kovin määräävä tekijä. Mitä vikaa on ruumiillisuudessa?

Voisin puhua Kafkan katsantokannasta, vedota Päällystakkiin ja Gogoliin, mutta ei ole edes tarvis. Mielestäni Neuvonen sanoo sen itse parhaiten:

”Tämä kuuluu hoitoon, he sanovat, tämä on hyväksi sinulle, he sanovat, tämä on sinulle oikein, he sanovat, ja nainen räpiköi vastavirtaan – – .”

Huomaatteko, kuinka helposti ja huomaamatta, lähes samankaltaisella asenteella kuin Kafkan novelleissa, paljastuu yhtäkkiä puhujien kasvoton pahantahtoisuus ja vahingonilo? Runon kuvaamassa tilanteessa on jotain samaa kuin Nakun luokittelemisessa kuukautisverifeminismin genreen. Se on liian helppoa.

**

Nakusta haluaisi siteerata vain runojen ensimmäisiä lauseita. Proosarunon kanssa on vaikea määritellä rytmillistä yksikköä tarkasti, mutta Nakussa yksikkö on selkeästi lause, joka on tarpeen tullen pilkutettu uusiksi. Pilkut myös luovat hengityksen rytmiä, kiihdyttävät tarinaa ja hillitsevät sitä, kun tarve tulee. Tekniikan ja nimittävien pronominien poisjättäminen aiheuttaa puhujien sekoittumista, joka kuitenkin tuo tekstiin sen kaipaamaa ilmavuutta ja puheenomaisuutta.

”Kummasta kädestä, kysyt, naama muistuttaa sinitarraa, tarttuu kiinni useimpiin seiniin.”

Neuvosen runoissa lähdetään usein liikkeelle arkisesta kokemuksesta, selkeästä kohtauksesta, kuten väkivaltaisesta tai seksuaalisesta tilanteesta, josta ei dynamiikkaa puutu. Aluksi tuntuu, että runoa on mahdoton siteerata osissa sitä selittämättä, koska se lähtee purkautumaan kuin lankakerä. Lauseet ovat tajunnanvirtaa, jotka vääjäämättä johtavat päätepisteeseensä – ja siten runon keskiosat ovat kovin rönsyileviä. Yhdenkään runon lopussa ei kuitenkaan tule sitä modernista runosta tuttua epävarmuutta, tarkistamista seuraavalta sivulta; päättyikö tämä tosiaan tähän?

Jotakin mielettömän herkkää on rankan ympäristön sisään rakennetuissa runokuvissa, jotka joskus ovat muistuttavuudella leikkivän metonyymisiä, joskus suoran allegorisia ja joskus kuulaita metaforia. Kasvojen kuvaaminen sinitarran kautta voi jonkun mielestä kenties olla olematta juuri kuulas metafora, mutta mielestäni arkisen ja ruman kuvaston käyttämisen ei tarvitse olla kielessä ja runossa arkista ja rumaa. Oikeaan osumisessa on kepeä maagisuuden kosketus.

Tässäkin runossa väkivallan rajuus luodaan vastakarvaan asettuvan kuvaston avulla sekä leikillisellä rytmillä kuin luettaisiin lasten leikkilorua:

”Jokainen kerta on viimeinen, viimeinen kumoaa aina edellisen: siivenisku, nyrkinisku, siivenisku, sinä et horju kun minä jo lennän.”

Taidokkaasti Neuvonen välttää jo uhkaavan Ikaros-viittauksen imelyysliitoksen, (vai pitäisikö sitä kutsua henkevyysvaaraksi?) sillä luotettavaan tapaansa hän tuo runoon heti taas arkielementin, joissa on parhaimmillaan.

”- – kerroksista hypätään ikävuosien mukaan, kymmenvuotiaat kymmenennestä kerroksesta. Mahalaskut kovimpia, selkäpuolet kauneimpia – -”

Naku on runollisuutta häpeilemättä hyväkseen käyttävä teos, jossa esiin juoksutetut kuvat alkavat lopulta puhua omaa, poikkeuksellisen kiivasta kieltään. Uimahypyistäkin päädytään päistikkaa erikoiseen elvytykseen ja runo loppuu odottamatta groteskiin äänilajiin. Odottamatonta se tosin on vain sellaiselle lukijalle, joka ei ole vielä käsittänyt, millaista maailmaa Naku on syntynyt kuvaamaan.

*

Kriittisen korkeakoulun ja Oriveden opiston anteja kriittisestikin vertailevaa journalismia voi lukea Kantapää-lehden toukokuun numerosta. Haastateltavina Kati Neuvonen, Essi Henriksson, Henriikka Tavi ja Mari Koski.