Aihearkisto: yhteiskunnallisuus

Tahdon tasa-arvoisen Suomen

Tein viime vuonna hyvän teon. Järjestin oman Huterot-ryhmän Pride-kulkueeseen tukeaksani kaikkien oikeutta elää ja rakastaa turvallisesti ja juuri sellaisina kuin ovat. Ilokseni siellä kuvattiin Tahdon2013-aloitetta varten vaikuttamisvideota, johon minua haastateltiin. Toivoin, ettei tähän tultaisi – mutta en voi olla muuta kuin tyytyväinen, että tekijät eivät vain luottaneet hyvään tahtoon ja oikeudenmukaisuuteen. Asialle on yhä vieläkin tehtävä jotain!

Minä tahdon tasa-arvoisen Suomen. Entä te?

Kysymyksiä tuuleen

Noustaan barrikadeille! Taistellaan! Tämä on täysin absurdi suunnitelma. Puhun tietenkin Yle-verosta. Samasta asiasta olen puhunut aiemminkin, eikä tilanne ole perimistien muuttamisen myötä muuttunut mitenkään. En hyväksy viihteen pakkorahoittamista kansalaisilla, etenkään, kun se monille vähävaraisille – ja keskituloisillekin – on kohtuuton ponnistus. Haluammeko me tosiaan ajaa lukuisat ihmiset toimeentulotuelle Yle-veron vuoksi? Tarvitseeko viihde- ja tiedotusmedia todella 500 miljoonaa vuodessa pyöriäkseen?

Vähävaraisia varmaan lohduttaa, että alle 7000 euroa vuodessa tienaavat eivät veroa maksa. Kyllä yli maagisen 7001 euroa vuodessa tienaavat nyt juhlivat – esimerkiksi työmarkkinatukea nauttivat työttömät sekä opiskelijat, jotka käyvät töissä elättääkseen itsensä ja maksaakseen vuokransa, mikä ei opintotuella onnistu  – oli heillä televisiota, kuuntelivat he radioita tai odottelivat Yle Areenan ikuista latautumista tai eivät. Meillä ei protestina katsota edes Yle Areenaa. En kerta kaikkiaan hyväksy tällaista selkänahan raappaamista.

Heitän tähän loppuun pari knoppia:

Mihin me tarvitsemme Yleä nykyisin, kun tiedotukseen on ilmainen netti ja lukuisia muita TV- ja radiokanavia? Onko Yle erillisveron arvoinen? Kuinka monta erillisveroa voidaan vielä kehittää, että palkasta jää jotain käteen – esimerkiksi opettajan tuntipalkkioista päältä verojen lisäksi menevän vastikään nousseen 23% ALV:in lisäksi?

Jokerikysymykseksi voisin vielä lisätä, että jos terveydenhoitoa ei saada sellaisiin kantimiin verovaroin, että pääsisi(n) hammaslääkäriin edes kerran kuudessa vuodessa, onko todella aiheellista lisätä viihteen rahoitusta veroista?

Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?

Vintage, kierrätys ja loppuun käytetyt vaatteet

Löysin hienon blogin Facebook-kaverin vinkistä – Toisen roska on toisen aarre. Erityisesti siellä minua kiinnosti Etelä-Suomen Sanomien vintage-juttua kritisoiva kirjoitus. Minulle ei Etlaria (näin kaverien kesken) tule niin kuin ei muutakaan päivälehteä, koska se paperin määrä, mutta blogijutusta käsitin, että ESS:n jutussa kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn vintage- ja second hand -innostuksesta. Samantyyppisellä asenteella oli pieni juttu myös Olivian jossakin numerossa – ”kierrätys viherpesua”.

