Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?

12 responses to “Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

  1. Mutta yksi on varmaa: ilman kirjailijoita olisi meillä tavallisilla kadun tallaajilla paljon tylsempää, eläkeläiset kuivettuisivat koteihinsa ja sairaiden tervehtyminen sairaaloissa viivästyisi, lapsista kasvaisi massmurhaajia tai ainakin insinöörejä ja mannekiineja kaikista.

    Mutta asiaahan kirjoitat, täyttä asiaa. Onneksi ainakin kirjastonhoitajat ja äidinkielenopettajat tietävät, että luennoitsijalle on maksettava se vaivainen palkkio ja korvattava matkakulut. Loppujen lopuksi taitaa olla vain pieni joukko niitä mölliköitä, jotka luulevat kirjailijalle maksettava haastattelusta.
    Terveisin ja uskoa tulevaisuuteen sekä kirjoittamisintoa toivottaen
    Hymyilevä eläkeläinen
    luovan kirjoittamisen aineopinnoissa seikkaileva vanhus

  2. Hei, ihanaa, että sinäkin harjoitat luovaa kirjoittamista! Uskon syvästi sen (ja siis ylipäänsä luovuuden) parantavaan ja ilostuttavaan voimaan.

    Taiteelle on niin vaikea laskea arvoa: uusien ajatuksien herättäminen, viihdyttäminen, avaaminen, tutkiminen… Ne eivät helposti käänny tuottavuusakselille. Vaikka itse asiassa juuri ne sitä tuottavuutta lisäävät – muiden tuottavuutta.

    Kiitoksia toivotuksista. Uskon aina uljaampaan huomiseen, eikö se näy jo päällekin?

  3. Hieno ja vaikuttava teksti. Kiitos!

  4. Kiitos Johanna! Tärkeästä asiasta ei puhuta läheskään tarpeeksi, eikä läheskään tarpeeksi suoraan.

  5. Editoin vuosiapurahan summan, koska minulle huomautettiin, että valtion vuosiapuraha on huomattavasti luulemaani pienempi. Yksityisiltä säätiöiltä, kuten Koneen säätiö, voi saada suuremmankin apurahan, mutta Koneen sivuja selailtuani olen huomaavinani, että tutkimus ja suuret työryhmähankkeet (työryhmien kohdalta tietysti ihan oikein) vievät suuremmat potit.

  6. Tomi Paananen

    Näin pienellä kielialueella ei voi olla määrääsä enempää täyspäiväisiä kirjailijoita. Summat mitä ihmiset kaunokirjallisuuteen kuluttavat pysyvät vuodesta toiseen suht. samoina.
    On kuitenkin hyvä, että kaltaisiasi nuoria kykyjä, jotka haluavat kirjoittaa meille mölleille luettavaa. Täytynee myöntää, että en ole vielä kirjojasi lukenut, osa syynä on se, että asun ulkomailla ja toinen syy, että ne ovat mielessäni suunnattu naisille eikä yksinkertaiselle meikäläiselle, joka pitää Päätaloa ja Paasilinnaa suurina taitelijoina.

  7. Tomi Paananen

    Moni Suomen menestyneimmistä kirjailijoista on kirjoittanut pääosan teoksistaan työnsä ohessa. Joensuu oli eläkeikään asti poliisi, Päätalo teki rakennusmestarin hommia kunnes erotettiin ja Paasilinna toimi pitkään toimittajana kirjailijan työn ohessa. Linna kirjoitti Tuntemattoman Sotilaansa tehdas työn ohessa. Kirjailijan minun näkemyksen mukaan pitäisin pitää kirjoittamista harrastuksena, josta voi hyvällä tuurilla tienata hyvin rahaa.

  8. Tomi Paananen

    Ettei tule väärää käsitystä, niin olen kanssasi samaa mieltä, että valtion tulisi tukea kirjailijoita, varsinkin aloittelevia avokätisemmin.
    Kuitenkaan ko. rahasummat eivät olisi valtavia, joten ne eivät taloutta romuttaisi.

  9. Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että pienellä kielialueella ei voi olla ”määräänsä enempää” kirjailijoita. Kärjistyksenä sanoisin kuitenkin: jos kansan ostovoima riittää ylläpitämään 20 kirjailijaa, riittääkö heidän tuotantonsa tosiaan takaamaan koko suomalaisen kirjallisuuden kukoistuksen, selviämisen ja monipuolisuuden? Tohdin epäillä sitä.

