Avainsana-arkisto: Näyttely

Näyttely Galleria Gjutarsissa

Tänään aukeaa näyttelymme Heijastus Galleria Gjutarsissa Tikkurilassa. Galleria on lähellä Heurekaa, Vernissan kulmalta vain pieni käännös viheriään pöpelikköön, jonka keskellä seisoo upea vanha valkoinen puutalo. Talon sisältä löytyy 21.8. asti Kaisa Erikssonin (ent. Kontio) ja Aino Jääskeläisen piirroksia, grafiikoita ja erilaisia savesta valettuja ihmeitä ja peilinpaloja sekä minun sanataideteokseni Tyttö peilissä.

Kaikki näyttelyn teokset kietoutuvat jollain tapaa tekstini Heijastus ympärille, josta on tehty taidekirja hitusen Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan tyyliin. Aukoista avautuu toinen kuva, teksti puhuttelee toisin, kun sivutkaan eivät ole selkeät rajoiltaan. Käsintehtyjä taidekirjoja on muutama, ja niitä voi ostaa galleriasta.

Niille, joiden on vaikea keskittyä tekstin tavaamiseen näyttely-ympäristössä, on mahdollisuutena myös kuunnella tekstini Heijastus kuulokkeilla. Samalla voi tuijotella laiskasti ikkunasta avautuvaa nurmimaisemaa tai kimmeltäviä peilitöitä seinällä. Ikkunanerkkeristä mobilet hiljaksiin luovat varjojaan lattialle ja seinille.

Kaikkea en tässä paljasta, sillä toivon, että menet katsomaan itse!

Mainokset

Heijastus

Hiljaisuus on toimekkuuden merkki! Minä, Aino Jääskeläinen ja Kaisa Kontio pidämme näyttelyn Tikkurilan Galleria Gjutarsissa elokuussa. Luvassa lisää Essin sanallista käsitetaidetta – mitä se oikein on? – ja upeaa taidegrafiikkaa! Tulkaa mukaan leikkimään.

HEIJASTUS

Kaksi taidegraafikkoa ja kirjailija lähtivät tutkimaan sitä, mitä he joutuvat kohtaamaan, kun katsovat peiliin.

Peilin edessä ihminen on itselleen armottomin, mutta peilikuvan kasvot ovat tuttuudessaan myös turvalliset, lohduttavatkin. Toisin kuin valokuva, peilikuva elää ja muuttuu ajan mukana. Minkälaisia rooleja me otamme selvitäksemme siitä?

Näyttelyn taidegrafiikat, piirrokset ja jopa mobilet on kiedottu Essi Tammimaan tekstin Heijastus ympärille. Kerromme itsellemme tarinaa siitä, millaisia olemme. Siinä tarinassa saamme sentään olla pääosassa.

Heijastuksissa lapsuuden mielikuvitusleikki muuttuu totiseksi todeksi.

Aino Jääskeläisen taidegrafiikka savelle. 

3.8. – 28.8.2011, Galleria Gjutars, Vanha Kuninkaalantie 6, Vantaa.

Auki: ke-pe 12-18, la-su 12-17.

 

Liikahduksia

Uutisia!

Pitelen juuri käsissäni, no oikeammin – lojutan pöydällä vierelläni – romaanin Paljain käsin oikovedoksia, jotka kustannustoimittajani Mikko Aarne ystävällisesti postitti minulle, koska paperi, muste ja tulostuslaitteet ovat kovin kalliita. Tämä kaikki siis tarkoittaa vain sitä, että maaliskuun alussa Paljain käsin lopultakin päätyy kirjakauppoihin! Pitkä odotus ja piina ja kiirastuli saa vihdoin onnellisen loppunsa.

Sain jo ensimmäisen keikan, kutkuttavasti Aamun kirja -ohjelma pyysi minua juttelemaan romaanistani – ja sitä myöten sain myös ensimmäisen lukijapalautteen ohjelman toiselta vetäjältä. Puhelimeen sanoin vielä tottumuksesta ”Essi Henriksson”, vaikka ollaanhan tässä Tammimaita oltu jo melkein kuukausi. Muutokseen kestää tottua, minun ja muiden yhtälailla. Palaute kuitenkin sai minut hymyilemään hiljaa ja palautteenantajan varmaan ihmettelemään, miksi menin niin hiljaiseksi. Maaliskuun kolmas päivä torstaina klo 8:15-8:30 se sitten selviää.

