Avainsana-arkisto: Luokkahuoneessa

Kuuntelemisen oppitunti

Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos miehillä olisi samanlainen vapaus ilmaista tunteitaan kuin naisilla? Oletteko te koskaan miettineet, millainen maailma olisi, jos naisilla olisi samanlainan oikeus tulla kuulluiksi kuin miehillä?

Minä mietin sitä päivittäin.

Mietin erityisesti luokkahuonetta, niitä nuoria, joista tulee meidän tulevaisuutemme yhteiskunta. He rakentavat sen. Mutta onko mikään muuttunut?

Luokassa puhuu yhä useimmiten juuri poika, eikä hän tee sitä puheenvuoroa viittaamalla pyytämällä. Se hiljainen viittaava tyttö joutuu pysymään hiljaa, koska hän on kiltisti, eikä häntä tarvitse oikaista. Pojat saavat huomiota lähinnä vaatimalla oikaisemista, tekemällä rikkeitä ja koettelemalla rajoja. Äijätoimilla. Jos kuitenkin syntyy keskustelu, tulevat useimmat puheenvuorot lopulta tytöiltä. Pojilta tuntuu puuttuvan joko kyky tai uskallus ääntää sitä, mitä he ajattelevat. Ei ole lainkaan tavatonta, että erittäin mielenkiintoisia ajatuksia aineeseen kirjoittanut oppilas saattaa pitää ajatuksiaan aivan kelvottomina, jopa typerinä.

Jos ajattelen, ja usein ajattelen, meidän velvollisuuksiamme kasvattajina – enkä puhu nyt opettajista tai kasvattajista, kaikenkarvaisista pedagogeista vaan meistä kaikista ihmisistä, jotka olemme tekemisissä sekä lapsien että nuorten kanssa joka päivä – olen sitä mieltä, että meidän tärkein tehtävämme on kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Se on tärkeää. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja, tunteet eivät välttämättä kumpua meille tärkeistä asioista, (vaikka usein kyllä kumpuavat, eivät ihmiset kokonaan muutu kasvaessaan isommiksi) mutta ne muodostavat heidän maailmansa.

Olen aiemminkin puhunut ilmaisun erilaisuudesta arviossani Marjo Heiskasen Idiootin valinta -romaanista. Huomaan luokassa toimiessani, että suurin ero minun ja oppilaideni välillä on juuri ilmaisun tapa. Heillä ei vielä ole samanlaista mahdollisuutta vaihdella rekisteriä leikillisestä puhekieliseen ja siitä eteenpäin viralliseen. Heidän ajatuksensa kompastuvat siis siihen, että he eivät saa kuulijaa uskomaan olevansa tosissaan. Vain kieli on heidän esteensä. Tämä ongelma tuntuu erityisesti hankaloittavan poikien elämää. Eikä ihme, välitunneilla, käytävissä, kaupungilla poikien olemisen tavan on sovittava erilaiseen joukkokulttuuriin kuin tyttöjen. Syvälliset keskustelut ja asioiden pohtiminen monista eri näkökulmista ilman kilpailuasetelmaa ja fyysisen riidan mahdollisuutta eivät vain kuulu äijäkulttuuriin, jota suurin osa pojista joutuu toteuttamaan pärjätäkseen.

Mutta minä näen ja kuuntelen.

Tässä Megafonin erittäin hyvä ja laaja-alainen, varsin teoreettinenkin, pohdinta miesliikkeen nimen käyttämisestä, sen todellisista päämääristä ja vaikutuksista todelliseen tasa-arvotaisteluun, joka tunnetaan myös nimellä feminismi. Minä haluaisin nähdä oikeaa miesasiaa, jotta nämä pojat kasvaisivat miehiksi, joiden ei tarvitse polkea pienempiensä oikeuksia tunteakseen olevansa tärkeitä. He ovat. Jos he oppisivat kuuntelemaan?

Jk. Jos joku vielä tässä ajassa ja paikassa haluaa puhua sukupuolineutraaliuden kautta ja puolesta, tarvitsee vain vilkaista, kuinka oppilaat luokkaan istuvat, kun saavat itse valita paikat. Toinen puoli luokkaa on tytöille, toinen pojille. Eikä se mikään ihme ole, kun osapuolien välille on melkein mahdotonta muodostaa kunnollista keskustelua. Ilmaisun tavat ovat liian erilaiset, odotukset myös.