Avainsana-arkisto: Ruumiillisuus

Pala taivasta

He seisovat nurmella tehdashallissa. Nurmi voittaa, hallin lopulta vain unohtaa.

Puhun luonnollisesti Eeva Muilun tanssiteoksesta Yhdessä. Se on sillä tapaa jännä teos, että teoksen tanssijat eivät itse asiassa ole tanssijoita, eivätkä he itse asiassa tanssi. He leikkivät, kokeilevat ja koskettavat. Ja he ovat ihan tavallisia kadulta poimittuja ihmisiä.

Teoksessa ihmiset muodostavat yhtenäisen eliön. He liikkuvat näennäisen tarkoituksettomasti, mutta liikkeessä tapahtuu koko ajan muutosta kuin nesteessä, joka vaihtaa olomuotoa.

Olennaisin liike, jonka varaan esitys rakentuu, on levollinen seisonta. Pelkkä tavallinen seisominen, katseen kohteena. On sielua rauhoittavaa nähdä lukuisia levollisesti seisomaan pysähtyneitä ihmisiä. Miten pakottomasti he voivat pysähtyä siihen niin, noin vaan, olla tekemättä mitään, pyrkimättä mihinkään pisteeseen. He vaikuttavat sitä voimallisemmilta, mitä levollisempia ovat.

Sillä tuntuu olevan olennainen merkitys, että tanssijat eivät ole ammattitanssijoita. Heille ruumiin näyttäminen ei lopultakaan ole esiintymistä. He ovat omissa nahkoissaan ilman, että vaikuttaisivat kohtelevan ruumistaan välineenä. Eleet eivät ole niin tarkoituksenmukaisia. Ja sen mukana syntyy tila kosketukselle.

On suorastaan järkyttävää, kuinka nämä ihmiset osaavat kohdata toisensa. Yksikään heistä ei väistä toisen katsetta, vältä kosketusta. Kaikkeen he eivät lähde mukaan, joskus elkeet jäävät vaille vastausta, mutta sekin tuntuu olevan vapaa loukkauksesta, kohtaamisen välttämisen väistämättömästä seurauksesta. Miten uteliaita he vaikuttavat olevan!

Nainen asettuu makaamaan lattialle, kohottaa toisen jalkansa toisen naisen kylkeä vasten, kohottaa otsansa vasten kumartuneen miehen otsaa. Näen, kuinka huomaamattomasti kylkenä toimiva nainen siirtää kättään tukeakseen makuulle käyneen naisen jalkaa. Mies kuroo erotuksen heidän otsiensa välissä. Pienissä kuromisissa ja varmistuksissa on sanoinkuvaamatonta hellyyttä. Huolenpitoa. Juuri siinä pienessä korjaamisen hetkessä, kun toisen täytyy vastata paikoilleen asettuvan asentoon, jotta he loksahtaisivat yhteen, eräänlaiseksi eläväksi patsaaksi, joka hetken päästä taas muuttaa muotoaan.

He rynnivät kuin lehmät kesälaitumille. He poukkoilevat kuin flipperin pallot reunoista. Nurmi rajaa tanssiteoksen alueen. Se on epäuskottavan kirkasta vihreää. Alkaa kuoro-ulvonta, harmoninen, uskomaton äänimatto, johon ruumiit kötkähtävät, kääntävät kylkeään, nukkuvat nurmimatolla. Se, mikä on annettu, on annettu.

Kun esitys loppuu, jäämme istumaan hartiat niin rentoutuneina ja sielussa niin nostatettu olo, että on vaikea nousta. Tanssijat pujottavat nurmen laidalla kenkiä jalkoihinsa, joku juo vesipullosta. Heidän kesäpäivänsä on meidän kokemuksemme.

Mainokset

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

  • Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
  • Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

  • Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
  • En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
  • Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Paljon melua Madonnasta

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

Madonna saattaa olla kaikkea tätä, ja vielä enemmän, mutta hän ei ole kovin omaperäinen ja sävykäs artisti, vaikka onkin julkaissut vuosikymmenien edestä vetävää poppista. Kaiken feministisen riemunkin keskeltä on tunnustettava, että Madonna on hyvä nimenomaan yhdessä asiassa: langoista vetelemisessä. Hän osaa rekrytoida oikeat artistit ja tuottajat käyttöönsä. Hän osaa käyttää hyväkseen muiden lahjakkuuksien lahjakkuutta niin kuin kuka tahansa hyvä tuottaja tai johtaja. Mutta missä on itse Madonna?

