Aihearkisto: Kirjallisuus

Ensimmäinen arvostelu!

Ensimmäinen löytämäni arvioi Noaidin tyttärestä – ilmestyi sopivasti julkaisujuhlien päivänä!

Juuri, kun ehtii ajatella, että tietää, mitä seuraavaksi kirjassa tapahtuu, paljastuukin jotain ihan uutta. Kirjailija pääsee yllättämään aina uudelleen ja uudelleen.

Klik klik Vadelmaisen poikkeavuuden pariin.

Noaidin tytär ilmestyi!

Noaidin tytär ilmestyi!

Kirjasarjan ensimmäisen osan upeat kannet!

Olen saanut valokuvatodisteita kentältä: kirja on jo bongattu Suomalaisesta kirjakaupasta. Odotan vielä omaa lämpiäiskappalettani ja julkkaritkin pidän vasta ensi viikolla, ettei viime julkkarien tragedia toistu. Kirjat nimittäin katosivat matkalla postin huolimattomuuden vuoksi, sillä ne lähetettiin vanhaan osoitteeseeni väärään kaupunkiin, eikä minulla siksi ollut julkkareissa kuin yksi kappale Paljain käsin -romaaniani. Senkin ystäväni joutui kiireellä ostamaan Suomalaisesta.

Odotan innolla julkkareita. Vasta kirjaa juhlistaessa oikeastaan tajuaa, että se on valmis ja peruuttamattomasti poissa omista käsistä. Jollei sitten sitä ennen joudu jo kohtaamaan jotakuta innokasta toimittajaa, joka on ehtinyt kirjan lukea ja mahdollisesti kommentoi sen sisältöä. Karmea ajatus. Pienen hetken kirja on täydellinen ennen kuin yleisö löytää sen ja muodostaa oman mielipiteensä. Se on valmis, eikä sille voi enää tehdä mitään.

Niinpä minun on alettava puurtaa kirjasarjan toista kirjaa; olen sen työn oikeastaan tässä kesän mittaan jo aloittanutkin. Pitää nyt kuitenkin hetkeksi pysähtyä huomaamaan, että olenhan minä jotain saanut aikaankin. Ei kaikki ole ikuisesti kesken.

Jos luulitte, että kirjailijan elämä on helppoa, luulitte väärin! Nostetaan malja Noaidin tyttärelle! On sen aika.

Noaidin tytär sisus

Yksi mahdollinen maailma

Kuva

On tosi koskettavaa ja aina yhtä vieraannuttavaa nähdä oman kirjansa kannet. Kun itse on kerinyt kokoon koko kyseisen maailman, sen henkilöistä ja tapahtumapaikoista on aika lailla selkeä mielikuva. Henkilöiden kuvat saattavat näyttää jopa vääriltä, koska mikään ei voita mielikuvistusta. Niinhän käy monille, jotka lukevat ensin kirjan ja näkevät sitten siitä tehdyn elokuvan: Ei Auran kuulu näyttää tuolta! Ei Aura käyttäisi tuollaisia vaatteita!

Yllä on elokuussa ilmestyvän kirjani kansi, joka on värikkyydessään ja maagisuudessaan tosi hieno – ja kaikkea sellaista, mitä en olisi osannut odottaa. Noaidin tytär aloittaa nuorten fantasiatrilogian, joka kertoo vahvoista ja julmista saamelaissoturittarista, mutta ennen kaikkea ihan tavallisesta kellokoskelaisesta 16-vuotiaasta Aurasta. Kannessa Aura näyttää coolilta, varmalta, mutta kirjassa hän on kaikkea muuta. Ei Aura sormi suussa soturittaria kohtaa, kyllä te minut tiedätte, mutta ei hän myöskään opi taianomaisesti käyttelemään puukkoa ja ratsastamaan susilla. Aura on ihan oikea tyttö.

