Ensimmäinen arvostelu!

Ensimmäinen löytämäni arvioi Noaidin tyttärestä – ilmestyi sopivasti julkaisujuhlien päivänä!

Juuri, kun ehtii ajatella, että tietää, mitä seuraavaksi kirjassa tapahtuu, paljastuukin jotain ihan uutta. Kirjailija pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen.

Klik klik Vadelmaisen poikkeavuuden pariin.

Noaidin tytär ilmestyi!

Kirjasarjan ensimmäisen osan upeat kannet!

Olen saanut valokuvatodisteita kentältä: kirja on jo bongattu Suomalaisesta kirjakaupasta. Odotan vielä omaa lämpiäiskappalettani ja julkkaritkin pidän vasta ensi viikolla, ettei viime julkkarien tragedia toistu. Kirjat nimittäin katosivat matkalla postin huolimattomuuden vuoksi, sillä ne lähetettiin vanhaan osoitteeseeni väärään kaupunkiin, eikä minulla siksi ollut julkkareissa kuin yksi kappale Paljain käsin -romaaniani. Senkin ystäväni joutui kiireellä ostamaan Suomalaisesta.

Odotan innolla julkkareita. Vasta kirjaa juhlistaessa oikeastaan tajuaa, että se on valmis ja peruuttamattomasti poissa omista käsistä. Jollei sitten sitä ennen joudu jo kohtaamaan jotakuta innokasta toimittajaa, joka on ehtinyt kirjan lukea ja mahdollisesti kommentoi sen sisältöä. Karmea ajatus. Pienen hetken kirja on täydellinen ennen kuin yleisö löytää sen ja muodostaa oman mielipiteensä. Se on valmis, eikä sille voi enää tehdä mitään.

Niinpä minun on alettava puurtaa kirjasarjan toista kirjaa; olen sen työn oikeastaan tässä kesän mittaan jo aloittanutkin. Pitää nyt kuitenkin hetkeksi pysähtyä huomaamaan, että olenhan minä jotain saanut aikaankin. Ei kaikki ole ikuisesti kesken.

Jos luulitte, että kirjailijan elämä on helppoa, luulitte väärin! Nostetaan malja Noaidin tyttärelle! On sen aika.

Yksi mahdollinen maailma

On tosi koskettavaa ja aina yhtä vieraannuttavaa nähdä oman kirjansa kannet. Kun itse on kerinyt kokoon koko kyseisen maailman, sen henkilöistä ja tapahtumapaikoista on aika lailla selkeä mielikuva. Henkilöiden kuvat saattavat näyttää jopa vääriltä, koska mikään ei voita mielikuvistusta. Niinhän käy monille, jotka lukevat ensin kirjan ja näkevät sitten siitä tehdyn elokuvan: Ei Auran kuulu näyttää tuolta! Ei Aura käyttäisi tuollaisia vaatteita!

Yllä on elokuussa ilmestyvän kirjani kansi, joka on värikkyydessään ja maagisuudessaan tosi hieno – ja kaikkea sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Noaidin tytär aloittaa nuorten fantasiatrilogian, joka kertoo vahvoista ja julmista saamelaissoturittarista, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta kellokoskelaisesta 16-vuotiaasta Aurasta. Kannessa Aura näyttää coolilta, varmalta, mutta kirjassa hän on kaikkea muuta. Ei Aura sormi suussa soturittaria kohtaa, kyllä te minut tiedätte, mutta ei hän myöskään opi taianomaisesti käyttelemään puukkoa ja ratsastamaan susilla. Aura on ihan oikea tyttö.

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta. Taidetta ohjaavat suuremmat päämäärät.

Kun lähdin kirjoittamaan menevää seikkailuromaania, päädyinkin kirjoittamaan äidin menettämisestä, yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja siitä, miten vaikeaa rakkaudelle on asettaa rajoja. Kun kirjoitin todeksi Lapin mafian, vääryyksistä rankaisevat saamelaissoturittaret ajasta irti olevaan metsäänsä, aloinkin kertoa väkivallasta ja piittaamattomuudesta.

Noaidin tyttären kanssa olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen. Olen viettänyt pimeitä iltoja eteisen takinvarjoja vilkuillen ja aurinkoisia kesäpäiviä täysin uppoutuneena hillittömiin ajojahteihin.

