Aihearkisto: tasa-arvo

Tahdon tasa-arvoisen Suomen

Tein viime vuonna hyvän teon. Järjestin oman Huterot-ryhmän Pride-kulkueeseen tukeaksani kaikkien oikeutta elää ja rakastaa turvallisesti ja juuri sellaisina kuin ovat. Ilokseni siellä kuvattiin Tahdon2013-aloitetta varten vaikuttamisvideota, johon minua haastateltiin. Toivoin, ettei tähän tultaisi – mutta en voi olla muuta kuin tyytyväinen, että tekijät eivät vain luottaneet hyvään tahtoon ja oikeudenmukaisuuteen. Asialle on yhä vieläkin tehtävä jotain!

Minä tahdon tasa-arvoisen Suomen. Entä te?

Kuuntelemisen oppitunti

Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos miehillä olisi samanlainen vapaus ilmaista tunteitaan kuin naisilla? Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos naisilla olisi samanlainan oikeus tulla kuulluiksi kuin miehillä?

Minä mietin sitä päivittäin.

Mietin erityisesti luokkahuonetta, niitä nuoria, joista tulee meidän tulevaisuutemme yhteiskunta. He rakentavat sen. Mutta onko mikään muuttunut?

Luokassa puhuu yhä useimmiten juuri poika, eikä hän tee sitä puheenvuoroa viittaamalla pyytämällä. Se hiljainen viittaava tyttö joutuu pysymään hiljaa, koska hän on kiltisti, eikä häntä tarvitse oikaista. Pojat saavat huomiota lähinnä vaatimalla oikaisemista, tekemällä rikkeitä ja koettelemalla rajoja. Äijätoimilla. Jos kuitenkin syntyy keskustelu, tulevat useimmat puheenvuorot lopulta tytöiltä. Pojilta tuntuu puuttuvan joko kyky tai uskallus ääntää sitä, mitä he ajattelevat. Ei ole lainkaan tavatonta, että erittäin mielenkiintoisia ajatuksia aineeseen kirjoittanut oppilas saattaa pitää ajatuksiaan aivan kelvottomina, jopa typerinä.

Jos ajattelen, ja usein ajattelen, meidän velvollisuuksiamme kasvattajina – enkä puhu nyt opettajista tai kasvattajista, kaikenkarvaisista pedagogeista vaan meistä kaikista ihmisistä, jotka olemme tekemisissä sekä lapsien että nuorten kanssa joka päivä – olen sitä mieltä, että meidän tärkein tehtävämme on kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Se on tärkeää. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja, tunteet eivät välttämättä kumpua meille tärkeistä asioista, (vaikka usein kyllä kumpuavat, eivät ihmiset kokonaan muutu kasvaessaan isommiksi) mutta ne muodostavat heidän maailmansa.

Olen aiemminkin puhunut ilmaisun erilaisuudesta arviossani Marjo Heiskasen Idiootin valinta -romaanista. Huomaan luokassa toimiessani, että suurin ero minun ja oppilaideni välillä on juuri ilmaisun tapa. Heillä ei vielä ole samanlaista mahdollisuutta vaihdella rekisteriä leikillisestä puhekieliseen ja siitä eteenpäin viralliseen. Heidän ajatuksensa kompastuvat siis siihen, että he eivät saa kuulijaa uskomaan olevansa tosissaan. Vain kieli on heidän esteensä. Tämä ongelma tuntuu erityisesti hankaloittavan poikien elämää. Eikä ihme, välitunneilla, käytävissä, kaupungilla poikien olemisen tavan on sovittava erilaiseen joukkokulttuuriin kuin tyttöjen. Syvälliset keskustelut ja asioiden pohtiminen monista eri näkökulmista ilman kilpailuasetelmaa ja fyysisen riidan mahdollisuutta eivät vain kuulu äijäkulttuuriin, jota suurin osa pojista joutuu toteuttamaan pärjätäkseen.

Mutta minä näen ja kuuntelen.

Tässä Megafonin erittäin hyvä ja laaja-alainen, varsin teoreettinenkin, pohdinta miesliikkeen nimen käyttämisestä, sen todellisista päämääristä ja vaikutuksista todelliseen tasa-arvotaisteluun, joka tunnetaan myös nimellä feminismi. Minä haluaisin nähdä oikeaa miesasiaa, jotta nämä pojat kasvaisivat miehiksi, joiden ei tarvitse polkea pienempiensä oikeuksia tunteakseen olevansa tärkeitä. He ovat. Jos he oppisivat kuuntelemaan?

