Nuoren miehen osa

Kävin synttäreiden kunniaksi elokuvissa. Minä olen kohta 31, mutta elokuvassa tavoitellaan sitä kultaista aikuisuuden rimaa – he ovat Kohta 18. Niin kuin minäkin sen ikäisenä ajattelevat elokuvan pojat, että 18-vuotiaana koittaa vapaus ja voi tehdä mitä vain. Nuoruuden hybris kompastuu rampauttavaan todellisuuteen, kun nuori mies kerrallaan kohtaa ylitsepääsemättömältä vaikuttavan esteen. Elokuva näyttää karuin pienin elein, kuinka nämä nuoret miehet jo jossain määrin kantavat aikuisuuden vastuuta – ja kuinka heidän ei ehkä ulkopuolelta nähdä sitä taakkaa kantavan.

Maarit Lallin ohjaama ja yhteistyössä Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama elokuva on ihanan keveä kerronnaltaan, mutta onnistuu silti tavoittamaan jotain hyvin todellista vastuusta, jota nuori mies joutuu kantamaan. Episodirakenne toimii hyvin ja maalaa novellimaisesti esiin aina yhden pojan tilanteen kerrallaan. Pidin erityisesti siitä, kuinka tarina pysyi nykyhetkessä, preesensissä, ja kuinka episodi episodilta siirryttiin synkemmille vesille.

Kohta 18 ei tarjoa ratkaisuja, eikä se motkota moraalista – tai ei se ainakaan syyllistä esittelemiään nuoria miehiä ja heidän ratkaisujaan. Elokuvassa blaadataan, että kestettäisiin arkea, perutaan tapaamisia, jotta voitaisiin pitää huolta pikkuveljestä, pidetään tyttöystävää kädestä abortin läpi ja päädytään tappelemaan äidin puolustamiseksi. Miehen osa jonkinlaisena sivullisena, yleisen kontrollin kohteena, tuodaan elokuvassa todella kauniisti esiin. Mieletöntä herkkyyttä ohjaaja osoittaa etsiessään niitä halkeamia, joiden kautta me voimme nähdä nuoren miehen olemuksen kovuuden tai irtisanoutuneisuuden läpi.

Elokuva on Maarit Lallin ensimmäinen pitkä ohjaus. Hän on saanut nuorista näyttelijöistään irti aitoutta, jota harvoin pääsee näkemään elokuvakankaalla. Lauseet eivät maistu paperilta, kun pojat pelaavat korista tai ulvovat tyttöjen perään, eivätkä edes silloin, kun tapellaan kohtuuttomien ja välillä myös vastuuttomien vanhempien kanssa. Hienon vastakkainasettelun elokuva tekeekin nostaessaan poikien herkästi toisten huomioonottamisesta ja omista tunteista lähtevän huolenpidon ja vastuullisuuden vasten vanhempien vastuuttomuutta, todellisuuspakoa ja kohtuuttomia kontrolloinnin tapoja. Toki pojat pääsevät myös hölmöilemään, mellastamaan ja höpöilemään – ja sitä elokuva tuokin varsin romantisoiden esille – mutta pääosaan nousee kuitenkin vastuun ottamisen ja sen vanhemmille jättämisen välillä tasapainottelun vaikeus. Herkkä tasapaino, joka juuri siinä iässä muuttaa kaiken.

Haluan mainita elokuvan nuoret päähenkilöt siksi, että he tekivät minuun suuren vaikutuksen. He ovat: Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon. En voi olla huomaamatta, että yksi nuorista näyttelijöistä on myös toinen käsikirjoittajista. Ehkä siinä on salaisuus, jonka vuoksi elokuvan kohtaukset ovat niin pakottavan aitoja, että sanat voi melkein maistaa omilla huulillaan. Just noin minäkin olen huutanut. Just noin minullekin on vastattu.

Käykää katsomassa tämä elokuva! Se näyttää meille, mitä sellaista kotimainen elokuva voi meille tarjota, mitä amerikkalaiset jättituotannot eivät voi. Tunnistettavuutta. Herkkyyttä. Lähikuvan, joka on juuri meille tosi.

Katso Kohta 18 elokuvatraileri.

Jk. Minut nimitettiin juuri perjantaina Nuorisoasuntoliiton tiedottajaksi, joten pääsen jatkossa työskentelemään juuri tämän ikäisten ja tässä itsenäistymisen vaiheessa taistelevien nuorien kanssa. En voisi olla iloisempi.

Ylitsevuotava kuvakieli – elokuvan uusi aalto?

Martin Scorsesen Shutter Island eli Suljettu saari (2010) on suureellinen psykologinen tutkielma sairaasta mielestä.

Shutter niin kuin sulkija, suljin. Sellainen löytyy kamerasta, pieni läppä, joka päästää valoa filmille ja sulkee sitten valon tien, juuri oikealla hetkellä. Suomennettu nimi on varsin kuvaava, mutta elokuvan nähtyäni aloin miettiä, onko nimi liiankin kuvaava. Kuinka paljon katsoja oikeastaan tarvitsee johdattelua?