Fantasiaa soimataan turhaan eskapistiseksi kirjallisuudenlajiksi. Kaikki kirjallisuus on todellisuuspakoa ja samalla se on todellisuuden tutkimista. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään. En ehkä usko jumaliin, mutta on helppo uskoa, että on asioita, joita me emme tiedä. Partikkelit, jotka muodostavat meidät, vaihtuvat kokonaan useaan otteeseen elämämme aikana. Silti se ei vaikuta kokemukseemme maailmasta. Se, mitä me koemme, vaikuttaa. Tässä on yksi mahdollinen maailma, yksi kokemus, jossa kuolleet kääntävät kasvonsa meitä kohti Alisesta maailmasta. Tässä maailmassa kylmään kaivoon voi työntää kätensä ja sekoittaa. Tässä maailmassa kuolleet vastaavat kutsuun nostamalla kätensä kaivosta, vetämällä meidät mukaansa.

Ensimmäinen kirja on valmis. Silti matka on vasta alussa. Minä makaan kotisohvalla, katson sadepilviä, juon teetä kurkkukipuun ja kirjoitan toista kirjaa. Onneksi ei ole pimeä.

Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.

Kielletty ajosuunta – taattua hömppälaatua vuodesta 1981

Hitsi, että olenkin sotkenut kynäni moneen, er, soppaan. Kirjoitan nuorten kirjasarjaa alkavaksi ensi kesänä – saamelaissoturittaret ovat kasvaneet varjoista ja laukkaavat nyt Lapin usvaisissa metsissä ihan oikeasti. Minulla on uusi, mielenkiintoinen työ Nuorisoasuntoliiton tiedottajana. Ja sen lisäksi olen kirjoittanut kaikki illat ja viikonloput.

Kyllä vain – Menaisissa alkoi keskiviikkona jatkokertomus Kielletty ajosuunta, joka on minun näppäimistöltäni kotoisin. Se on taattua hömppää. Mitä väsyneempi olen ollut sitä kirjoittaessani, sitä roisimpia ja yllättävämpiä käänteitä tarinaan putkahtaa. Voin tunnustaa, että välillä olen ollut joltisenkin väsynyt tekstiä kirjoittaessani. Roisiutta ja käänteitä tosiaankin on luvassa.

Kirjoitan tälläkin hetkellä sarjan loppuosia. Tänne saa tulla arvelemaan, kuinka tarinassa käy. Ties vaikka pääsisi vaikuttamaan loppuratkaisuun – vaikka on minulla tietenkin jo juonikas juoni mielessä.

Tsekatkaapa Menaiset, jos tarvitsette vetävää kesälukemista laiturille. Minä paahdan töitä vielä heinäkuun alkupuolelle… ennen kuin siirryn paahtamaan kirjasarjaani hyvin ansaitulle ”lomalle”.

Etelä-Suomen Sanomien vaikutuspiirissä olevia odottaa myös joka toinen sunnuntai kirjoittamani kolumni. Edellisen otsikko oli varsin kuvaavasti Pikku pikku bikineissä.

Kesäisiä päiviä kaikille tasapuolisesti. Ja kuumia lukuhetkiä.

Jk. Lisäksi minulla on hömppätili Pinterestissä, joka on ihan mahtava inspiraationlähde! tsekatkaa sieltä kuvat, jotka inspiroivat minua trilogian kirjoittamisessa ja muissakin projekteissani.

Tee hyvää taidetta

Kaikki, mitä toivoisin osaavani sanoa taiteen tekemisestä siitä haaveileville. Neil Gaiman sanoo sen paremmin.

Mukaan lukupiiriin

Vastaan Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä lukijoiden kysymyksiin kirjoittamisesta ja kirjoistani. Tulkaa mukaan osallistumaan!

ESS – Lukupiiri – Paljain käsin

Sunnuntaina minut voi tavata Lahden kirjamessuilta Salpausselän kirjailijoiden kulmauksesta ainakin klo 12, mutta todennäköisesti myös pidempään.

Savumerkkejä tulevasta

Huomaan, että blogosfääri on tulvillaan upeita kritiikkejä romaanistani Paljain käsin, joka sattuu myös olemaan Runeberg-palkintoehdokkaana. Tämän huomasin, kun Maria Sinisen linnan kirjastosta (aika upean taianomainen bloginnimi!) kävi kommentoimassa ärhäkkää Yle-verokritiikkiäni.