On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksavat lukea kieltäni, jota on myös kryptiseksi ja kikkailevaksi kutsuttu (ja sitten toisaalta koskettavaksi ja iholle tulevaksi). Piti miettiä, mitä nuoret haluavat lukea: mitä kirjassa saa ja ei saa olla. Minkälainen on nuoren maailma? Ennen pitkää havahduin kuitenkin siihen, että tarina vie ja kieli tulee sen mukana. Että nuoret ovat ihan yhtä kykeneväisiä lukemaan kuin aikuisetkin. Että on turha yrittää yhtään mitään kohderyhmäajattelua, kun tekee taidetta. Taidetta ohjaavat suuremmat päämäärät.

Kun lähdin kirjoittamaan menevää seikkailuromaania, päädyinkin kirjoittamaan äidin menettämisestä, yksinäisyydestä, erilaisuudesta ja siitä, miten vaikeaa rakkaudelle on asettaa rajoja. Kun kirjoitin todeksi Lapin mafian, vääryyksistä rankaisevat saamelaissoturittaret ajasta irti olevaan metsäänsä, aloinkin kertoa väkivallasta ja piittaamattomuudesta.

Noaidin tyttären kanssa olen päästänyt mielikuvitukseni valloilleen. Olen viettänyt pimeitä iltoja eteisen takinvarjoja vilkuillen ja aurinkoisia kesäpäiviä täysin uppoutuneena hillittömiin ajojahteihin.

Fantasiaa soimataan turhaan eskapistiseksi kirjallisuudenlajiksi. Kaikki kirjallisuus on todellisuuspakoa ja samalla se on todellisuuden tutkimista. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään. En ehkä usko jumaliin, mutta on helppo uskoa, että on asioita, joita me emme tiedä. Partikkelit, jotka muodostavat meidät, vaihtuvat kokonaan useaan otteeseen elämämme aikana. Silti se ei vaikuta kokemukseemme maailmasta. Se, mitä me koemme, vaikuttaa. Tässä on yksi mahdollinen maailma, yksi kokemus, jossa kuolleet kääntävät kasvonsa meitä kohti Alisesta maailmasta. Tässä maailmassa kylmään kaivoon voi työntää kätensä ja sekoittaa. Tässä maailmassa kuolleet vastaavat kutsuun nostamalla kätensä kaivosta, vetämällä meidät mukaansa.

Ensimmäinen kirja on valmis. Silti matka on vasta alussa. Minä makaan kotisohvalla, katson sadepilviä, juon teetä kurkkukipuun ja kirjoitan toista kirjaa. Onneksi ei ole pimeä.

Kysymys totuudesta on epäolennainen

”Kuka tahansa saa vihata kirjaa, repiä sen ja vaikka polttaa. Mutta kirjailijaa ei voi vaatia tilille siitä, mitä lukija tuntee. Se on lukijan vastuulla”, sanoo Tuula-Liina Varis, Kirjailijaliiton puheenjohtaja (HS 26.8).

Yllä oleva on hyvä pitää mielessä, kun käy keskusteluun sanan säilä tanassa. Kyseinen sitaatti liittyy tietenkin pienimuotoiseen kohuun – kohu-sanakin on niin kovasti rakastettu nykyisin, että melkein mikä tahansa synnyttää sen – joka on syntynyt Riikka Ala-Harjan melkolailla ylistetyn romaanin Maihinnousun ympärille. Kirjailijan sisar on tullut miehensä kanssa julkisuuteen ja esittänyt surun ja loukkaantumisen tunteensa siitä, että romaanissa käsitellään traagista asiaa, joka on heille hyvin läheinen.