Scorsesen elokuva ryydittää jokaikistä kohtausta hillittömin patarummuin, jousisoittimin. Pahaenteisyyden aistimiselle ei juuri anneta tilaa, tilanteiden rakentumisille näyttelijöiden ilmaisemin jännittein vielä vähemmän. Elokuvamusiikki moukaroi tiedon katsojan tajuntaan: tässä paikassa ei nyt kaikki ole kunnossa.

Musiikin hillittömyys, sen tungettelevuus, sai minut miettimään, miksi koettiin tarpeelliseksi tehdä kohtausten luonne niin alleviivatun selväksi. Elokuvamusiikilla on toki oma lämmin paikkansa sydämessäni, eikä ole rakkauskohtausta, joka ei saisi hiukkasen siivittyä viuluista tai herkistä kitaroinneista. Mutta tämä musiikki esti minua havainnoimasta henkilöiden toimia, ilmeitä, eleitä, sanoja ei pystynyt sen läpi melkein kuulemaan. Koko maisema lanattiin musiikilla. Shutter Island on paha paikka.

Elokuvassa Leonardo Dicaprion esittämä piinattu hahmo on tullut tutkimaan Shutter Islandin vankimielisairaalan toimintaa. Hahmo muistuttaa huomattavasti piinattua vaimonsa menettänyttä miestä Inceptionissa, eikä siinä mitään, Dicaprio hoitaa hommansa asiaankuuluvalla pieteetillä. Saarelle kätkeytyy tietenkin kauhistuttavia salaisuuksia kuten lobotomiakokeet, jotka kotimaisessa hitissä Prinsessakin maalattiin paholaisen työksi, vaikka niitä aikanaan pidettiin hyödykkäänä hoitomuotona. Suljetut yhdyskunnat kääntyvät aina jollakin tavoin kieroutuneiksi vallan ja hierarkian verkoiksi, eikä tämä tapaus näytä olevan poikkeus. Poliisiherraamme kuitenkin piinaavat näyt, jotka sekoittavat katsojan käsityksen siitä, mitä tapahtuu todella.

Näyt ovatkin toinen asia, joka sai minut pohtimaan elokuvan kentän muutosta, sillä sellainen näyttäisi kätkeytyvän elokuvamusiikin räikeän tunneohjailun ja myös näiden näkykohtausten räikeän tunneohjailun valekaapuun. Poliisi näkee jatkuvasti silmilleen syöksyvän muistikuvia Toisesta Maailmansodasta, Dachaun keskitysleirin vapauttamisen päivästä, jossa hän oli mukana Amerikan sotilaana – vapauttajana. Valveunet piinaavat häntä, ja ne on elokuvassa kuvattu viipyilevästi, hyvin tarkasti ja kuitenkin jonkinlaista unenomaista viipyilevyyttä tavoitellen. Kohtauksissa pitkälliset äänettömät kamera-ajot, samassa kuvakulmassa hyvin pitkään viipyminen, liikkeen hidastukset ja voimakkaat valo- sekä värikontrastit luovat uudenlaista elokuvallista kerrontaa.

Päähenkilön tunteista, hänen syvistä traumoistaan, kerrotaan siis näyttämällä, mistä ne ovat syntyneet. Kun elokuva etenee, alkaa unia tulla hyvin paljon myös miehen kuolleesta vaimosta, joka palaa tuhkaksi hänen sylissään tuhkahiutaleiden peittäessä heidät molemmat peittoonsa. Unihahmot alkavat soluttautua myös vankimielisairaalan käytäville, ja etenkin valoilla ja äänillä luodaan katsojalle käsitystä siitä, milloin kuljetaan todellisuudessa ja milloin ei.

Shutter Island on hyvin suuressa määrin juonielokuva, joten en kerro siitä sen enempää. Se on hieno elokuva, ja se kannattaa ehdottomasti katsoa, etenkin, jos on kiinnostunut ihmispsyyken syvyyksistä, muistoista, traumoista ja niiden vaikutuksesta ihmismieleen. Teema on elokuvassa toteutettu poikkeuksellisella tavalla menevän trillerin tai toimintaelokuvan tyyliin.

Mutta sepä se. Jäin miettimään, ovatko nämä kauniit ja päällekäyvät kuvat, ylilanaavat musiikit ja valoleikit kehitelty siksi, että katsojalta ei enää sovi odottaa minkäänlaista päättelykykyä? Elokuva ei juuri anna tilaa omaan ajatustyöhön. Mikään ei jää tulkinnalle avoimeksi. Kaikki runnotaan loppuun asti läpi lihamyllystä, kunnes päästään siihen inhottavimpaan pohjasakkaan, vereen ja kauhuun ja pelkoon. Kaikki näytetään. Minä haluan tehdä päättelytyötä, analyysia, tulkintaa – ihan itse. Se on puolet taiteen kokemisen riemusta. Joskus, jotain on pakko jättää sanomatta, kuvaamatta, näyttämättä. Siellä se taika on, näkymättömissä. Pienessä hiljaisessa hetkessä ennen kuin lopputekstit alkavat.