Tässäpä näitä linkkejä, jos ette vielä ole päättäneet, lukeako vai ei, tai haluatte vertailla kokemustanne. Ainakin Marian kritiikki tai savu sai kyynelet kirjailijan silmiin.

Sinisen linnan kirjasto

kujerruksia

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

järjellä ja tunteella

Kirjanurkkaus

Juuri tällaista

LUMIOMENA: Kirjoja ja haaveilua

Inahdus

Lukuisa

Kirjava kammari

Booking it some more

Opuscolo – kirjasta kirjaan

Morren maailma

Näitä bloginnimiä selatessa tulee vähän sellainen olo, että onpa kiva, kun kirjailijan oman blogin nimi on niin taianomainen ja mystinen… Heh. Olen kai säästänyt tunteelliset ilmaukseni kirjoihini. Onneksi.

Useita näistä kritiikeistä tai blogisavuista luettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuuskritiikki on jyrkässä alamäessä maksullisessa mediassa. Nämähän saavat niin paljon enemmän sanottua ja syvemmin tutkittua! Kirjoittajat kertovat rehellisesti, mistä pitivät ja mistä eivät, mutta osaavat silti avata juonta, teemoja ja merkitystä, vaikka eivät aivan kaikesta olisikaan tykänneet. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Uusi runouskin on pitkään tapahtunut perinteisen kustannusmaailman ulkopuolella, niin ulkopuolisena, että sen tuottamia teoksia ei ole muun muassa hyväksytty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, (Nuori Voima, runousnumero 2011) koska niiden on katsottu olevan ”omakustanteita”. Maksullisten medioiden runokritiikki taas on jo pitkän aikaa ollut kliinistä, etäistä ja hyvin ympäripyöreää – tästä pahimpana ylimalkaisena esimerkkinä itsekin aikanaan kommentoimani viiden runoilijan yhteiskritiikki, jossa olivat faktat – sisällön lisäksi – aika lailla kateissa.

Blogisavut eivät sitä ole. Vaikka Runeberg-palkintoehdokkuus on kirjailijalle (puhun itsestäni nykyisin kolmannessa persoonassa, toim. huom.) tärkeä merkkipaalu, koska sen myöntää juurikin itse kirjailija- ja siis ammattilaismaailma, ovat nämä blogisavut yhtä tärkeitä niiden merkityksessä. Joku on rakastanut sitä, minkä olen kirjoittanut. Kirjani on jonkun kirjahyllyn aarre.

Tämä on se, mikä tekee tämän kaiken epämääräisen, turvattoman, ahdistavan ja aika ajoin villin, vapaan, palkitsevan ja ilahduttavan työn tekemisen arvoiseksi. Kiitos Internet, kiitos blogimaailma ja kiitos lukijat, jotka jaksavat omistautua lukemisen lisäksi kirjoittamaan ja pohtimaan. Ehkä jotain uutta on syntymässä mainospainoitteiseen kirjaesittelymaailmaankin?

Runeberg-palkintoehdokas!

Ohhoh! Kävi niin, että meikämandoliino on Runeberg-palkintoehdokkaana. Olen hienossa seurassa – ja olin hienossa seurassa koko eilisen. Kiitokset kirjailijoille, kustantamoiden väelle ja raadille ja palkinnon järjestäjille. Tänään voi ehkä tilata sen puolivuosittaisen pitsan. Ollaanhan tässä sentään Runeberg-palkintoehdokkaana!

Aika mieletöntä.

Muut ehdokkaat ovat: Ralf Andtbackan esseistiikkaa ja lyriikkaa yhdistelevä Magnetmemoarerna (Ellips), Birgitta Bouchtin romaani Tusenblad, en kvinna som snubblar (Schildts), Siiri Enorannan romaani Gisellen kuolema (Robustos), Pauliina Haasjoen runokokoelma Aallonmurtaja (Otava), Kurt Högnäsin runokokoelma De bronsblå solarna (Söderströms), Katja Ketun romaani Kätilö (WSOY) sekä Joni Pyysalon novellikokoelma Ja muita novelleja (WSOY).

Eilisestä käteeni jäivät ainakin Katjan, Jonin ja Pauliinan kirjat, joten ehkäpä kirjoitan niistä vielä tänne jotain. Kunhan ensin vähän lepään.

Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?