Jk. Jos joku vielä tässä ajassa ja paikassa haluaa puhua sukupuolineutraaliuden kautta ja puolesta, tarvitsee vain vilkaista, kuinka oppilaat luokkaan istuvat, kun saavat itse valita paikat. Toinen puoli luokkaa on tytöille, toinen pojille. Eikä se mikään ihme ole, kun osapuolien välille on melkein mahdotonta muodostaa kunnollista keskustelua. Ilmaisun tavat ovat liian erilaiset, odotukset myös.

Lapsen suusta se totuus kuullaan

Ylen homoilta ällistytti monia. Asia sinällään ei ollut uutta, mutta tökeröys oli. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsänen kehtasi sanoa suoraan vasten lesboparin tyttären Elsa Saision, homomiehen ja isän sekä sateenkaariperheen lesboäidin kasvoja, että näillä ei ole oikeutta ilmaista seksuaalisuuttaan ja sukupuolisuuttaan tässä maailmassa. Ai niin, koska Raamattu sanoo niin, hän muisti lisätä loppuun liimaksi. Jos olisin joskus suunnitellut äänestäväni kristillidemokraatteja, se aika olisi nyt lopullisesti mennyt.

Kirkosta erosin jo ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi; kovin vierastin valtion hyvinvoinnin ja tasa-arvoisen elämän edestä jakamien lakien, velvollisuuksien ja oikeuksien perustamista 2000-vuotta vanhaan romaaniin – jonka olen muuten, ennen kuin kukaan nokkelapokkela huomauttaa, lukenut kannesta kanteen ja osaan sitä jopa ulkomuistista siteerata. Tosin siteeraukseni valitseni hiukan eri paikoista kuin kirkollisväki yleensä. On kuitenkin melko helppoa osoittaa, että malka on tulkitsijan silmässä. Tarkoitan – viini läikkynyt kristillisdemokraattien beigeille pöksyille. Niin sanoakseni.

Olen parina päivänä teettänyt väittelytehtävän opettamilleni luokille. He ovat päässeet väittelemään tästä samasta pahamaineisesta aiheesta: homojen oikeuksista. Hankaluuksia on aiheuttanut se, että yläasteikäisistä nuorista yksikään ei ole keksinyt yhtään syytä, miksi ihmisillä, joilla on tietty seksuaalisuus, olisi yhteiskunnassamme erilaiset oikeudet.

”Miksi heterot saisivat päättää kaikkien muiden oikeuksista ja pitää kaikkia muita vääränlaisina?” kysyi eräs fiksu tyttö tunnilla. En minä ainakaan siihen osaa vastata, mutta minulla ei olekaan Jumalaa, jolla pamputtaa.

Ehkä seuraava sukupolvi tosiaan on toisenlainen.

Naiset pistelevät vaan

On naistenpäivä. Luen sattumalta juuri kahta teosta, jotka käsittelevät naisten elämän mahdottomuutta ja sen värikkyyttä, toinen Iranissa ja toinen Afganistanissa. Niinpä minun naistenpäivän riemuni on ollut pohtia sitä, kuinka paljon me jaamme maailmankokemusta vain, koska olemme kaikki naisia.

Ensimmäinen kirja on Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, joka kertoo piian (ja piian työnantajan, suurperheen rikkaan miehen) aviottomaksi lapseksi syntyneen tytön tarinan. Tyttö naitetaan 15-vuotiaana, varsin kypsänä siis, yli neljäkymmentävuotiaalle miehelle, joka alkaa pahoinpidellä häntä, koska tyttö saa lasten sijaan vain keskenmenoja.

Kirja on minulla vielä kesken, mutta koko tämän päivän olen pohtinut sitä, kuinka Margaret Atwoodin Orjattaresi ei ehkä ollutkaan niin dystopia kuin sitä lukiessani ajattelin. Siinäkin naiset joutuivat pukeutumaan arvonsa ja asemansa kertoviin kaapuihin. Naisten mahdolliset asemat olivat: (keittiö)työläinen, vaimo tai synnyttäjä. Atwoodin tulevaisuuden maisemissa suurin osa naisista oli kadottanut hedelmällisyytensä ja siksi hedelmällisiä naisia koulutettiin, koulittiin ja lopulta myytiin toimimaan jonkun rikkaan perheen lapsiastiana.

