Avainsana-arkisto: Performanssi

Imago tekee rahaa taiteen selkänahasta

Taas kerran saamme huomata, kuinka verkko-Hesarin jutun kiinnostavuus tulee vasta kommentointilaatikosta (Kulttuuri 14.3.). Otsikolla Jania ja Riikoa voi vain yksinkertaisesti rakastaa nuoret kovan luokan taiteilijat Jani Leinonen ja Riiko Sakkinen korostavat omaa erinomaisuuttaan taiteen kentällä sanomalla muun muassa:

”Se korostuu, koska taidemaailmassa on niin paljon sellaisia jotka ei pärjäisi muussa bisneksessä päivääkään. Tää on niin tunareiden konteksti, että täällä on helppo loistaa vähillä lahjoilla.”

Jännä on heidän haastattelussaan huomata se varsin hyvin tunnettu ja varsin kuoliaaksi vaiettu tosiasia, että kuvataiteen tekijän pitää olla sekä oma mainostoimistonsa että oma jakelijansa. Se, että suurin osa taiteilijoista yhä tekee taidetta nimenomaan taiteen itsensä vuoksi, ilmaistakseen jotain, on poikien silmälaseilla vanhanaikaista tunarointia. Saman näkökulman luen myös itse jutusta niin kuin kaikista niistä yleisökommenteista, joita olen kuullut ja lukenut siitä, kuinka apurahojen perässä juoksevat taiteilijat saisivat leikata tukkansa ja mennä töihin.

Sillä, kuinka monta ihmistä tavoittaa, on enemmän väliä kuin sillä, millä sanomalla heidät tavoittaa. Tosi-Tv on tullut taiteen kentälle kömpelöin painijansaappain: kunhan ihmiset näkevät minut!

Kah, tässähän on ratkaisu: pitää vain olla sopivan valloittava mediapersoona ripauksella vittumaista provokaatiota, että saa töitään myytyä kuin makkaraa, kuten jutussa niin osuvasti sanotaan. Harmi, että harvoilla kuvataiteilijoilla on varaa omaan galleriaan ja shamppanjatarjoiluun. Yleisempää tuntuu olevan avajaisissakin se tonkkaviini ja sipsipussi. Mutta yleisesti ottaen keskitynkin avajaisissa tarjoilujen sijaan siihen, mitä on pantu seinälle.

Koskettavaa eli mielenkiintoista taidetta, oli sitten kuvataidetta tai kirjallisuutta, on kuitenkin mielestäni jokin muu kuin blatantisti suoraan ikään kuin ironisiksi iskulauseiksi heitellyt yhteiskuntakriittiset kommentit työvoiman siirtämisestä Vietnamiin ja sosiaaliturvan lakkautamisesta. Hesarin jutusta huomaakin yhden olennaisen asian pelkällä silmäilyllä: taide on siinä mediapelipuheen taustalla kuin lavaste, värikäs ja iso proppi, jonka nimissä voi katsoa kameraan tuima katse silmissään – kuin ajattelisi jotain tärkeää!

Taiteen poissaolo on kuitenkin silmiin pistävää. Taide ei ole pelkkää taidepuhetta, mediapuhetta tai imagonrakentamista. Se, kuinka kukin taiteilija haluaa taiteellaan vaikuttaa ja kehen, on ikiaikainen kysymys, joka jäytää lähinnä katselijoita – ei yleensä itse taiteilijaa. Jännän poikkeuksellista on, että Hesarin haastattelulainauksissa ihan suoraan mainitaan toivottuina taiteen tarkastelijoina miljönäärit; piti oikein tarkistaa, mitä lehteä olin lukemassa, ettei ollutkin The Onion.

Jutun loppua kohti mieleen hiipi epäilys, ettei kuitenkin olisi kyse huijauksesta. Jospa koko juttu kuvasi taidemaailman kaikkivoipia valtaajia kömpelöhkösti parodioivaa ja taidemaailman mediasuuntaisuutta kritisoivaa performanssia, joka suurelle yleisölle toimii totuutena. Miten sen sitten enää erottaisi totuudesta, kun nykyaikana kirjojenkin myyntiluvut tuntuvat olevan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon kyseinen henkilö on poseerannut naistenlehdissä?

Minne taide katosi taiteesta?