En mene yksityiskohtiin – sitä varten viihdejulkaisut kuten Hesari ovat olemassa – mutta sen verran haluan kuitenkin sanoa, että jokainen tunnistaa itsensä hyvin kerrotusta tarinasta. Se on tarinoiden idea. Kirjailija kuitenkin kehittää kaiken päässään. Silloinkin, kun jokin tarinassa näyttää samalta kuin tosielämässä, se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Siihen perustuu koko kerrottu perinteemme, erottelumme faktan ja fiktion välillä. Sanotaan, että vain lapsi tai hullu voi sekoittaa toden ja fiktion tai unen ja toden. Ilmeisesti se on hyvin, hyvin vaikeaa hyvin monelle.

Harmillista kohussa on se, että kukaan ei tule saamaan, mitä haluaa. Kellekään ei jää edes hyvä mieli. Siitä media pitää huolen. Kun jotain tuodaan julkisuuteen, se pysyy siellä. Se kasvaa kaikista ihmisten kommenteista, tästäkin. Otetaan puolia, väännetään kättä, ilkutaan ja vääristellän ja etsitään tietoa. (Muun muassa loukkaantuneen perheen Ylen esiintymisestä, joka tapahtui ennen kirjan julkaisemista.) Lopulta kohu vaimenee, asiat unohtuvat tai jopa selviävät. Tulee uusi kohu, uusi tulistunut sielu.

Tässä kohussa minua järisyttää se, että tämä ei ole ensimmäinen kirjallisuuteen ja kirjailijaan kohdistuva syytös totuuden hyväksikäyttämisestä ja sen vuoksi jonkun loukkaamisesta. Jos sivistysvaltion sananvapaudesta haluaa kiinni pitää, tulisi tätä asiaa käsitellä huolella. Jos minä olisin vastuussa siitä, miten ihmiset tekstini ymmärtävät ja mitä he lukemisen jälkeen tuntevat, en voisi kirjoittaa enää mitään. Koskaan. Voin kirjailijana tunnustaa ihan avoimesti, että jos joku henkilö muistuttaa kirjassa juuri sinua, joka nyt tätä luet, se tarkoittaa vain sitä, että sinä ja minä – me emme ole niin erilaiset. Koska miten minä voisin kirjoittaa jotakin, jonka olen ”varastanut”? Ei.

Minä kirjoitan siitä, mitä itse tunnen.

Kyllä kirjailijallakin on oikeus järkyttyä elämäänsä koskettavista asioista – niin kuin läheisen vakava sairaus – ja kirjoittaa sitten itsensä niistä puhtaaksi. Ei kukaan silmät kiiluen aineistoa kerää, kun toisella on hätä – kirjailijat vaan ovat usein varsin herkkiä ihmisiä, eikä iso suru jätä rauhaan ennen kuin sen saa purettua sanoiksi.

Kirjoitin sattumoisin Hämeen taidetoimikunnan julkaisuun Optimistiin pitkän esseen romaanin poliittisuudesta. Lehteä saa ja kannattaa tavoitella hyvin varustelluista kirja- ja lehtikaupoista. Julkaisen kuitenkin tässä esseen kokonaisuudessaan, sillä se käsittelee juuri näitä tässäkin hässäkässä hämärän peittoon jääneitä ”totuuden” ja ”varkauden” asioita – kirjailijan näkökulmasta.

Jätän tämän vain tähän.

Vaikuttavaa tekstiä –
eli kuinka opin puhumaan vaikenemisesta

Vaahtosin kerran baarin pöydässä sydäntäni kiusaavasta aiheesta – tasa-arvosta – eräällekin tuttavalleni. Hän kuunteli, pisteli takaisin ja antoi minun vihdoin kuulla kunniani:

– No, jos se on sulle noin tärkeää, rupea poliitikoksi.

En osannut sitä vielä silloin sanoa, mutta nyt en enää epäröi: minä teen jo politiikkaa.

