Riikka Mäkikoskelan työ Jumissa (2011)
Kirjoitin viime syksynä filosofiseen aikakauslehteen Niin&Näin ystäväni pyynnöstä feministisen kielikannanoton. Sanoin hukkuvani töihin, enkä halunnut ottaa enää yhtään kirjoittamista vaativaa tehtävää lisää.
Mutta pienen fragmentin vain, naista ja ruumista ja feminismiä käsittelevään numeroon, pyysi minut hyvin tunteva ystäväni Anna O, joka myös Niin&Näin-lehden toimituksessa pyörii.
No joo, ehkä fragmentin, onhan se mielenkiintoine aihe, myönsin.
Muutamaa viikkoa myöhemmin minulla oli tiedostossa 10 000 merkkiä ja ainekset ainakin kolmeen pitkään kieliesseeseen. Lopulta jouduimme runttaamaan jutun lehteen sopivaksi, leikkelemään sitä hiukkasen kognitiivisen kielitieteen käsittelyn osalta, mutta ehkäpä sain silti sanottua mielestäni olennaisimman.
Kirjoittamani teksti tuli tänään mieleeni, kun Karo Hämäläinen kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan Sofi Oksasen ja Sauli Niinistön Frankfurtin kirjamessujen puheiden vuoksi kyselläkseen, missä se naiskirjallisuus on ja mitä se on, miksi niin pitää sanoa ja sanooko joku tosiaan niin. No, minä oikeastaan pyrin ruotimaan juuri tuota kysymystä kieliesseessäni viime syksynä. Niinpä tässä se on.
Muodoilla on väliä – kirjailijan ja kielen uudistajan kielimietteitä
Tunnustan heti alkuun: minä olen poliittinen kirjailija. Kirjoitan siksi, että haluan nähdä maailmassa muutoksen. Erityisesti yhden muutoksen, joka on aina vain tuloillaan, muttei koskaan tässä. Tasa-arvon.
Ensisijainen työvälineeni on kieli. Olen käsityöläinen, mitä kieleen tulee. Kirjoitan, tutkin, korjaan ja muutan. Koen, että usein yhtä merkittävä kuin itse ajatus, on tapa, jolla se on ilmaistu. Kuitenkin juuri siihen kiinnitetään kirjallisuuskeskustelussa mitättömän vähän huomioita. Tai oikeastaan: kieli huomataan usein ainoastaan negatiivisessa mielessä, silloin, jos se poikkeaa totutusta. Kielen muodolla on väliä: jos yksikin merkki muuttuu, muuttuu merkitys (olen – olin, raksahtaa – ruksahtaa).
Miten merkit tai niiden merkitsemättä jättäminen sitten liittyvät sukupuoleen?
Helppo mustavalkoinen maailmani
Kirjoitettu kieli ymmärretään yleensä lineaarisesti etenevänä kertomuksena. Siksi sen avulla on vaikea ilmaista ambivalenssia, hahmottamisen epävakautta, samanaikaisia vaikutelmia, epäjatkuvuutta, jotka väistämättä jäsentävät ruumiillisen olennon kokemusmaailmaa. Jo lukusuunnan vääjäämätön vasemmalta (menneestä, edelliseltä sivulta) oikealle (tulevaan, toiselle sivulle) eteneminen rohkaisee käsittämään merkityksenkin jonkinlaisena syy–seuraus-suhteena, joka on kaksiulotteinen tunneli.
Hahmottamistapa suosii tietynlaista tekstiä. Tekstiä, joka eksplikoi mahdollisimman paljon. Tekstiä, jossa älylliset ajatelmat on purettu loppuun asti auki. Tekstiä, joka pelaa lähinnä juonenkuljetuksella. Hahmottamistapa taas tekee vielä vaikeammaksi kyseenalaistaa tiettyjä sisäisiä syitä ja seurauksia, jotka toimivat tekstin sisällä kaikissa metaforisissa ilmauksissa.
Metaforien merkitys syntyy usein jonkinlaisesta, mahdollisesti hyvin perifeerisestäkin, suhteesta ruumiiseen tai sen toimintakykyyn. Metaforista on olennaista tunnistaa, että ne perustuvat nimenomaan tietynlaiseen vertaamiseen: varsin usein tiukkoihin vastapareihin, joista toinen rinnastuu vaikkapa terveeseen ruumiiseen ja toinen sairaaseen.