Samaan aikaan olen hartaudella työstänyt aivan erilaista työtä, nimittäin käsitetaideteosta näyttelyyn Ovi rivoon, joka avataan Ars Auttoisessa, Auttoisissa, aivan Padasjoen kupeessa myöskin maaliskuun alussa 8.3. (Minun laillani maantiedevammaisille selvennys: siis Lahden ja Hämeenlinnan risteyksessä.) Ovi rivoon on nimensä mukaisesti eroottisen taiteen näyttely, ja Ars Auttoisen sivuilta voittekin löytää näyttelyn sävyyn istuvan blogin Biseksuaalin naisen tunnustuksia.

Kolmas uutinen ei oikeastaan liity taiteelliseen elämään, vaikka liittyy se siihenkin. Muutan nimittäin kuun lopussa Lahteen! Hyvästi Helsinki, lapsuudenkotini, joka olet minua moukkamaisen jääkohmeloisin sormin koetellut viimeiset kuukaudet. Hyvästi meri ja Yliopiston pylvässalit ja lämmitetty kävelykatu! Hyvästi lokit! Minä lähden nyt.

 

Älä kerro äidille

Muistatteko, kun puhuin joulun aikaan pari vuotta sitten leikistä ja luovuudesta? Kerroin pipariaskareistani ja siitä, kuinka leikkiminen on tärkeää.

No, minulle on nyt tarjoutunut tilaisuus leikkiä sieluni kyllyydestä, sillä minut on kutsuttu Ars Auttoisen näyttelyyn Ovi rivoon. Näyttely avataan ensi vuoden maaliskuussa, mutta sen maistiaisia voi jo käydä haeskelemassa Ars Auttoisen sivuilta.

Olen sanomattoman innoissani tekemässä erotiikkateemaiseen näyttelyyn japanilaista paperipuutarhaa sanataiteen keinoin. Mikään ei ole tällaisesta vakavan sorttisesta sanatyöläisestä, jolle jokainen paperille vuodatettu sana on vertakin kalliimpaa, helpottavampaa kuin kirjoitella ja haeskella erilaisia tapoja nähdä ja kokea. Tunnen olevani lapsi taas.

Kuinka vapauttavaa voikaan olla se, että ei ole rakennettava tarinan jännettä neljällesadalle sivulle. Ei ole mietittävä historiaa, tarkastettava Elannon talon nimeä, googlattava nimitilastoja, muisteltava mummin kertomuksia, kirjottava ja virkattava lauseita yhteen, kunnes. Voin vain ruhauttaa sanoja paperille ennen uneen vajoamista, ja siinä ne elämöivät kaikessa rauhassa. Unitilan sanat. Paljaat ja räikeät.

Lisäksi joudun kutomaan metallilangasta kehikon, johon ihon kirjot ripustetaan. Ihoja on monenlaisia, niin myös unia – niinpä unien puutarhani tulee olemaan moninainen – ja kauhea eriparisuudessaan! Lapsuuden heräämiset kohtaavat hömppäromantiikan kerrontatyylin, ja ne taas jäävät runollisten rakastelukuvausten jalkoihin, joiden yläpuolella liihottavat lääketieteen termit.

Mitä se erotiikka sitten on? Vaikea kysymys, mutta niin kutkuttava! Ei se ainakaan ole muovista kuvapintaa, suurennettuja silmiä, maskeerattua tai puhtaaksi pyyhittyä ihoa, pienennettyä vyötäröä ja poispyyhittyjä juonteita. Kai se on kaikkea sitä, mistä jäi sellainen olo, että sitä ei tee mieli ääneen sanoa. Ei ainakaan äidille ja isälle.

Jos tää olis niinku menossa kouluun, mutta sit se painaiskin tän lumeen koulumatkalla ja tunkis lunta kintaalla toppahousujen haaroihin? Jos se olis vahinko, mutta sit se tekis sen seuraavana päivänä uudestaan.

 

Unelma huolettomuudesta

Viime maanantain vietin Galleria G:ssä Pikku-Roballa. Ovessa roikkui lappu: Suljettu. Ripustamme uutta näyttelyä.