Ymmärrän, että jokainen muoti-ilmiö herättää toki myös halun kritisoida ja olen itsekin monesti ärtynyt huomattuani ostaneeni rikkinäisen tuotteen kirppikseltä. Nytkin tuossa tuolin reunalla roikkuu mekko, jonka kainalokappaleen reikä pitäisi korjata. Mutta toisaalta. Jos se tuote on jo kertaalleen käytetty. Ja maksaa 2 euroa. Kahdella eurolla ei oikein enää saa edes kahvia mistään, kun ne kaurismäkeläiset kuppilat ovat kaikki kellahtaneet nurin. Kuinka tohjo olisin, jos en voisi ommella umpeen yhtä kainalosaumaa? Tai toisaalta: jos löytäisin upean vintage-aarteen, joka kestää todennäköisesti 20 vuotta käyttöä, mutta en viitsisi investoida ompelijan palveluihin?

Valintoja, valintoja.

Olen itse aina ostanut hyvin suuren osan vaatteistani kirpputoreilta, second hand -puodeista ja nykyisin hienommin nimetyistä vintage-puodeista. Vielä yläaste- ja lukioaikanani kirpputoreilta kuten Järvenpään Femmatorilta löytyi hyvää ja laadukasta tavaraa, myös vaatteita. Löytyy niistä nykyisinkin, kun jaksaa käydä usein ja penkoa – jos ehtii – mutta suurin osa tavaravuoresta on nykyisin sitä samaa H&M- ja Zara-kamaa, joka on nyppääntynyt, vanunut ja jonka saumat yleensä ovat revenneet tavalla, jota ei voi korjata.

Kun juuri ostetusta Vero Modan takistani vuosi tai kaksi sitten repesi selkäsauma ja avasin vuoren korjatakseni sen, minua kohtasi ikävä yllätys. Kangasta ei ollut huoliteltu lainkaan, eikä ihme, sillä kangas oli leikattu niin huolimattomasti, ettei siinä kyseisessä saumakohdassa ollut lainkaan saumavaraa. Takkia oli mahdoton korjata pienentämättä sitä, koska huolittelematon kangas oli alkanut purkautua, eikä sitä alunperinkään ollut tarpeeksi pitämään takkia koossa. Mieleeni muistui H&M:n talvitakki, jonkalainen oli sekä minulla että ystävälläni, harmaa ja ruskea. Kävimme yhteensä muistaakseni viisi kertaa vaihtamassa takkimme siksi, että siitä hajosi vuorollaan vetoketju, sauma tai joku muu elintärkeä osa. Ostin kuukausi sitten villahansikkaat kivijalkaliikkeestä ja niiden sormien päätysaumat antoivat periksi kahden päivän käytössä. Ongelmaa on siis vaikea korjata olemalla ostamatta tunnetuista halpaliikkeistä. On tiedettävä, mistä voi ylipäänsä ostaa ja missä tuotteet on tuotettu.

Epämääräisissä oloissa tuotettujen tuotteiden ostaminen ei ehkä muutenkaan ole kovin järkevä juttu pitemmällä tähtäimellä (kun ajattelee eettisesti joitakuita työläisiä jossakin kaukana), eikä ainakaan, jos jokainen niistä vaatteista on käyttökelvoton – ei vuoden eikä parin – vaan muutaman kuukauden jälkeen. Minulla on monet kengät, jotka ovat olleet käyttökelposet 50-luvulta lähtien ja joista pidän huolta, jotta ne yhä kestäisivät. Samoin vaatteista.

Mutta jos kirpputoritkin täyttyvät vaatteista, joiden hihansuut purkautuvat, kainalosaumat ovat nyppääntyneet ja usein rei’illä ja jotka on tehty jossain kolkassa maailmaa, jossa työläisten olot muistuttavat enemmänkin orjuutta, onko minun siirryttävä kirpputoreilta jonnekin muualle? Ehkä. Vintage-liikkeet ovat paikkoja, jonne kestävyydestä, ekologiasta ja esteettisyydestä kiinnostuneet omistajat ovat tuotteita metsästäneet pitkin maailmaa – mutta erityisesti kotimaasta. On mahtava tunne ostaa mekko, niin kuin kesällä tein, jonka lapussa lukee valmistajana Salonne Salo tai tuoli, jonka pohjassa on leima Lahden puukalusto OY. Nykyisin on aikalailla sama, mistä tuotteen ostaa, sen lappu paljastaa joka tapauksessa aina saman ikävän tosiasian: Made in Hong Kong, Kamputsea, Kiina, Intia…

