Lopputaistelu ja päähenkilön selviämisen mahdottomuus

Nuortenkirjasarjan Saamalaissoturittaret ensimmäisen kirjan Suden kesyttäjä kanssa painiminen on tämän hetken työni. Siksipä siitä laulan.

Tässä lopputaistelua kirjoittaessani aloin miettiä sitä, miksi oikeastaan myyttisiin ulottuvuuksiin syöksyvään tarinaan ei voisi tuoda nykytekniikkaa. Eivät kännykät ja MP3-soittimet kuitenkaan mihinkään maagisesti katoakaan, ja melkein jokaisella on ainakin puhelin taskussa. (Lempeän huvittuneesti katson myös niitä farkun ja pukuhousun takataskuja, joihin on kulunut lompakon hahmotelma.) Ja siis jokaisessa kunnon fantasiaseikkailussahan pitää olla lopputaistelu! Miekkojen pitää viuhahdella! Hampaiden pitää välkähdellä! Tantereen pitää täristä, veren lentää ja päähenkilön pitää voittaa!

Mutta miten päähenkilö voi voittaa, jos miekat viuhuvat, hampaat välkkyvät ja kuolleet nousevat Manalasta? Noin niinku esimerkkinä.

On aika jännää, mitä alitajunta syytää vastaukseksi, kun on kirjoittanut itsensä umpikujaan. Vaikeutan näköjään elämääni tuomalla kohtauksiin aina vieläkin vaikeamman ja vieläkin mahdottomamman vastuksen lainkaan miettimättä sitä, kuinka saan henkilöt pelastettua tilanteesta. Taika tuppaa sormissani aina olemaan pahaa taikaa. Unet ovat painajaisia, loitsut vievät äänen tai hengen, jähmettävät henkilöt paikoilleen avuttomina, kunnes…

Siihen kohtaan sormet sitten pysähtyvät. Aika reilua.

Ja kun on kerran luonut jonkun tilanteen, ei sitä voi noin vain peruuttaa tekstiä poistamalla. Se pitää selvittää. On varmaan sanomattakin selvää, että monet yöt on mennyt näitä ratkaisuja pähkäillessä. Edelliseen vastaus oli – alitajunnalle kiitos – tuutulaulu. Tämän kertaiseen pähkinään oli vastauksena – uusi teknologia.

Huh. Mihinköhän suohon laulan itseni seuraavaksi?

Stay tuned.

Huomenna olen muuten Helsingin kirjamessuilla Ylen lavalla klo 12. Tulkaa moikkaamaan, tai jos ette kehtaa, ainakin kuuntelemaan. Jatkamme Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kanssa siitä, mihin jäimme Aamu Tv:n aamun kirjassa.

Henkiin herätetty kirjallisuus

Kävi ikävä kyllä niin, että viime tiistain Prosakista ei sitten tullutkaan videomateriaalia, vaikka toisin lupasin. Kirjastokaistan henkilökunta oli sairastunut, eikä hommaa päästy taltioimaan. Mulla oli kivaa, yleisökin hörähteli höperehtimisilleni (huomatkaa alliteraatio!) ja sain lähteä kotiin tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että ihmiset kuuntelivat tekstiä hartaina. Kesken luennan ei noustu hakemaan viiniä tai käymään vessassa, tai juuri edes kuiskailtu kavereille. Kirjallisuus oli pääosassa.

Harvemmin tulee sellainen olo, että saa tekstiin hengitettyä hengen lukiessaan ja näytettyä välähdyksen siitä, miltä minusta tämä kohta tuntuu ja miten itse suhtaudun henkilöiden tekoihin. Kummasti yhä vieläkin kuvitellaan, että kirjailija on aina yhtä kuin hahmonsa. Kun kirjan kuvataiteilija Virva julistaa tulevalle aviomiehelleen ”Mun taide tulee sitten aina ensin”, kirjailijaa hymyilyttää kovasti. Ihanan itsekeskeinen tyyppi. Mahtavan naiivi asenne. (Kun osaisi edes vähän olla samanlainen.) Yleisökin ottaa kohdan huumorilla. Jään miettimään, ottavatko kotona kirjaa lukevat. Sitä en voi tietää, mutta nämä kuuntelijat varmasti lukevat kirjaa vastedes toisin silmin.

Joel Haahtelan uusi kirja taas oli toisenlaista kuin aiemmin, tihkui huumoria. Ilta oli yllättävän hauska. Miksei tästä puhuta missään – että kirjallisuuden kanssa on joskus hauskaakin? Myös vakavan kirjallisuuden kanssa.

Ensi viikon torstaina on osaltani luvassa Kirjallisuuden Pääpahis eli Kirjamessut. Onnistuisikohan siellä edes tuhannesosa tästä intensiteetistä?