No, Hosseinin Mariam annetaan miehelle piiaksi ja seksipalvelujen tarjoajaksi, ja vastineeksi hän saa katon päänsä päälle. Ja tietysti pitää kunniansa (oli unohtua!). Mutta luovutuksen jälkeen miehellä on oikeus määrätä hänen pukeutumisestaan, tekemisistään ja jopa puheistaan. Julkinen tila on vain miehille, eikä Mariamilla siksi ole mitään omaa elämää. Mies kohtelee Mariamia kuin kärsimätön ja itsekäs lapsi leikkikalua. Naisen lapsenmenetys on miehelle yhdentekevä, koska hänen oma tuskansa tulee aina ensin, hänen omat tarpeensa ja halunsa ovat ainoat, jotka hän tunnistaa. Atwoodin maailma ei ole kovin kaukana todellisesta, sillä Hosseini kuvaa tässä todellista 70-luvun lopun Afganistania.

Toinen kirja on toiveikkaampi ja onneksi elämäniloisempi, härski ja pirteä Pistoja. Marjane Satrapin uusi sarjakuva on kertomus siitä tilasta, jonka naiset suljetussa ja naisia alistavassakin yhteiskunnassa saavat jakaa: naisten omasta tilasta eli teehuoneesta. Satrapi avaa ikkunan minulle suomalaisena naisena täysin mystiseen iranilaiseen yhteiskuntaan, jossa naiset hoitavat kodin ja naitetaan kodinhoitajaksi ja perheenpitäjäksi kenelle sattuu sillä hetkellä sopimaan. Pistoja on mahtava siitä, että siinä eri ikäiset naiset jakavat varsin tyypilliseen etkokeskustelusävyyn seksuaalisen historiansa hirmuhetket ja ekstaasit.

On aina hauskaa lukea jonkun isoäidin ikäisen nuoruusjuttuja, sillä siten tajuaa, kuinka samanlaisia me oikeastaan olemme. Ajat saattoivat olla erilaiset, odotukset, rajoitukset ja asioiden ilmaukset erilaisia, mutta me naiset, me olemme aina olleet samanlaisia. Joku karkaa naimisiin väärän miehen kanssa, toinen ei koskaan suostu katsomaan miehensä elintä, vaikka saa tälle lapsiakin. Ihastuminen, halu ja myös mahdottomista säännöistä selviytyminen ovat vaatineet kirjankin naisilta paljon oveluutta ja päämäärätietoisuutta, eikä kaikille silti ole käynyt hyvin. Mutta tragediakin muuttuu viihdyttäväksi farssiksi, kun sen kertoo vanhan naisen itseironialla ja teeskentelemättömyydellä.

Pahinta sekä Hosseinissa että Satrapissa on kuitenkin se, kuinka heidän tekstiensä miehet tuntuvat pääosin olevan itsekkäitä hirviöitä, joihin ei voi luottaa edes siinä ainoassa heille uskotussa – elatusasiassa. Tuottaako järjetön ja ehdoton etuoikeus(vankila) ikuisia rääviökakaroita? Hyviksi miehiksi on melkein kutsuttava niitä, jotka eivät pahoinpitele tai näännytä naista nälkään. Ja koska Satrapi antaa naisten puhua keskenään niin kuin naiset puhuvat, saavat kaikki miehet osakseen melkomoista ruoskimista. Mutta maassa, jossa oman turvallisuuden ja tulevaisuuden vuoksi ei-neitsyen on parasta sidotuttaa itsensä uudelleen kiinni, mistä muuten juontaa kirjan nimi Pistoja, on hyvä kuulla, että ainakin naisilla on asiasta oma tiukka mielipiteensä.

On harmi, että pistoja on kuvallisesti niin hajanainen ja vaatimaton, sillä teehuonekeskustelusta syntyviä elämäntarinoita elävöittämällä olisi saanut aikaiseksi moniäänisen ja syväluotaavamman teoksen. Tällaisenaan Pistoja on vetävä ja lukaisun arvoinen, lähinnä siksi, että kertomukset hunnutetun naisyhteisön puheista ja ajatuksista ovat kullanarvoisia meille, joilla valinta on lähes vapaa, ainakin avioliittoasioissa. Jopa niinkin vapaa, että sellainen symbolileikittely ei useiden mielestä enää lainkaan ole tarpeellista. Ja toisaalla naisilla ei vieläkään ole juurikaan muita vaihtoehtoja – jos siis haluavat joskus kokea myös seksuaalisia iloja.