Ai miksikö? Koska olin luvannut auttaa isosiskoani Anni Henrikssonia näyttelyn ripustamisessa. Näyttelyissä satunnaisesti ja lähinnä suurissa taidemuseoissa käyville saattaa tulla yllätyksenä, että näyttelyn ripustaminen on oikeastaan tarinankerrontaa. Ei töitä voi lätkiä seinälle saman keskilinjan mukaan ja saada aikaan hyvää näyttelyä. Kokemus syntyy päätöksestä kertoa tietty tarina, ja siitä, kuinka hyvin se menee läpi katsojalle. Usein työt käsittelevät tiettyä teemaa, pyöriskelevät samojen aihioiden lähettyvillä. Pitää vain nähdä, miten niistä voisi saada jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi. Kuinka ne reagoivat toisiinsa? Niin kuin runokokoelmaakaan ei tee pelkkä sarja perättäisiä runoja on näyttelyynkin mentävä usein useamman teoksen kanssa kuin aikoo seinälle ripustaa. On harkittava, mitä haluaa sanoa.

On varmaan sanomattakin selvää, että olen aina innokas lähtemään ripustukseen, sillä koen, että juuri siinä minusta voi olla hyötyä. Minähän olen ammatiltani tarinankertoja. Vatsanpohjaani alkaa heti kutkuttaa, kun näen kuplamuovista puretut työt nojallaan seinään. Ei, tuosta me emme voi aloittaa, mietin, kun heti ovesta astuttuani kohtaan mustalle paperille piirretyn hahmon. Tarvitsen ensin jotain kevyempää, että pääsen juoneen kiinni.

Annin uudet työt ovat puuvärein tehtyjä suuria lähikuvia ihmisistä. Niissä kynä on pyörteillyt vapaasti, mutta väreissä yhä on sitä kuulautta ja valoa, josta hänen työnsä tunnetaan. Aiheet eivät kuitenkaan tällä kertaa ole kevyitä. Eivät, vaikka näyttelyn nimi on kohtalaisen runollinen: Unelma huolettomuudesta. Töissä keinuu nainen keveässä keltaisessa mekossa, jää kevään umppujen alle peittoon, jää taivaalta satavan lumen vaippaan, seisoo baarin vessan ylhäältä lankeavassa Painavassa valossa. On myös miehen kasvot aamiaispöydässä; käteensä nojaava mies nostaa huolet mukanaan vuoteesta, niistä ei pääse edes aamuvalossa. Toisessa työssä miehen kädet pitelevät yllään peittoa, sen läpi siilaa turvallinen ja lämmin valo peiton sisään, missä mies on, katseelta piilossa. Työssä näkyvät vain kädet, jotka pitävät peittoa: hänen ja maailman välissä, turvana ja erottajana.

Suosikkityössäni on nainen, minulle läheinen ja rakas henkilö, pikkusiskoni, joka pitelee sylissään pientä vauvaa. Työn nimi on Sisko. Äidin hellä katse on luotu lapseen, mutta lapsi katsoo kameraan koko pieni naama huolesta ja kyseenalaistamisesta kurtussa. Silmien kirkas sini näkyy ohuena viiruna. Edes vastasyntynyt ei ole huoleton. Miten me siis voisimme olla? Äiti on puettu sädehtivään keltaiseen, lapsi punaiseen. He säteilevät sitä, mistä jo tällaisen parin olemassaolo kertoo, hedelmällisyyttä ja kohisevaa lämpöä. Työ on viimeisin ja aivan ilmeisesti tutkimuksen tai tarinan päätepiste. Niinpä sijoitamme sen suoraan ovea vastapäätä. Tähän on tultu.

Toisessa huoneessa saavat päätyseinän valloittaa tummemmat mustalle paperille piirretyt kuvat, huolestuneet keinujan kasvot, yöpaitaan tukahtuva hahmo kertovat siitä, kuinka ei ole helppo päästää irti. Kontrolli. Halu. Joskus niistä on vain irrotettava otteensa, että voisi taas kerran tuntea, mikä tästä tekikään niin hehkuvaa tästä elämästä.

Unelma huolettomuudesta.