Lisäksi Prosakissa käydessäni poikkesin aivan ravintola Dubrovnikin vieressä olevassa uudessa liikkeessä, jonka ihana suomalainen nimi on Paloni. Liike edustaa sitä kalliin pikkuputiikin liikettä, joihin tuntuu epämukavalta poiketa lähinnä siksi, että pelkää, ettei mihinkään ole varaa. Tottahan se onkin, kirjailijana rahaa ei koskaan juurikaan ole riippumatta siitä, kuinka monen tv-kameran edessä pitää edustaa. Mutta Paloni-liikkeessä oli suomalaisten (ja ulkomaalaisten) suunnittelijoiden tekemiä vaatteita, joissa kerrotaan niiden syntyhistoriasta ja materiaalin ekologisuudesta.

Ennen vanhaan (hih, pääsinpä sanomaan!) ihmisillä oli muutama vaate juhlaan ja arkeen. Jos vaatteet kestäisivät, olisivat hyvin suunniteltuja ja niiden materiaali ja tekotapa kestäisi tarkastelua, voisin minäkin päätyä siihen, että sadan parin euron mekon sijaan ostaisin yhden hyvän. Se vain vaatisi suunnittelua ja etsimistä ja ehkä jopa ompelijan palvelujen käyttämistä. Mahdotonta? Enpä usko. Etenkään, kun ainakin Melli tekee helppoja korjauksia kaupan päälle.

Jk. Se H&M:n mekko, joka mulla oli päälläni kirjamessuilla, on kirppikseltä. Toim.huom.

Joulu on pakanajuhla – eli pitäkää Jesse poissa puurostani!

Jukka Relander taklaa tärkeän aiheen Uuden Suomen Puheenvuorossa. Hän puhuu jouluevankeliumista ja sen poliittisesta korrektiudesta. Jouluevankeliumi herättää tunteita, koska se on läpeensä uskonnollinen, kristillinen manifesti tapahtumista, joita uskonnottomat sekä muunuskoiset pitävät satuina. Tarkoitan sitä kirjaimellisesti: Raamattu on yksi maailman luetuimmista romaaneista. Jouluevankeliumi on yksi sen vaikuttavimmista saduista. (Vaikuttavin olisi varmaankin viattoman ristiinnaulitseminen ja maaginen ylösnousemus.) Silti jouluevankeliumia ja siihen liittyviä virsiä, kuvaelmia, tarinoita esitetään joka koulussa ja päiväkodin notkelmassa.

Jukka Relander, niin kuin moni muukin, vetoaa perinteisiin – kaikkiin koettuihin perheenkeskeisiin hetkiin, sukupolvien saatossa tapahtuneisiin tapahtumiin, jotka juuri jouluevankeliumin äärellä on jaettu. Ajatus on kaunis, muttei loogisesti kestävä. Itsekkäitä eivät ole ne ihmiset, jotka uskovat toisiin totuuksiin tai jumaluuksiin, itsekkäitä ovat ne, jotka etuoikeutetussa asemassaan eivät halua huomata marginaalin tarpeita.

Kaikista mehukkaimmin omaan korvaani käy tämä vetoaminen perinteisiin. Joulujuhla on vuosituhansia vanha juhlintaperinne, joka sijoittuu talvipäivän seisauksen kohdalle. Vuoden pimein ja kylmin aika, käännekohta, josta aurinko lähtee taas rullaamaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin. Sitä jouluna juhlitaan. Sitä minäkin mieluusti osallistun juhlimaan. Mitä perinteiden kunnioittamista on se, että valikoidaan vain viimeisimmät omaa persoonaa koskettavat perinteet kuin hiilisilmät lumiukolta? Kristinuskon Suomeen mukanansa tuoma Jeesuksen syntymäjuhla on perinteen tiellä vielä vauvantossuissa.