Madonnan konserttiin Jätkänsaareen oli myytyjen lippujen mukaan tullut 85 tuhatta ihmistä. Sellaisesta ihmisemerestä tällainen lyhyehkö naishenkilö ei juuri nähnyt edes niitä kaikissa lehtijutuissa mainostettuja jättinäyttöjä, joilta showta olisi lavan sijaan voinut seurata. Mutta ei se haitannut. Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.

Madonnan biisit ovat oivallisia juuri siihen, mihin ne on tehty. Annan vihjeen: ”If you can’t dance, if you can’t dance, you got nothing for me babe.” Hassulta siksi tuntuikin, että keikalla harvat ihmiset tanssivat ennen aivan viimeisiä biisejä. Mutta ehkä he näkivät jo siellä ihmetellä pakarat paljastavia minishortseja ja jäivät niiden lumoihin… Minulle keikkavaatetus paljastui, niin kuin suurimmalle osalle Suomen kansaa, vasta iltapäivälehdistä. Lyhyyteni lykästämänä vedin nimittäin keikan läpi hiessä ja naurussa, kokemuksellisesti, ja voin siksi sanoa ihan rehellisesti – ja median uhkuman uudistushehkutuksen keskelläkin-, että kaikki ne uudet miksaukset eivät toimineet yhtä hyvin kuin alkuperäiset biisisovitukset. La Isla Bonita on ihan oikeasti vetävä menobiisi, joka ei tarvitse konerumpujen kuviota jokaisen säkeen jälkeen mittaansa pidentämään.

Madonna samaan aikaan sekä pelottaa että herättää ihailua. Hänen ruumiinsa on rautainen ja kasvot ilmeettömät. Hän ei hikoile, hänellä ei ole ryppyjä ja olkapäälihaksen yli kulkevan suonen voi erottaa kaukaisemmastakin kuvakulmasta. Ei voi olla miettimättä, mitä kaikkea on täytynyt tehdä päätyäkseen kastiin, jonka valta tunnustetaan joka puolella maailmaa yhteiskuntarakenteesta riippumatta.

Megatähti ei saa olla ihminen. Siinä sen hinta. Onneksi meillä on siihen oikeus ja vapaus.

Kuka lähtee tanssimaan?

Suomalaisten hartautta käsittämättömän edessä ehti jo ihmettelemään Tiina Kaarelakin blogissaan.

Rike luontoa vastaan

On seksipäivityksen aika. Ette tainneet uskoa, että se enää tulisi? 

Olivian toimituksen blogissa kuhisi jo ennen koko blogin avaamista, ja arvata saattaa, miksi. Toimituspäällikkö Mari Paalosalo tuli kirjoittaneeksi naisten tavasta syyllistää itseään seksin puutteesta. Hän tuli myös viitanneeksi pienien puolesta puhujaksi lanseeratun Timo Hännikäisen esseistiseen pamflettiin Ilman

Minä luin Hännikäisen kirjan jo sen ilmestymisen aikoihin, ja päällimmäiseksi sen lukemisesta jäi rosoreunainen ymmärrys ihmisen toivon ja siitä kumpuavan epätoivon edessä. Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Itse asiassa uskon, että me kaikki tiedämme. Ihmisten kanssa oleminen on välillä luvattoman vaikeaa.

Hännikäisen kirjan kanssa samaan aikaa luin kuitenkin myös Charlotte Roschen Kosteikkoja, Abby Leen Mielessä vain se sekä seksuaaliterapeutti Ylva Franzénin Lisää orgasmeja, mikä ei voinut olla muovaamatta kokonaiskokemustani. 

Abby Lee tunnetaan myös liikanimeltä Girl with a one track mind, jolla hän on kirjoittanut blogia seksikokemuksistaan, seksuaalisuudestaan ja – oi kyllä – seksin puutteesta. Siis mitä? Ai nainenkin voi olla puutteessa? Abby Lee kertoo urheasti siitä, kuinka usein ja kuinka tökerösti hän tulee torjutuksi – ja myös siitä, kuinka törkyisesti jotkut kumppanit kehtaavat käyttäytyä, kun kukaan ei ole näkemässä. Olennaisinta Abbyn blogissa ja siis myös kirjassa on mielestäni kuitenkin se, että hän ei peittele seksuaalisen halunsa määrää. Hän sormettaa, ajaa loppuun vibroja ja runttaa dildoja ja tsekkaa aikuisviihdettä sen lisäksi, että haluaa harrastaa seksiä oikean ihmisen kanssa. Sellaisen, josta tykkää.  