Tunnustan nyt tässä asian, joka saattaa jopa ärsyttää joitain lukijoita: en jaksaisi kirjoittaa kirjoja, jos en ruotisi niissä yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia. Silloinkin, kun kirjoitan viihdettä niin kuin nyt kirjoitan – jatkokertomusta naistenlehteen ja menevää nuorten fantasiakirjasarjaa – tarinan henkilöt, heidän taustansa ja valintansa sekä heidän kohtaamansa vaikeudet nousevat vääryyksistä, joita olen todistanut ja jotka näen yhteiskunnallisesti merkittäviksi.

Kirjailijoita näytetään pitävän hyvin narsistisina otuksina. Narsismiin suhtaudutaan jopa luvallisena, ehkä etäältä ihailtunakin ammattitautina: kaikki haluavat tietää, kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään. Kaikki haluavat tietää, mikä siitä on totta. Harva tajuaa, että oman elämänkokemuksen varassa kirjoittaminen on eri asia kuin se, että kirjoittaa vain omista elämänkokemuksistaan.

Mikä sitten tekee tekstistä yhteiskunnallista? Monista kritiikeistä, lehtijutuista ja keskusteluista olen päätellyt, että naisten kirjoittamat tekstit nähdään jostain syystä harvemmin yhteiskunnallisesti kommentoivina kuin miesten. Yleisesti selityksenä on käytetty väitettä, jonka mukaan naiset kirjoittavat ”yksityisestä” ja miehet ”yleisestä”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Kun nyt mietin muutamaa esimerkkiä – James Joycen Taiteilija omakuvaa nuoruuden vuosilta ja Jean Paul Sartren Inhoa verrattuna Virginia Woolfin Orlandoon sekä Christa Wolfin Medeiaan – tuntuu tulkinta minusta aika tuulesta temmatulta. Lähempääkin voi etsiä: entä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie verrattuna Sofi Oksasen Puhdistukseen?

Oli miten oli, on tekstin yhteiskunnallisuus minusta muuta kuin sitä, että tekstissä suoraan kerrotaan, mitä kommentoidaan ja miksi. Aihevalinta, tilannevalinnat, henkilövalinnat – ne kaikki puhuvat puhuttelevampaa kieltä kuin yksinkertaisin mahdollinen keino: sanat tämä on poliittista. ”Yksityinen on poliittista” oli feministisen liikkeen oivallus, eikä sen painoarvo ole mihinkään näissä noin sadassa vuodessa muuttunut, kun suffragetteja on tarvittu. Myös historiankirjoitus on poliittisesti motivoitua, ja ainakin minun kouluaikanani sieltä puuttui lähes kokonaan arjen ja esimerkiksi yksityiseksi määriteltyjen syntyvyysasioiden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymystä ei nähty merkittävänä, mutta valtiorajojen muutokset nähtiin.

Romaanitaiteessa (tai viihteessä) ongelmana saattaa olla se, että vetävän tarinan läpi voi olla vaikea nähdä sitä, mistä teksti puhuu. Kertojanääni voi hämätä valistunuttakin lukijaa. Tekstin kertoja päättää ehkä kommentoida tapahtumia suorastaan moraalittomasta näkökulmasta. Henkilöt saattavat tehdä valintoja ja tekoja, joita ihmettelemme tai joita emme edes hyväksy. Romaanissa kertojallakin voi olla oma agenda – ja kylmästi henkilöt tuomitseva kertoja voikin olla kirjailijan juoni, jolla hän korostaa henkilöidensä elämän epätoivoa, ulkopuolisen maailman suhtautumista siihen ja juonittelee lukijan henkilöidensä puolelle.

Suurimpana ongelmana tiellemme lukijoina tulee ehkä se, että olemme Suomessa kovasti ajautuneet tulkitsemaan tekstiä biografistisesti. Palaan taas aiempaan kysymykseen, jota kirjailijoille esitetään uudestaan ja uudestaan: mikä tästä on totta? Kysymys on epäolennainen – ainakin, jos totuudella tarkoitetaan sitä, mitä kirjailijan omassa elämässä on tapahtunut ja miltä kohdin tarina muistuttaa hänen elämäänsä. Se voi mahdollisesti kiinnostaa uteliasta lukijaa, joka haluaisi tietää lisää kirjailijasta, mutta totuus ei kerro meille mitään siitä, miksi kirjailija on valinnut kertoa juuri ne asiat, jotka kertoi.

