Jukka Relander taklaa tärkeän aiheen Uuden Suomen Puheenvuorossa. Hän puhuu jouluevankeliumista ja sen poliittisesta korrektiudesta. Jouluevankeliumi herättää tunteita, koska se on läpeensä uskonnollinen, kristillinen manifesti tapahtumista, joita uskonnottomat sekä muunuskoiset pitävät satuina. Tarkoitan sitä kirjaimellisesti: Raamattu on yksi maailman luetuimmista romaaneista. Jouluevankeliumi on yksi sen vaikuttavimmista saduista. (Vaikuttavin olisi varmaankin viattoman ristiinnaulitseminen ja maaginen ylösnousemus.) Silti jouluevankeliumia ja siihen liittyviä virsiä, kuvaelmia, tarinoita esitetään joka koulussa ja päiväkodin notkelmassa.
Jukka Relander, niin kuin moni muukin, vetoaa perinteisiin – kaikkiin koettuihin perheenkeskeisiin hetkiin, sukupolvien saatossa tapahtuneisiin tapahtumiin, jotka juuri jouluevankeliumin äärellä on jaettu. Ajatus on kaunis, muttei loogisesti kestävä. Itsekkäitä eivät ole ne ihmiset, jotka uskovat toisiin totuuksiin tai jumaluuksiin, itsekkäitä ovat ne, jotka etuoikeutetussa asemassaan eivät halua huomata marginaalin tarpeita.
Kaikista mehukkaimmin omaan korvaani käy tämä vetoaminen perinteisiin. Joulujuhla on vuosituhansia vanha juhlintaperinne, joka sijoittuu talvipäivän seisauksen kohdalle. Vuoden pimein ja kylmin aika, käännekohta, josta aurinko lähtee taas rullaamaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin. Sitä jouluna juhlitaan. Sitä minäkin mieluusti osallistun juhlimaan. Mitä perinteiden kunnioittamista on se, että valikoidaan vain viimeisimmät omaa persoonaa koskettavat perinteet kuin hiilisilmät lumiukolta? Kristinuskon Suomeen mukanansa tuoma Jeesuksen syntymäjuhla on perinteen tiellä vielä vauvantossuissa.
Ymmärrän nostalgian. Minuakin alkaa itkettää, kun virret vongahtavat käyntiin ja kaikki vanhuksista nuoriin aikuisiin laulaa lonkauttavat samat tutut sanat: ”Kaks vain valveill’ on puolisoa, lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessää-ään, seimikätkyessää-ään.” Mutta miksi me ne sanat osaamme? Koska meidät on kyselemättä pantu laulamaan niitä siitä asti, kun päiväkodin demokratiseen kehtoon ehdimme.
Jukka Relander heittää kehiin varsinaisen kevytsarjan vastauksen kysymykselle siitä, onko oikein kyseenalaistamatta opettaa kaikille Jessen syntymätarinaa sinä ainoana oikeana joulun juhlintaan – ja elämänkatsomukseen ja maailmankuvaan – liittyvänä totuutena. Asiaa vuosikymmeniä pohtineena, vapaan kasvatuksen saaneena historian tutkijana on aika helppo sanoa, että kaikillahan on mahdollisuus kyseenalaistaa tämä herttainen sanoma. Minä olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten harteille ei pitäisi langettaa kyseenalaistamisen taakkaa. Kun lapsille kerrotaan joka vuosi samaa tarinaa pienestä pojasta, jonka syntymää juhlitaan koko kansan, koko Euroopan voimin, voiko todella herättää ihmetystä, että uskosta on aika vaikea oppia eroon itsekseen? Eikä kukaan puutu siihen hetkeen, kun koulussa, virkalaitoksissa, kirkossa, kaupassa, radiosta ja telkkarista jouluevankeliuminsa pakkosyötteenä saanut lapsonen vihdoin tajuaa, että kyse on taas yhdestä tarinasta, taas uudesta joulupukkihuijauksesta. Me rakentelemme katkeria aikuisia, ystävät hyvät.