Miksi Abby Lee sitten on niin poikkeuksellinen? Sen ei pitäisi olla uutinen, että naiset haluavat sitä ihan yhtä paljon kuin miehetkin. Mutta se on. Siinä missä naiset syyllistävät itseään seksin puutteesta parisuhteessa ja sinkkumarkkinoilla, myös miehet syyllistävät naisia. Naiset eivät halua

Abby Leen oikea nimi ja henkilöllisyys saatettiin julkisuuteen kirjan julkaisun jälkeen keltaisen lehdistön toimesta, ja hänestä tuli megajulkkis – the nainen, joka haluaa! Ei lainkaan friikkisirkus. Ennen paljastumista Abbya kuitenkin epäiltiin blogissa toistuvasti mieheksi, joka kirjoittaa omia fantasioitaan siitä, minkälainen naisen pitäisi olla, koska kukaan nainen ei voi haluta noin paljon. Osaatteko sanoa yllätys? 

Siinä missä Abby Lee kertoo rehdin tuhdisti omasta seksielämästään ja sen puutteista, Charlotte Roche vetää yli hyberbolisesti. Kosteikkojen päähenkilötyttö käyttää hajuvetenään pimppimehujaan, (mikä muuten kuulemma feromonitutkijoiden mukaan ”toimii”, jos siis haluaa paritella ja esitellä paritteluhaluaan sopiville kandidaateille) revittelee juuri leikattua pyllyään valokuvaajalle, koska haluaa nähdä, mitä hänelle on tehty (peräpukamaleikkaus) ja omistaa vartalonsa tavalla, jolla kukaan nainen ei. Yäk, sehän on iljettävää, rumaa ja – kiellettyä?

Niinpä niin. Naisen pitäisi olla haluton olento, joka ei ainakaan lompsi pitkin kaupunkia pillu märkänä, että mies voisi kokea tehneensä jotain merkittävää kellistettyään hänet. Naisen tulee vastustella, miehen tulee aina yrittää. Mieskään ei kuitenkaan halua aina yrittää, ei aina edes – gasp – halua!

”Ajatus yhdynnästä ilman minkäänlaista kiintymystä tuntuu vastenmieliseltä. Uskon useimpien ihmisten tuntevan pohjimmiltaan niin, ja sen takia kaunis uni seksuaalisesta vapaudesta, on sittenkin vain uni.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)

Nyt pääsenkin siihen todelliseen kovaan kamaan, seksin ytimeen. Seksuaaliterapeutti Ylva Franzéniin. Joku saattaa älähtää siitä, että Lisää orgasmeja -kirjan alaotsikko on Tie naisen nautintoon. (Miksei miehen?) No, hyvät ystävät. Tässä se pointti juuri piileekin.

Basam Booksin esittely Lisää orgasmeja-kirjasta sisältää myös tällaisen pätkän:

Kirja on myös oiva opas seksuaalisuuden historiaan, ja se kyseenalaistaa (vääristyneen) tavan, jolla naisvartaloon on aiemmin suhtauduttu. Naisen nautinnon rajat määritelleet psykologit, lääkärit ja filosofit ovat tavanomaisesti olleet miehiä. Nyt on aika murtaa heidän luomansa tabut, jotka edelleen ohjaavat käsityksiämme naisen seksuaalisuudesta. 

Seksuaaliterapeutin seksiä käsittelevä kirja alkaa erilaisilla harjoituksilla, joilla on tarkoitus lopulta parantaa kykyä nauttia seksistä. Luitte oikein: kykyä. Minkälaisia luulette, että harjoitukset ovat? Niitä on molemmille kumppaneille: oletetulle miehelle ja naiselle.

Yksi harjoitus miehelle on viettää enemmän aikaa halien ja kosketellen. Yksi on tehdä 10% enemmän kaikkea, mitä on tehnyt kotona – siivota, tiskata, auttaa, jutella, halia, pussailla.

Yksi harjoitus naiselle on tanssia yksin, täysin turvallisessa ympäristössä ja etsiä liikkumisen tapaa, joka tuntuisi hyvältä, että tulisi sinuiksi sen kanssa, millainen oma ruumis on, ei millainen sen pitäisi olla. Yksi on opetella puhumaan siitä, mikä pelottaa, ärsyttää ja vaivaa.

Ylva Franzén myös listaa haluntappajiksi WHO:n listauksen mukaisesti muun muassa hormoniehkäisyvalmisteet. (Aiheesta enemmän tämän kuun Oliviassa.)

Missä se seksi siis on? Miksei kirja ole täynnä kaavakuvia ulkosynnyttimistä, ohjeita otteisiin ja leikkeihin? Koska seksi, hyvät naiset ja herrat, on kommunikaatiota.

Loppuun sitaatti mieheltä, joka ei esittelyjä kaipaa. Sitaatti saattaa mediatykityksen kautta kirjaan tutustuneita hiukkasen yllättää sen lämmön, peittelemättömän ihailun ja ihmisläheisyyden vuoksi. Mutta sehän on vaan iloinen asia!