Taiteen jäljillä

Perjantaina suuntasimme gallerioihin. Siitä on päässyt kulumaan pitkän aikaa, kun viimeksi kävin galleriakierroksella. Niin pitkän aikaa itse asiassa, että jopa kaksi vakipysäkkiä oli vaihtanut paikkaa kokonaan: Taidegraafikkojen liiton Galleria G ei ole enää taidemaalariliiton gallerian kyljessä, (järkytyksekseni huomasin, että siinä on jokin design-kauppa!) vaan sinänsä melko otollisella paikalla Johanneksen kirkon kupeessa Juuri-ravintolaa vastapäätä. Myös Galleria Jangva oli siirtynyt, mutta se asteen lähemmäs keskustaa Uudenmaankadun alkupäähän.

Sculptorin, G-Gallerian ja entisen Bakeliittibambin nykyisen AMA:n (niin, sekin oli ehtinyt muuttua kokonaan, vaikka paikka oli sama!) sekä taidemaalariliiton gallerian jälkeen poikkesimme ohi kulkiessamme  Galleria Jangvaan, jossa meitä odotti se päivän koskettavin taidekokemus. Haluan puhua vain siitä. 

Galleria oli valaistu hämärästi, jopa niin hämärästi, että keskeisimmän näyttelytilan seinillä olevia kahta suurta vuorimaisematyötä ei juuri erottanut varjoista. Eungyung Kimin installaatioiksi kutsuttuja töitä voi ihailla netistä käsin sekä Kimin omilta kotisivuilta että Flickristä, mihin on ikuistettu lähes koko näyttely. Kuvat antavat vain lattean aavistuksen siitä, miltä tuntui olla hämärässä, lämpimässä ja lämpimän kuin jään sisältä kajastavan kynttilänvalon valaisemassa galleriassa, jota ihmisen kokoisten paperikimonojen piirileikki koristi. Jokaisessa valkeassa paperipuvussa oli omanlaisiaan (paino?)kuvioita, jotka erottuivat vain pukujen läpi siilautuvassa aavistuksenomaisessa valossa. Näyttelyn nimi onkin osuvasti Breath, jota saattaisi muuten pitää hiukan romantisoituna ja taiteen kentän hengästyksiin hinkkaamana nimenä, mutta jota ei voi itse näyttelyn nähtyään arvostella.

Breath-näyttelyssä oleminen rauhoitti mieltä. En huomannut kertaakaan edes pohtivani pukujen mahdollista älyllistä sanomaa, vaan pysähdyin nauttimaan niiden luonnonvastaisesta olemassa olosta. Eungyung Kimin kotisivuilta saattaakin huomata, että hänen toinen pääsuuntauksensa taiteen tekemisen lisäksi on sen käyttäminen terapiatarkoitukseen, siis taideterapian tarjoaminen. Jotenkin se ei näyttelyn jälkeen yllätä. Kiinnitin nimittäin pukuhahmojen samanaikaisen kosketeltavuuden, hengittävyyden ja koskettavuuden pakenemisen (sillä ne olisivat hajonneet!) lisäksi huomiota siihen, että kolme tärkeää työtä oli ripustettu gallerian myyntinurkkaan tuolien ja pöydän taakse. Työt huomattuani ihmettelin, miksi piilottaa ne paikkaan, jossa ne huomataan yhtä lailla kuin hammaslääkärin vastaanotolla – ohimennen ja sivusilmällä. Ehkä ne olivat siellä nimenomaan siksi, ettei niitä katsottaisi kaukaa ja hartaasti niin kuin näyttelyssä, vaan että niitä erehdyttäisiin jäämään katselemaan vaikkapa Katja Tukiaisen Rusina-albumin sivuja lehteillessä.

Työt olivat akvarelleja vesiputouksen kuohuista, usvasta laaksossa, vuoristomaisemasta – niitä postikorttimaisemia, jotka eivät kuvassa koskaan näytä samalla tavalla sydäntä pysäyttäviltä kuin luonnossa – mutta näiden töiden pakottomuudessa, lennokkuudessa ja kylmien tummien sävyjen peittymisessä maitomaisiin usviin oli jotain muuta kuin postikorteissa. Ne tuntuivat eläviltä.