Ymmärrän nostalgian. Minuakin alkaa itkettää, kun virret vongahtavat käyntiin ja kaikki vanhuksista nuoriin aikuisiin laulaa lonkauttavat samat tutut sanat: ”Kaks vain valveill’ on puolisoa, lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessää-ään, seimikätkyessää-ään.” Mutta miksi me ne sanat osaamme? Koska meidät on kyselemättä pantu laulamaan niitä siitä asti, kun päiväkodin demokratiseen kehtoon ehdimme.

Jukka Relander heittää kehiin varsinaisen kevytsarjan vastauksen kysymykselle siitä, onko oikein kyseenalaistamatta opettaa kaikille Jessen syntymätarinaa sinä ainoana oikeana joulun juhlintaan – ja elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan – liittyvänä totuutena. Asiaa vuosikymmeniä pohtineena, vapaan kasvatuksen saaneena historian tutkijana on aika helppo sanoa, että kaikillahan on mahdollisuus kyseenalaistaa tämä herttainen sanoma. Minä olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten harteille ei pitäisi langettaa kyseenalaistamisen taakkaa. Kun lapsille kerrotaan joka vuosi samaa tarinaa pienestä pojasta, jonka syntymää juhlitaan koko kansan, koko Euroopan voimin, voiko todella herättää ihmetystä, että uskosta on aika vaikea oppia eroon itsekseen? Eikä kukaan puutu siihen hetkeen, kun koulussa, virkalaitoksissa, kirkossa, kaupassa, radiosta ja telkkarista jouluevankeliuminsa pakkosyötteenä saanut lapsonen vihdoin tajuaa, että kyse on taas yhdestä tarinasta, taas uudesta joulupukkihuijauksesta. Me rakentelemme katkeria aikuisia, ystävät hyvät.

Jos kyse on siitä, että pitää oppia oman kansansa perinteitä ja niihin nyt sattuu tämä kristillinen perinne kuulumaan – eikö yksi joulukirkko olisi tarpeeksi? Voiko vuodesta toiseen jatkuvaa pakkosyöttöä itse asiassa pitää minään muuna kuin aivopesuna? Jos haluttaisiin opettaa jonkinlaista perinnetietoutta, yksi kerta riittäisi – eihän samoja aihealueita tahkota joka vuosi uusiksi koulunpenkilläkään. Ranskan vallankumous – tänä vuonna eri metaforin koristeltuna!

Ihmettelen myös sitä asennetta, jonka kuulee useammin kuin luulisi, että unohdetaan sitten lahjat ja pukit ja koko joulu, jos ei kristillinen sanoma kelpaa. Ei kristinuskolla ole mitään tekemistä lahjojen antamisen ja pukin kanssa. Vai olenko lukenut Raamattuni valikoiden ja jättänyt tärkeän käskyn huomaamatta? Sinun tulee lahjoja antaman. Älyttömän törsäilyn ja ekologisesti kyseenalaisen pakkailun voisi toki jättää pienemmälle: kääriä vähät lahjat vaikka käsipyyhkeisiin tai itse maalaamiinsa sanomalehtiin niin kuin tein viime vuonna tai tarjota tavaran sijaan palveluksia – lastenhoitoa, elokuvaillan, ruokaa, juomaa ja hierontaa tai vaihtoehtoisesti auttaa kouluttamaan nepalilaisia katulapsia kuten kustantamoni Gummerus (sanoi hän ylpeyttä äänessään).

Vaihtoehdot kristilliselle juhlalle ovat todella kauniit: omasta etuoikeutetusta asemastaan luterilaiset tapakristityt voivat keskittyä joulukirkon tuttuihin biiseihin ja unohtaa, mistä ne kertovat ja miltä se ehkä uskonnottoman tai toisuskoisen korvaan kuulostaa. Ne meistä, joille sille todella on väliä, mistä puhutaan, mitä opetetaan ja miksi, saavat jättäytyä pois kirkosta – ja mitä sitten? Istua joulukirkon sijaan jämäkästi valaistussa luokkahuoneessa niin kuin kaikkina muinakin koulupäivinä. Se ei ole toisten uskon kunnioittamista, se ei ole uusien perinteiden luomista auttamattomasti vanhentuneiden valtionkirkon ja yhden kansaa yhdistävän pakko-opin tilalle, jota ei ole ollut enää aikoihin, mutta järjestelmä on liian kankea – ja sen ylläpitäjät liian etuoikeutensa sokeuttamia – jotta korjattaisiin ilmeinen rikko. Jouluevankeliumista luopumisesta seuraa rangaistus. Ei riitä, että kirkossa on vaiettava – on vaiettava kaikkialla muuallakin. Joulua ei saa kyseenalaistaa, koska muuten kyseenalaistaa kaiken kauniin, rakkauden ja hyvän tahdon.