    Kirjailijan minun näkemyksen mukaan pitäisin pitää kirjoittamista harrastuksena, josta voi hyvällä tuurilla tienata hyvin rahaa.

    En usko, että on olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei tekisi muutakin työtä kuin kirjailijan työtä. Luit oikein. Se tosiaan on työtä. Tarkoitat varmasti hyvää, mutta on melko röyhkeää kutsua jonkun toisen ammattia harrastukseksi. Jos me kirjailijat suhtautuisimme kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen harrastuksena, Suomessa ei kohta enää kotimaista kirjallisuutta olisi. Ai miksikö? No, kun se kirjojen kirjoittaminen ei ole helppoa, hauskaa ja kevyttää viihdettä työpäivän päätteeksi, kun haluaa rentoutua. Kirjallisuus on merkitysten luomista, yhteiskuntakritiikkiä, uusien ajatusten, ideoiden kehittelyä ja maailman havainnointia. Sillä on merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä, joka ei piile pelkästään sen viihdearvossa. Kirjojen kirjoittaminen on raskasta työtä, johon pystyvät (ja ryhtyvät!) vain harvat ja josta saa useammin negatiivista kuin positiivista palautetta.

    Ei kai kukaan tosissaan oleta toimittajien tekevän työtään ilmaiseksi? En ymmärrä, minkälainen sokea piste iskee, kun mainitaan sana ”kirjailija”. Ei kukaan pelkällä pyhällä hengellä elä, ja se, että ”asiat ovat aina olleet näin” on aika huono – ellei huonoin – perustelu sille, miksi asioita ei voisi ja pitäisi parantaa. Ei sitä aikanaan ollut antibioottejakaan, muttei niitä sen takia jätetty kehittämättä, että ennenkin on kuoltu kurkkumätään.

    Kirjailijan työ on ammatti, jonka edestä joutuu uhraamaan taloudellisen turvan, mahdollisuuden tehdä vakituisesti jotain rahakasta muuta työtä (milloin sitten kirjoittaisi?), tuhottomasti aikaa, usein myös oman yksityisyytensä, mahdollisesti joitain lähisuhteitaan, sillä tämä on järjestelmän synnyttämän köyhyyden lisäksi julkinen ammatti. Kuka tällaisen harrastuksen valitsisi?

  10. Täytynee myöntää, että en ole vielä kirjojasi lukenut, osa syynä on se, että asun ulkomailla ja toinen syy, että ne ovat mielessäni suunnattu naisille eikä yksinkertaiselle meikäläiselle, joka pitää Päätaloa ja Paasilinnaa suurina taitelijoina.

    Se, että kirjoittaa naisista päähenkilöinä tarkoittaa, että kirja on vain naisille? Hassua, suurin osa kirjoista, jotka olen lukenut ja joista olen pitänyt – ja joiden takia luultavasti kasvoin kirjailijaksi – ovat siis olleet miehille suunnattuja. (Proustit, Remarquet, Sartret, Linnat, Haanpäät) Mukavaa, että kuitenkin sanot ”vielä”. Ehkä toivoa mielen muuttumisesta on. Uskon, että mieslukijoille nimenomaan olisi hyvä ja kiinnostavaa lukea Paljain käsin. Usein kuulen valittelua, että ”mitä ne naiset oikein ajattelevat?” Tässä sitä olisi nyt aikamoinen paketti. Mutta jos päättää valita vain lähinnä toisesta sukupuolesta kertovia ja heidän näkökulmastaan kirjoitettuja kirjoja, on siihen toki oikeus. En kyllä ymmärrä sellaista lukuperustetta, mutta onhan ihmisillä kaikenlaisia tapoja.

  11. Tomi Paananen

    Anteeksi tuo harrastusilmaisu oli vähän ajattelematonta.
    Kuitenkin ei kaikki harrastukset ole helppoja ja mukavia (ainakaan tekohetkellä). Moni harrastus on työlästä niin henkisesti kuin fyysisestikin.
    Esimerkkinä vaikka maratonjuoksu tai vuorikiipeily. Monet tähti- ja lintuharrastajat antavat merkittävän panoksensa ko. aloille ilman mitään rahallista korvausta.

  12. Anteeksi tuo harrastusilmaisu oli vähän ajattelematonta.

    Kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s