Avainsana-arkisto: Myytit

Miesten vuoro

Olin eilen elokuvissa itkemässä.

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että tällä elokuvalla on sanoma. Että siinä on mieltä, että tämä elokuva on tehty. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen ovat tehneet merkittävän elokuvan dokumentaarisen oloisilla fragmenteilla. He kertovat miehistä, näyttävät suomalaisen miehen paljaimmillaan, siellä, missä kyynelet sekoittuvat hikeen. Saunassa.

Miesten vuoro (2010) on feministinen elokuva, tarkoittaa se olla sitä tai ei. Se on myös feministinen teko.

Ensiksikin on alastomuus – arvon merkkien ja sosiaalisen aseman riisuminen. Katsoja joutuu puhujien iholle, heidän tuskansa ja tunteensa on ainoa sisältö, jonka elokuva kohtausten tasolla tarjoilee. Miesten ruumiit eivät ole täydellisiä, ne ovat tavallisia pitkän elämän eläneen ihmisen ruumiita. Alastomuus pakottaa samastumaan, uskomaan, kuuntelemaan ilman ennakko-oletuksia, ilman perääntymistä. Elokuvassa mitään ei ole sensuroitu, ja kuvittelinkin alunperin, että jalkoväleistä kilkkuvat kalleudet (sanoi hän hellästi) häiritsisivät katselukokemustani. En tiedä, olenko kulttuurimme kasvatti vai oliko kyse elokuvan tenhovoimasta, mutta en juurikaan kiinnittänyt huomiota sukukalleuksiin.

Miten kauniita ovat ihmiset, kun he ovat omissa puuhissaan, kun he ovat tosissaan. Miten kauniita ovat nämä miehet! Kaikenlaisilla ruumiilla on käyttötarkoituksensa, on voimansa ja heikkoutensa. Miten onnekkaita olemme, että näemme tosialastomia, photoshoppaamattomia ihmisruumiita, joiden ihon alta suonet kuultavat ja sykkivät voimaa ja rakkautta. Vertailukohta ei ole niin kohtuuton kuin usein valkokankaalla, kuvissa, piirretyissä.

Ruumiin sijaan katsoin kuitenkin lähinnä miesten kasvoja. Lähikuvat pakottivat kiusaannuttavan lähelle puhujaa. Niin lähelle, että kiusaannus lopulta laukesi ja aloin uskoa puhujaa, tutustuin häneen, surin hänen kanssaan. Sillä tarinat, ne ovat sydäntäsärkeäviä. Tarinoita kyvyttömyydestä pitää puoliaan tunteiden kentällä, avuttomuudesta suurten tunteiden edessä, vetäytymisestä sen kyvyttömyyden edessä. Vuosien tai vuosikymmenten jälkeen nämä miehet yhä kouristuvat itkuun yrittäessään puhua siitä, mikä rikkoi heidän maailmansa.

Elokuvassa miehet puhuvat rehellisesti tunteistaan. Suomalaisen miehen myyttiseen puhumattomuuteen ja tunteettomuuteen viitataan monissa kohdin itseironian kautta tai tapana elää, joka ei onnistunutkaan. Nämä miehet eivät häpeä tunteellisuuttaan, he häpeävät kyvyttömyyttään ilmaista tunteitaan tai toimia niiden mukaan. Useaan kertaan tulee esiin, että emotionaalisen kriisin kohdatessaan mies ei kerta kaikkiaan ole tiennyt, miten toimia, hänellä ei ole ollut minkäänlaista tapaa käsitellä koko asiaa. Niin mies on jäänyt alakynteen, vaikka olisi lopulta paennut. Hän ei pakene vastuuta, vaan tilannetta, jota ei ymmärrä.

Mieleeni jäivät etenkin lapsensa menettäneen miehen sanat: ”En halua enää koskaan olla yksin.” Hän on oppinut, että ei ole vahvuutta selvitä yksin. On vahvuutta pyytää apua.

Tämä elokuvateos näyttää, kuinka väärässä oletukset ovat, kuinka kaukana myytit ovat todesta. Mitään näin totta en ole koskaan nähnyt valkokankaalta.

Kontrasti kadulla vastaan käveleviin syntyy elokuvan lopusta, jossa miehet puetaan – suojapukuihinsa ja kypäriinsä, mustiin pukuihinsa. Siinä he ovat, emmekä me koskaan tienneet, mitä noiden kankaiden sisässä tapahtuu. Nyt näemme siitä häivähdyksen.

Elokuva loppuu Aleksis Kiven sanoihin, kaikkien suomalaisten tuntemaan Lauluun oravasta. Se herättää minussa ajatuksen siitä, kuinka meillä vielä on jotain jaettavaa – pienin yhteinen jaettava – kosketus samaan paikkaan rinnassa. Koko elokuva on ollut silmiä särkevän kaunis kuva miesten töistä, joita ei kohta enää ole. Paperikoneet vaikenevat, traktorit ja puimurit ruostuvat ojanposkeen. Väki pakenee maaseudulta kuin vuorovesi rantahiekalta, kun siellä ei ole enää töitä, terveyskeskuksia tai kirjastoja muista ihmisistä puhumattakaan. Sitä Suomea, josta miehet ovat, jossa he kaikki osaavat laulaa Aleksis Kiven sanoin, ei pian enää ole. Niitä maisemia, jossa vaikeneminen on välttämättömyys ja suurin rakkaudenosoitus on pilkkoa puita vaimolle loppuelämän tarpeiksi, koska mitään sen enempää ei osaa antaa. Turvaa, varmuutta. Me olemme kaikki ansainneet tämän vapautuksen. Miesten täytyy saada itkeä, puhua tunteistaan, pyytää apua. Meidän on rakennettava sille tila.

Menkää katsomaan Miesten vuoro ennen kuin maailma, josta se kertoo, katoaa. Hyvässä ja pahassa.