Jos nyt perinteiden palauttamislinjalle lähdetään, palautetaan vitsovat ja viinaksia kerjäävät kekripukit ja metsän henkiolennot, eikä vain tätä yhtä vaavia, joka vieläpä tarun mukaan syntyikin hämärissä olosuhteissa. Minä juhlin valon juhlaa, sillä se on totisesti juhlimisen arvoista. Ei olisi kovin vaikeaa kaivella perinnearkkua ja nostaa sieltä esiin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Jessen, Coca Cola -pukin tai kulutushulluuden kanssa. Asioita, joiden lävitse kristillisenkin sanoman tärkeimmät lähimmäisenrakkauden teemat siilautuisivat kuin kynttilänvalo sälekaihtimien läpi.

Minä olen kyllästynyt vaikenemaan kirkonpenkissä, kädet höllästi kenollaan sylissä ollakseni kääntämättä loukkauksellani muiden rukoukseen taipuneita päitä, ja kuuntelemaan tarinaa – vaikka yhtä suosituimmistakin – nöyränä, avoimena ja omasta maailmankuvastani tinkien. Hyvyys tulee ihmisten sisältä. Minä en tarvitse siihen jumalan pakkoa.

Hyvää joulua kaikille lukijoille. Tehdään siitä valoisa meille kaikille!

Lapsen suusta se totuus kuullaan

Ylen homoilta ällistytti monia. Asia sinällään ei ollut uutta, mutta tökeröys oli. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen kehtasi sanoa suoraan vasten lesboparin tyttären Elsa Saision, homomiehen ja isän sekä sateenkaariperheen lesboäidin kasvoja, että näillä ei ole oikeutta ilmaista seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan tässä maailmassa. Ai niin, koska Raamattu sanoo niin, hän muisti lisätä loppuun liimaksi. Jos olisin joskus suunnitellut äänestäväni kristillidemokraatteja, se aika olisi nyt lopullisesti mennyt.

Kirkosta erosin jo ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi; kovin vierastin valtion hyvinvoinnin ja tasa-arvoisen elämän edestä jakamien lakien, velvollisuuksien ja oikeuksien perustamista 2000-vuotta vanhaan romaaniin – jonka olen muuten, ennen kuin kukaan nokkelapokkela huomauttaa, lukenut kannesta kanteen ja osaan sitä jopa ulkomuistista siteerata. Tosin siteeraukseni valitseni hiukan eri paikoista kuin kirkollisväki yleensä. On kuitenkin melko helppoa osoittaa, että malka on tulkitsijan silmässä. Tarkoitan – viini läikkynyt kristillisdemokraattien beigeille pöksyille. Niin sanoakseni.

Olen parina päivänä teettänyt väittelytehtävän opettamilleni luokille. He ovat päässeet väittelemään tästä samasta pahamaineisesta aiheesta: homojen oikeuksista. Hankaluuksia on aiheuttanut se, että yläasteikäisistä nuorista yksikään ei ole keksinyt yhtään syytä, miksi ihmisillä, joilla on tietty seksuaalisuus, olisi yhteiskunnassamme erilaiset oikeudet.

”Miksi heterot saisivat päättää kaikkien muiden oikeuksista ja pitää kaikkia muita vääränlaisina?” kysyi eräs fiksu tyttö tunnilla. En minä ainakaan siihen osaa vastata, mutta minulla ei olekaan Jumalaa, jolla pamputtaa.

Ehkä seuraava sukupolvi tosiaan on toisenlainen.

Epätoivosta parempaa kirjallisuutta?