Kun me olemme kiinnostuneita tekstin yhteiskunnallisesta sanomasta, olennaiseksi nousee se, mitä näytetään ja miksi. Jälkimmäiseen kysymykseen pystyy yleensä vastaamaan tutkimalla yksityiskohtia – juonen lisäksi kuvailua ja henkilöiden valintoja.

Kun Sanja jää esikoisromaanissani Ilmestyksessä (Gummerus 2007) yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle alaikäisenä omillaan asuvana nuorena, hän päätyy elättämään itsensä prostituutiolla. Valitsin kirjailijana olla kommentoimatta valintaa, olla esittelemättä yhteiskuntaa, joka ratkaisuun johti tai myöskään omia moraalisia tai poliittisia kannanottojani sen enempää. Päätin näyttää vain sen, kuinka kävi, koska ajattelin, että varsin ruumiillisesti rajut tapahtumat itsessään kertovat kaiken, mitä haluan asiasta sanoa. Voiko selvempää tuomiota hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta olla?

Olen vastustanut, ja vastustan jossain määrin edelleen, suorasanaista motiivien selittämistä. Kaunokirjallisuudella on oikeus olla taipumatta pamfletiksi, sillä kaunokirjallisuudella on vaikuttamisen keinoja, jotka ovat huomattavasti tehokkaampia kuin iskulauseet. Minä yritän vaikuttaa ihmisiin tarjoamalla heille teksteissäni ruumiillisesti ja emotionaalisesti uskottavia samastumiskappaleita. Juotan runollisen, osin kokeilevankin kielen avulla lukijaa sisälle henkilöiden nahkoihin. Haluan näyttää, en kertoa, mitä siitä pitäisi ajatella.

Sama pätee valitsemaani tapaan kuvailla tunteita ja aistimuksia. Yritän tavoittaa sen, kuinka tunteet vaikuttavat henkilön ruumiiseen. Yritän löytää vertauksen tai läheltä liippaavan kokemuksen, jonka avulla lukija pääsee todella käsiksi tunteeseen. En kerro, että ”nainen sanoi ilkeästi” tai ”käsi tuntui pahalta iholla”. En tee tulkintoja lukijan puolesta, vaan tarjoilen heille kuvailun, jonka perusteella he voivat tulkita, miltä sama heistä tuntuisi. Poliittiset valintani kirjoittajana ovatkin äkkiä kielen muodon valintoja.

Minulle ei graduni Rakel Liehun kuvakielestä tehneenä tule yllätyksenä, että monille poliittisesti motivoitu kieleni ei näyttäydy poliittisena. Kielen vaikutuksiin sillä ei ole mitään vaikutusta, ymmärtääkö vastaanottaja sen, mihin sillä pyritään. Ainakin romaanieni kieli on herättänyt viha-rakkaus-reaktioita kaikissa tapaamissani ihmisissä. Jonkin naulaan kantaan minun on siis täytynyt osua, kun vastaus on, että ei näin saa kirjoittaa – juuri näin pitää kirjoittaa!

No, minkä sille sitten voi, jos tekstiä ei tulkita yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi tekstiksi?