Niinpä toivotankin kaikille, erityisesti naisille, erityisesti niille, jotka sitä tarvitsevat, ihania vapauden hetkiä maailmassa, jossa on mahdollisuus valita.

Tasa-arvoa miehille?

Helsingin Sanomissa tasa-arvoministerimme Stefan Wallin yrittää herätellä keskustelua ”miesten tasa-arvosta”. Minä kun olen erehtynyt luulemaan, että tasa-arvo nimenomaan pyrkii siihen, että sukupuolesta riippumatta ihmisillä olisi samat oikeudet ja velvollisuudet.

Vaikka aihe (syrjäytyminen, väkivallan uhrius) on tärkeä, se on auttamattomasti sanoitettu väärin. Tällainen vastakkainasettelujen kautta puhuminen vain kerta kaikkiaan sotkee koko tasa-arvokäsitteen käyttämisen ja tietyllä tavalla diskriminoi sen ”vain naisten edun tavoitteluna”. Miesten syrjäytyminen ja väkivallan kohtaaminen on iso kysymys, jonka ratkaisemiseksi pitäisi miettiä keinoja. Mutta mitä tekemistä sillä on tasa-arvon kanssa? Kyse ei ole yhtäläisistä ja vaadittavista oikeuksista, vaan yhteisen ongelman selvittämisestä. Ihmiset syrjäytyvät, ihmiset joutuvat väkivallan uhriksi. Sukupuolella voi olla sen kanssa tekemistä, mutta onko kyse asiasta, jota naiset ja yhteiskunnan sukupuolijako kategorisesti ylläpitää? Onko kyse jostakin, jonka nimenomaan naiset voisivat omalla käyttäytymisellään ja ratkaisuillaan muuttaa? Niinpä.

Tällaiset lausunnot olisi vain syytä jättää sotkemasta todellista tasa-arvokeskustelua, jossa systemaattiset ja kulttuurin sisään rakennetut valtarakenteet asettavat erilaiset selviytymisen mahdollisuudet jonkin ulkoisen attribuutin kuten sukupuolen tai etnisyyden perusteella. Miksi on niin tärkeää jakaa kahteen sukupuoleen ja vastata pahaan pahalla? Kuin yhteiskunnallinen kiista kotitöiden jakamisesta: ”A. Naiset kokevat valtaosan lähisuhdeväkivallasta (miehiltä), mutta B! miehet kokevat valtaosan yleisestä väkivallasta (miehiltä).” Joten tasoissa ollaan? Molemmat ovat ongelmia, joita kannattaisi käsitellä jotain muuta kuin vastakkainasettelun ja vihaisen sukupuolitaakan vertailun kautta. Miksi, miten ja kuinka asiaa voisi muuttaa olisivat mielestäni hyviä kysymyksiä. Tietyllä tavalla kysymyksenasettelulle tunnusmerkkistä on se, että vahvemman tulisi kantaa vastuu omasta ylivoimastaan.

Kirjoitukseeni miehen roolista tämä liittyy mielestäni saumattomasti, koska nähdäkseni ongelmalla on jotain tekemistä juuri kulttuurimme tiukan ja yksiulotteisen karkean mieskuvan kanssa. Kun mies halutaan nähdä valloittajana, eikö hänen täydy hallita väkivallan kenttä? Olisiko tasa-arvotaistelulle sijaa nimenomaan mieskuvan muokkaamisessa? Toinen Helsingin Sanomien uutisoima ”tasa-arvopohdiskelu” saa totisesti miettimään asiaa, kun itse tutkijakaan ei koe itseään tasa-arvon arvoiseksi.

Wallinin huoltajuusaiheinen pointti taas on varsin aiheellinen tasa-arvokysymys – etenkin näin isänpäivänä. Se on toisaalta onnekkaasti yhteiskunnan hallittavissa positiivisessa mielessä isyyslomien painoarvon lisäämisen ja vanhempainloman kustannusten jakamisen kautta, jos huoltajuuskiistat nykyisellään ratkaistaan mm. lasten lähemmyyden tunteiden avulla, jotka usein määrittyvät kotiin jääneen vanhemman eduksi.