Ei ole edes tulkinnan kysymys, että kielessämme ja kulttuurissamme vastaparit määrittelevät useimmiten ajatustemme ulottuvaisuutta. Vastakkainasettelu on helpompaa kuin merkitysten purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Kun puhutaan naiskirjallisuudesta, naistekstistä tai esimerkiksi naistenlehdistä, on ääneen lausumattomana vastaparina tietenkin (oikea) kirjallisuus, teksti ja lehdet. Mutta keiden aluetta ne ovat? Kun parit yhä vain paremman puutteessa hallitsevat semanttista ajatteluamme, on selvää, että puhutaan itse asiassa peitellyssä muodossa miesten alueesta. Onko olemassa latautuneempaa vastinparia kuin mies–nainen?
Niinpä sekä kirjoitetun kielen etenemisestä johtuva hahmottamistapamme että metaforisen ajattelumme dikotominen pohja rohkaisevat lukemaan kirjallisuutta melko latautuneista lähtökohdista. Onko siis ihmekään, että kielellisesti kokeilevat proosateokset nähdään usein uhkaavina tai muuten vain vaikeina? Erityisesti ennakkoluuloisuus kohdistuu aivan tietynlaiseen kirjalliseen ilmaisuun: kutsun sitä ruumiilliseksi kieleksi.
Tämä kieli on minun ruumiini
Määritelmäni mukaan ruumiillinen kieli ei etene nimeämällä asioita. Pyrin kirjoissani käyttämään kieltä, joka jättää lopullisen – mahdollisesti yhteiskunnallisen – kannanoton lukijan tulkinnan varaan. Yritän olla käyttämättä ilmaisuja, kuten ”se tuntuu pahalta” tai ”hän saapui Volvolla”. Sen sijaan yritän kuvata, miltä se tuntuu, millainen auto tai saapumisen akti on. Kuvaaminen taas voi ulottua pidemmällekin kuin lauseeseen. Se voi ulottua sanojen sisälle asti.
Kielen aistikuvailu ei välttämättä rakennu yksinkertaisten ruumiillisten eksplikointien kuten haistamisen, maistamisen tai koskettamisen kuvaamiseen kirjaimellisesti – vaan mahdollisesti uusioadjektiiveja tai -verbejä hyväksi käyttäen. Tekstin sisäinen aistimaailma voikin rakentua uskottavammin, kun entiteettien suhteita toisiinsa ei suostuta määrittelemään, kun käytetään odotuksenvastaista syntaktista muotoa tai rikotaan dikotomisia odotuksia.
Runoudessa kieli kuvaa kohdettaan viereisyyden, metonyymisen suhteen kautta. Samalla tavoin myös proosassa voitaisiin riistäytyä vähän kauemmas suomalaisesta biografistisen lukemisen perinteestä ja sen kylkiäisestä, uskosta, että sanat viittaavat kohteeseensa, eivätkä siksi ole vaihdettavissa toisiin. Sillä ne ovat.
Ja juuri se ärsyttää monia. Sanat ovat pyhiä, etenkin Suomessa. Jos jotain sanaa käytetään yleensä, olisi parasta valita juuri se, etteivät tuhannet kielipoliisit yleisössä äikähdä. Kun lauseen rakenne ei noudatakaan skeemaa, joutuu kielenkäyttäjä turvautumaan ensyklopediseen tietoonsa ja tukeutumaan kognitioihinsa, kuten kieltä ensi alkuun opeteltaessa. Se tuntuu hermostuttavan monia ammattimaisiakin lukijoita. He eivät halua palata epävarmuuden aikaan, he haluavat selkeyttä ja loogisuutta. Kuitenkin kielen voimavara on juuri sen muutoskyvyssä.
Miksi kielelle annetaan sukupuoli?