Kukapa taiteilija sitä ei tekisi – toista työtä. Yksi on muovitavaraliikkeen kassalla, yksi jakaa postia kolme kertaa viikossa, yksi sinnittelee hotellin laukunkantajana, yksi istuu museossa vahdissa ja salaa lukee, yksi myy sanojensa käyttöoikeutta medialle. Kaikki myyvät itseään tavalla tai toisella niin pienellä korvauksella kuin mahdollista, vakinaistumatta, kunnon korvauksille pääsemättä, tuntityöläisinä, tuetta ja turvatta, sosiaali- ja eläkekorvauksetta vuodesta toiseen, kunnes kaatuvat saappaat jalassa. Siinä se taiteilijan boheemin hohdokas tie.

Kari Levolan pääkirjoitus Kiiltomadossa nosti tämän asian taas mieleeni. Tai ehkä se oli kaikki nuo epätoivon vimmalla väännetyt apurahahakemukset, viimeiset käsikirjoitusliuskojen selaamiset, pilkkukorjaukset, puhelut, tiedotteet. Tai ne kolme epätoivon puhelua, jotka olen tällä viikolla saanut, ne kauhun jäätämät keskustelut, jotka olen käynyt taas kerran lasien ääressä. Tarvitseeko edes mainita – luotolle, tietenkin. Yhden pitäisi ostaa pyörä ja hammaskiskot, yksi tarvitsisi pesukoneen, yhdellä ei ole varaa vuokraan ja yksi (tai kaikki!) ihan oikeasti haluaisi välillä syödä muutakin kuin kananmunaa.

Kun Levola puhuu siitä, miten aikanaan kirjailijalla oli myös toinen ammatti, ei voi kuin hymähtää. Mikä se ”ammatti” nykyisin oikein on? Ikään kuin arvonimi. Me taiteilijat joudumme tekemään valinnan pahan ja huonon välillä – tuntityöläinen vai osa-aikainen? Kuinka pitkää, laihaa ja epävarmaa se saa olla, että siltä kuitenkin voisi jotenkin vikuroimalla varastaa joitakin tunteja tehdäkseen sitä, minkä takia jaksaa elää? Ammatti tarkoittaa selkokielellä sitä, että istuu kahdeksasta neljään jonkin sortin koneen ääressä siirtämässä tavaraa paikasta toiseen (pikselit lasketaan) ja sen jälkeen jää vielä kahdeksi tunniksi, koska muuten varmaan käy jotain kamalaa, ja tulee sunnuntaina vain käväisemään, koska kaikki on koko ajan kesken ja firma menee konkkaan ja kenen syytä se voisi olla?

Ja sitten voikin iloisin mielin mennä kotiin ja kurottaa sieluunsa siinä tiskien ja pölypallojen ristipaineessa, jos ei lisäksi ole erehtynyt lisääntymään, jolloin työlista ei vielä lopu siihenkään.

Ja jos joskus, jossain hämärän tulevaisuuden hetkellisessä kirkastumisessa, saisi vaikka valmistuttua, niin ettei tässä selviytymiskamppailussa lisäksi tarvitsisi huolehtia tulorajoista.

Puhumattakaan siitä, että oman työnsä herra tarvitsee luonnollisesti työtilan, jota ei työnantaja tarjoakaan. No, onneksi vuokrat ovat Helsingissä puoli-ilmaisia!

Ei. Ei se ole valinta. Se on välttämättömyys. Köyhyys. Kai siitä sitten syntyy parempaa taidetta.

Aiheellisia tosielämän sitaatteja:
”Mä sain nää viime jouluna, mut kyl ne viel ihan hyviä on.”
”Nyt tytöt tänne! Äiti kävi kylässä.” (28-vuotias)
”Joku hullu oli jättäny nää roskiskatokseen!” (”Melkein uudet” kengät)
”Näkyyks nää reiät tosi pahasti, jos mä parsin vielä kerran?”
”Mahtavaa, kun kävi vieraita. Nyt voi viedä pullot kauppaan ja ostaa jotain hyvää!”
”Uimaan. Joo! Ai, se on viis euroo. En mä sit voi tulla.”
”Mä ostin tän paidan 20 sentillä Kirpparilta. Eks oo magee?”
”Onks kellään viittä senttii?” (Tiskillä)

Ai mikä yhteiskunnallinen sanoma?