Jos kyse on siitä, että pitää oppia oman kansansa perinteitä ja niihin nyt sattuu tämä kristillinen perinne kuulumaan – eikö yksi joulukirkko olisi tarpeeksi? Voiko vuodesta toiseen jatkuvaa pakkosyöttöä itse asiassa pitää minään muuna kuin aivopesuna? Jos haluttaisiin opettaa jonkinlaista perinnetietoutta, yksi kerta riittäisi – eihän samoja aihealueita tahkota joka vuosi uusiksi koulunpenkilläkään. Ranskan vallankumous – tänä vuonna eri metaforin koristeltuna!
Ihmettelen myös sitä asennetta, jonka kuulee useammin kuin luulisi, että unohdetaan sitten lahjat ja pukit ja koko joulu, jos ei kristillinen sanoma kelpaa. Ei kristinuskolla ole mitään tekemistä lahjojen antamisen ja pukin kanssa. Vai olenko lukenut Raamattuni valikoiden ja jättänyt tärkeän käskyn huomaamatta? Sinun tulee lahjoja antaman. Älyttömän törsäilyn ja ekologisesti kyseenalaisen pakkailun voisi toki jättää pienemmälle: kääriä vähät lahjat vaikka käsipyyhkeisiin tai itse maalaamiinsa sanomalehtiin niin kuin tein viime vuonna tai tarjota tavaran sijaan palveluksia – lastenhoitoa, elokuvaillan, ruokaa, juomaa ja hierontaa tai vaihtoehtoisesti auttaa kouluttamaan nepalilaisia katulapsia kuten kustantamoni Gummerus (sanoi hän ylpeyttä äänessään).
Vaihtoehdot kristilliselle juhlalle ovat todella kauniit: omasta etuoikeutetusta asemastaan luterilaiset tapakristityt voivat keskittyä joulukirkon tuttuihin biiseihin ja unohtaa, mistä ne kertovat ja miltä se ehkä uskonnottoman tai toisuskoisen korvaan kuulostaa. Ne meistä, joille sille todella on väliä, mistä puhutaan, mitä opetetaan ja miksi, saavat jättäytyä pois kirkosta – ja mitä sitten? Istua joulukirkon sijaan jämäkästi valaistussa luokkahuoneessa niin kuin kaikkina muinakin koulupäivinä. Se ei ole toisten uskon kunnioittamista, se ei ole uusien perinteiden luomista auttamattomasti vanhentuneiden valtionkirkon ja yhden kansaa yhdistävän pakko-opin tilalle, jota ei ole ollut enää aikoihin, mutta järjestelmä on liian kankea – ja sen ylläpitäjät liian etuoikeutensa sokeuttamia – jotta korjattaisiin ilmeinen rikko. Jouluevankeliumista luopumisesta seuraa rangaistus. Ei riitä, että kirkossa on vaiettava – on vaiettava kaikkialla muuallakin. Joulua ei saa kyseenalaistaa, koska muuten kyseenalaistaa kaiken kauniin, rakkauden ja hyvän tahdon.
Jos nyt perinteiden palauttamislinjalle lähdetään, palautetaan vitsovat ja viinaksia kerjäävät kekripukit ja metsän henkiolennot, eikä vain tätä yhtä vaavia, joka vieläpä tarun mukaan syntyikin hämärissä olosuhteissa. Minä juhlin valon juhlaa, sillä se on totisesti juhlimisen arvoista. Ei olisi kovin vaikeaa kaivella perinnearkkua ja nostaa sieltä esiin asioita, joilla ei ole mitään tekemistä Jessen, Coca Cola -pukin tai kulutushulluuden kanssa. Asioita, joiden lävitse kristillisenkin sanoman tärkeimmät lähimmäisenrakkauden teemat siilautuisivat kuin kynttilänvalo sälekaihtimien läpi.
Minä olen kyllästynyt vaikenemaan kirkonpenkissä, kädet höllästi kenollaan sylissä ollakseni kääntämättä loukkauksellani muiden rukoukseen taipuneita päitä, ja kuuntelemaan tarinaa – vaikka yhtä suosituimmistakin – nöyränä, avoimena ja omasta maailmankuvastani tinkien. Hyvyys tulee ihmisten sisältä. Minä en tarvitse siihen jumalan pakkoa.
Hyvää joulua kaikille lukijoille. Tehdään siitä valoisa meille kaikille!
aaltopahvia 