Vastaparit tekevät maailmasta helposti hallittavan. Kun saa puhua naiskirjallisuudesta, on helppo paketoida samaan pakettiin Christa Wolf, Virginia Woolf ja Rakel Liehu (oman kielirakkauteni kohde). Tekstiä syytetään helposti vähättelevästi ja vieraannuttavasti naiskielisyydestä, jos se on yltiöpäisen romanttista, ruumiillisen kuvailevaa tai ei keskity yksinkertaiseen juonen edistämiseen. Tietysti syyksi riittää jo pelkästään se, että teoksessa on naispäähenkilö(itä) tai kielikuvilla leikittelyä.
Samaan aikaan on helppo unohtaa, että se konventionaalinen, oikea kirjallisuus on miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossa kielikin pysyy aisoissa. Sorrun itsekin usein ärsyynnyspäissäni syyttämään suomalaista mieskirjallisuutta halkopinoproosasta – kutsun sitä myös ostoslistakieleksi. Meidät on koulutettu uskomaan dikotomioihin, selkeisiin kategoriarajoihin. Uskoa on vaikea rikkoa.
Ärsyynnyksen laannuttua minäkin kuitenkin muistan Aleksis Kiven, Väinö Linnan, ja muistan sen, mikä tekee heistä minulle merkittäviä kirjailijoita. Heidän kielensä, joka oli villiä, hakee puheen rytmiä ja tapoja rikkomalla sääntöjä, uskaltaa poiketa oletetusta oikeasta ja ylevästä – ja tuli myös siitä aikanaan suomituksi. Hekin olivat ruumiillisen kielen vaalijoita.
Miksi sitten nykyisinkin on helppo asettaa ruumiillinen, kielikuvista runsas ja romanttinen yhteen nais-etuliitteen kanssa – ja miksi nämä piirteet tuntuvat usein alentavan tekstin arvoa tai ainakin asettavan sen johonkin omaan erityisolympialaisryhmäänsä? Koska määritteiden vastaparina toimi mies, älyllinen, tarkoituksenmukainen ja järkevä. Koska koko ajatus kirjallisuudesta, sen idealisoitu ilmentymä, prototyyppi, on kaukana ruumiillisesta, elävästä ja aistillisesta – onhan kirjallisuus ollut miesten aidattua aluetta, ja sellaiseksi se yhä merkitään juuri kategorioita rakentelemalla. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun englanninkielinen Wikipedia poisti American Novelists -sivultaan kaikki naiskirjailijat ja sijoitti heidät omalle alasivulleen niin, että pääsivulle jäivät vain miehet.
Dikotomioilla on ikävä tapa rajata maailmasta pois harmaa alue, alue välissä tai sivussa. On vain tuttu ja vieras, mies ja nainen, merkitsijä ja merkitty. Ei ole mahdollista olla samaan aikaan useampaa vastakkaista piirrettä tai laajempaa skaalaa, vaikka niin todellisuudessa usein on.
Siksi kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. Kun semanttisessa avaruudessa merkitykset pyörivät prototyypin läheisyydessä kuin planeettaa kiertävät kuut, voi prototyyppikin hiutua tai kasvaa. Avaruus muuttuu koko ajan, sillä me rakennamme sen jokapäiväisellä puheellamme. Ja kirjoituksella.
Siksi minä kirjoitan niin kuin kirjoitan.
Viitteet & Kirjallisuus
Ks. Flood, Alison, Wikipedia Bumps Women From ’American Novelists’ Category. The Guardian, 25.4.2013.
LAKOFF, GEORGE 1987: Women, fire, and dangerous things: what categories reveal about the mind. Chigago: The University of Chigago Press.
LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. Chigago: The University of Chigago Press.
LANGACKER, W. RONALD 1999: Grammar and conceptualization. Berlin ja New York: Mouton de Gruyter. Cognitive Linguistics Research 14.
– – – – 1990: Concept, image and symbol. Berlin: Mouton de Gruyter.
– – – – 1987: The basis of cognitive grammar. California: Stanford University press
– – – – 1973 [1968, 1967]: Language and its structure: some fundamental linguistic concepts. United States: Harcourt Brace Jovanovich.
RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto: merkitysten verkko. – Kieli 8. Näkökulmia polysemiaan: 36-69. HY.
Lisää ruumiillisen kielen tutkimisesta:
TAMMIMAA, ESSI 2008: Rakel Liehun kubistinen runokieli – Ellipsi ilmaisukeinona. Pro gradu. HY.
aaltopahvia 