Mediassa on nostettu puheenaiheeksi esikoiskirjailijoiden yhteiskunnallisuus. Jarkko Tontin sukupolvien sotaa ja Miika Nousiaisen suomalaista alemmuutta suhteessa kaikkiin muihin – etenkin lähimpään länsinaapuriin – käsittelevät niin se suurin päivälehti kuin naistenlehdetkin. Mutta hups. Oliko niitä esikoiskirjailijoita muitakin? Runoudesta toki onkin vaikea sanoa, kuinka yhteiskunnallista se on – ellei kielen poliittisia merkityksiä lähestytä. Eikä niitä tietenkään lähestytä.

Niinpä runsas esikoiskirjailijoiden joukko jää yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle. No, minäpä tarjoan uutta yhteiskunnallista puheenaihetta: suhtautuminen naisten kirjoittaman tekstin yhteiskunnallisuuteen.

Nykyelämän epävarmuus, ruumiista ja ruumiillisen työn tekemisen perinteestä vieraantumisen teemat toistuvat ainakin Laura Lindstedtin, Aina Bergrothin ja Essi Henrikssonin romaaneissa. Asiaan on vaikea tarttua ja siinähän on koko ongelman ydin – kaikki karkaa kosketusta

Yhteiskunta ei tarjoa edes alkeellista tukiverkkoa sellaiselle, joka ei valitse perinteistä muotoa elämälleen – siitä huolimatta, että perinteinen valinta on nykytilanteessa tehty suurimmassa osassa ammattiryhmiä jo mahdottomaksi. Perheyhteisöäkään ei enää ole, kun individualismi kukoistaa ja jokaisen olisi paras pärjätä omillaan. Ihme on suorastaan, kuinka kukaan saa jalkojaan pidetyksi maassa tai saatetuksi päätökseen yhtäkään kunnianhimoista projektia, jolla ei ole taloudellisen tuottavuuden toivetta.

Nämä lukuisat näkökulmat ovat kuitenkin median lukijoilta jääneet huomaamatta – ehkäpä siksi, että kyseessä todella on ajankohtainen ja siten näkymätön ja suoraa tarkastelua välttävä kaikennielevä ongelma, joka peittää sumuunsa joka elämän alueen. Siihen on mahdoton tarttua vain yhdestä näkökulmasta ja siten kirjavuosi tarjoaakin mielenkiintoisen lähestymistavan jollekulle, joka jaksaa kahlata kaikki teokset läpi.

Toinen syy näkökulmien sivuun jäämiseen saattaa olla eksplisiittisyyden puute.
Mainitsematta jääneet kirjat kun kertovat aiheistaan yksilön näkökulmasta, kokemuksellisesti ja kielellistä määrittämistä välttäen. Yksityisestä yleiseen siirtyminen on kenties osoittautunut median lukijoille ylivoimaseksi tehtäväksi. Sehän vaatisi tulkintaa, yleistettävyyden oletusta, eikä sitä uskalleta tehdä. Mutta jos kyseessä on edes yhden henkilön totuus, eikö se jo todista jotain? Ympäröihän yksilöä aina yhteiskunta, eikä sama olisi toisenlaisessa yhteiskunnassa mahdollinen tulos.

Lukuisat toimittajat ja kulttuurin moniosaajat ovat tulleet keskustelemaan kanssani ruumiillisuuden tematiikasta – Max Ryynäsen blogikin tunnustaa aiheen kaikennielevyyden – ja ongelman laajat yhteiskunnalliset aspektit on tunnustanut jokainen keskustelukumppaneistani. Jos kyse onkin vain siitä, ettei asian kuvailua ole ymmärretty sen eksplisiittisyyden puutteen vuoksi, niin nyt sen paljastan: hei, niissä puhutaan ruumiillisuudesta! Take it from here.