Ei sille mitään voi. Kun tekstin päästää käsistään, se vaihtaa omistajaa. Ajatukset ja tulkinnat elävät ihmisten sisällä, eikä niitä voi omia, ohjata oikeille poluille. Parempi niin, koska mitään oikeaa polkua tuskin on. En kuitenkaan usko, että se ikävä tosiasia, ettei useimpia teoksia lueta yhteiskunnallisesti kommentoivina, vaikka ne sitä selkeästi olisivatkin, millään tavalla vähentäisi niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Lukija tietenkin ottaa itselleen teoksesta aina sen, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Siitä kirjallisuus onkin niin rikas ja aulis antaja. Lukija voi peilata itseään valitsemiinsa asioihin ja henkilöihin ja jättää muun tarinankuljetukselle. Jos kirjailija kuitenkin on lähtenyt kuvaamaan tiettyä yhteiskunnallista epäkohtaa, – jos tuo epäkohta suorastaan määrittää hänen koko teoksensa juonen, rakenteen, henkilöiden psykologisen kehityksen ja suhteet muihin henkilöihin – se jättää varmasti jälkensä myös lukijaan.

Ja lukija taas – hän jättää jälkensä maailmaan.

Tuula-Liina Variksen puheen sananvapauden puolesta voi lukea täältä. Niin voi lukea myös alkuperäisen jutun, jossa kirjallisuus redusoidaan päiväkirjatekstiksi – asia, josta olen aiemminkin tipauttanut silmälasit päästäni.

Kielletty ajosuunta – taattua hömppälaatua vuodesta 1981

Hitsi, että olenkin sotkenut kynäni moneen, er, soppaan. Kirjoitan nuorten kirjasarjaa alkavaksi ensi kesänä – saamelaissoturittaret ovat kasvaneet varjoista ja laukkaavat nyt Lapin usvaisissa metsissä ihan oikeasti. Minulla on uusi, mielenkiintoinen työ Nuorisoasuntoliiton tiedottajana. Ja sen lisäksi olen kirjoittanut kaikki illat ja viikonloput.

Kyllä vain – Menaisissa alkoi keskiviikkona jatkokertomus Kielletty ajosuunta, joka on minun näppäimistöltäni kotoisin. Se on taattua hömppää. Mitä väsyneempi olen ollut sitä kirjoittaessani, sitä roisimpia ja yllättävämpiä käänteitä tarinaan putkahtaa. Voin tunnustaa, että välillä olen ollut joltisenkin väsynyt tekstiä kirjoittaessani. Roisiutta ja käänteitä tosiaankin on luvassa.

Kirjoitan tälläkin hetkellä sarjan loppuosia. Tänne saa tulla arvelemaan, kuinka tarinassa käy. Ties vaikka pääsisi vaikuttamaan loppuratkaisuun – vaikka on minulla tietenkin jo juonikas juoni mielessä.

Tsekatkaapa Menaiset, jos tarvitsette vetävää kesälukemista laiturille. Minä paahdan töitä vielä heinäkuun alkupuolelle… ennen kuin siirryn paahtamaan kirjasarjaani hyvin ansaitulle ”lomalle”.

Etelä-Suomen Sanomien vaikutuspiirissä olevia odottaa myös joka toinen sunnuntai kirjoittamani kolumni. Edellisen otsikko oli varsin kuvaavasti Pikku pikku bikineissä.

Kesäisiä päiviä kaikille tasapuolisesti. Ja kuumia lukuhetkiä.

Jk. Lisäksi minulla on hömppätili Pinterestissä, joka on ihan mahtava inspiraationlähde! tsekatkaa sieltä kuvat, jotka inspiroivat minua trilogian kirjoittamisessa ja muissakin projekteissani.

Tee hyvää taidetta

Kaikki, mitä toivoisin osaavani sanoa taiteen tekemisestä siitä haaveileville. Neil Gaiman sanoo sen paremmin.

Mukaan lukupiiriin

Vastaan Etelä-Suomen Sanomien lukupiirissä lukijoiden kysymyksiin kirjoittamisesta ja kirjoistani. Tulkaa mukaan osallistumaan!

ESS – Lukupiiri – Paljain käsin

Sunnuntaina minut voi tavata Lahden kirjamessuilta Salpausselän kirjailijoiden kulmauksesta ainakin klo 12, mutta todennäköisesti myös pidempään.