”Kypsän naisen upeat tamman reidet, rehevä takamus ja joka paikasta pehmeämpi ja vastaanottavampi liha suorastaan vaativat hyväilyjä ja yhdyntöjä. Hänen vartalonsa on vuosien saatossa kypsynyt täydelliseksi lempimiseen, ja jos hän pidättäytyy, hän rikkoo itseään ja luontoa vastaan.”

Timo Hännikäinen: Ilman (Savukeidas 2009)

Imelyydet sikseen, nyt painitaan

Ystävänpäivän taikaa hyväksikäytetään monella tavoin. Minä otin päivän kontaktihakuisuudesta kaiken irti mahdollisimman maanläheisellä ja virkistävällä tavalla ja menin elämäni ensimmäistä kertaa katsomaan vapaapainia. 

Fight Club Finlandin Valentine’s Day Bash oli sekä suunnattoman hassu että aisteja virkistävä kokemus. Aikuisten isojen miesten ja timmien naisten heittelytalkoisiin saattoi täysin yllättäen heittäytyä samalla tavalla kuin leikkiin. Kehän laidalta painivastustajan niskaan syöksyminen ja kokovartalopotkut kierteineen olivat hätkähdyttävää akrobatiaa siinä missä Cirque du Soleilin esitykset. Mäiskimistalkoot juonsi uskottavan jämäkästi ja jonkinlaista draamallista kaarta iltaan rakentaen Wilma Schlizewski, joka näyttää hitusen pelottavalta itsekin.

En tiedä, onko painikatsomossa jonkinlainen toimintaetiketti. Olin kuvitellut, että siellä kenties raivokkaasti kannustettaisiin ja huudeltaisiin. Monet olivat kuitenkin tuoneet katsomoon pieniä lapsia, joista yksi kiipeili kovin innokkaasti ylitsemme, ja kun häntä estettiin niin tekemästä, ei ollut lopettaa raivonkarjuntaansa. Sehän tosin sopi illan teemaan, sillä karjuvia karjuja painimatsi lupasi. Me taas, me kihitimme hillittömästi isojen miesten tömähdellessä lattiaan. 

Koko tapahtumassa oli jotakin kutittelevan hauskaa. Painin vakavanaamaisen äijäilyn ja lavalla tapahtuvan koreografian lennokkuuden välisessä ristiriidassa, johon on tuotu mukaan hyvä-paha-asetelma ja erilaisia alitajunnasta vedettyjä Painipersoonia, on mielestäni jotain sydäntä keventävän ilahduttavaa. Sitä voisi ehkä kutsua ihan vain katharttiseksi kokemukseksi. Mutta varmasti sille on joku parempikin nimitys. 

Painijoilla on sellaisia nimiä kuin Tuho Torvinen, Häijy-Heimo Ukonselkä, Stark Adder ja Eddie Anarchy. Ainoat tapahtuman naispainijat olivat selkeästi hyvän ja pahan rooleissa nimistä vaatetukseen. Kisu oli pukeutunut valkoisiin hotpantseihin ja pieneen valkoiseen toppiin, joissa oli vaaleanpunaisia kuvioita. Aurora Liekki taas oli mustissa PVC-housuissaan lävistyksineen kaikkineen selvästi se pahis. Miesten rooleihin kuului vielä tarkoituksenmukaisempia ja mitä erilaisempia asuja kuten militanttiasu, ihmeellinen lappalaiskarva-asu, demonisesti maalattu naama ja jopa koko naaman peittämä maski.

Maskista kasvoikin illan selkeä kliimaksi, kun ottelun hävinnyt Ibo Ten joutui paljastamaan kasvonsa yleisölle ensi kertaa ja riisumaan maskinsa. Häpeän ja paljastumisen tunne välittyi voimakkaasti katsomoon, olkoon pelkkää showbisnestä tai ei. Viittaukset Batmanin ynnä muiden supersankarien salaiseen identiteettiin ja sen paljastumisen kauhuihin nostattivat tapauksen kierroksia.

Vaatiiko vapaapainista nauttiminen sitten jonkinlaista supersankarisarjakuvamaailman tuntemista? Ainakin siitä on apua. Vapaapainin tietynlaisesta tyylittelystä nauttiminen onnistuu varmimmin niiltä, joiden mielestä lihaskoneistot trikoissa yhä ovat jollakin myyttisellä tapaa kiihottavia. Jotkut painiasennot pienenpienissä kiiltävissä hotpantseissa ovat kyllä kaikkea muuta kuin myyttisiä, mutta sehän on vain osa koko riemua!