Avainsana-arkisto: Muistikuvia 00-luvusta

Postitalolla tapahtuu

Jatkamme Muistikuvia 00-luvusta -antologian siivittämää keskustelua siitä, mikä meille on ollut tärkeä virranjakaja menneisyydessämme ja kuinka tähän päädyttiin. Turussa keskustelimme nuoruuden ja aikuisuuden käsitteistä ja siitä, kuinka hyvin ne mielestämme sopivat meihin. Ne, jotka eivät päässeet Turun kirjamessuille kuuntelemaan, voivat liittyä seuraan huomenna Helsingin Postitalolla klo 17-18. Esiintymässä ovat lisäkseni Olli Sinivaara, Ville Hytönen sekä Taneli Viitahuhta (ent. Tuominen). Kirjaa voi ihailla ja halutessaan ostaa yllä olevasta Nuorisotutkimusseuran linkistä.

Ei mulla nyt muuta!

Jk. Koska meille kirjailijoille ei yleensä vaivauduta kertomaan olennaista enempää, (mihin ja milloin, joskus ei sitäkään) epäilisin, että kyse on tästä tapahtumasta: Perinteiset kunnon joulumyyjäiset Postitalolla.

Lämmikettä

Novellini Minun nimeni on Luukas on huomioitu Herman Raivion arviossa Muistikuvia 00-luvusta -antologiasta, jota kävin juuri Turussa asti esittelemässä. Arvio löytyy kommentti.fi:stä, mutta itse hehkutuksen varastan tännekin.

Kirjailija Essi Henrikssonin novellissa nuori poika ja tyttö kohtaavat epävarmoina epäilyä ruokkivassa chatissa. Tunteita taitavasti paljastava ja peittävä teksti on antologian helmi.

Kyllä nyt sydäntä lämmittää. Ja käsiä.

Tänään olimme nimittäin kuvataiteilija (ja loistava runoilija!) Satu Mannisen kanssa tutustumassa Kellokosken Ruukin maisemiin, niihin samaisiin, jotka vilahtavat nyt uutukaisessa Prinsessa-elokuvassa. En ole vielä itse elokuvaa nähnyt, mutta aion sen mennä katsomaan, sopivassa seurassa ja mielentilassa. Tänään emme kuitenkaan tutustuneet mielenterveyden huollon saloihin, vaan padon vesimassojen esteettisiin ominaisuuksiin. Minä poseerasin ja Satu kuvasi, eikä nenä vuotanut yhtä pahasti kuin vuoden 2007 pakkaskuvauksissa. Aikaan saimme lopulta muutaman kohtalokkaankin kuvan, mihin saattoi vaikuttaa se, että kesken kameraan katselun alkoivat kirkonkellot kumahdella.

Kuvista on siis tarkoitus tulla naamakuvani sekä Gummeruksen kevätkatalogiin että kirjani takaliepeeseen – ja ties minne muualle. Median perässä on mahdoton pysyä. Joskus kuvat kuitenkin on otettava. Kellokoski valikoitui kuvauspaikaksi siitä syystä, että tulevassa romaanissani Paljain käsin eletään, työskennellään ja myös kuollaan Kellokosken padon ja mielisairaalan maisemissa, veden pauhatessa kaiken taustalla kuin tuomion viimeinen virta.

Voin kuitenkin kertoa, että minkä tahansa näköiseltä satun tulevissa kuvissa näyttämään, ohi kulkeneet koiranulkoiluttajat tuhisuttelivat nenäänsä takkinsa maahan viskanneelle ja vesirajaan keikistelemään jääneelle naiselle. Mekkokin taisi olla hämähäkinverkkojen peitossa, kun tiiliseinä oli niin kuvauksellinen tausta. Sellaista se taiteilijaelämä on – täynnä glamouria!