Avainsana-arkisto: Idiootin valinta

Ihku nuori mies ei voi olla totta

Olen ehkä hiljaa, mutta en ajatuksetta.

Luin vihdoin Marjo Heiskasen Idiootin valinnan (Siltala 2009), se on ollut pitkään työn alla. En tiedä, onko sitä soveliasta sanoa, mutta olen nähnyt alkuperäisen käsikirjoituksen, ja olin siksikin kiinnostunut näkemään lopputuloksen.

Mikä tekee Idiootin valinnasta herkullisen ja koskettavan romaanin, on sen blogitekstimuodossa tarinaansa kertova 14-vuotias teinipoika Nisse eli NiceBit, joka on syötävän ihana miehenalku. Nisseä ei voi kuin ymmärtää. Hänen tunteensa hallitsevaa ja ailahtelevaa yksinäistä tutkijaäitiään kohtaan ovat mielestäni osuva kuva siitä, miten lapset joutuvat kannattelemaan vanhempiaan etenkin eroperheissä, mutta nimenomaisesti vielä, jos vanhempien mielenterveys järkkyy. Vaietusta aiheesta ei käsittääkseni juuri muissa kritiikeissä ole puhuttu.

Helsingin Sanomien kritiikki, joka on muuten sen (ainoan?) jopa kirjailijoiden arvostaman kriitikon Mervi Kantokorven kädenjälkeä, loimii Nissen hahmon epäuskottavaksi, liian hyveelliseksi ja älykkääksi nuoreksi, enkä voi heti olla ajattelematta Fagerholmin Diivan säkenöivän ihanaa 13-vuotiasta älykkö-Lolitaa, jonka monisärmäistä hahmoa kukaan ei ole uskaltanut sanoa epäuskottavaksi. On näköjään vaarallisempaa kirjoittaa eri sukupuolen hahmoja, jos haluaa tulla uskotuksi.

Pointsi Idiootin valinnassa onkin minun mielestäni se, että Nissen ’hyvyys’, kaktuksien kasvattaminen, – ja kuolleen kaktuksen aito sureminen – teekestit ja koirien kanssa leikkiminen ovat sellaisen lapsen tekemisiä, jonka äiti ei ole valjaissa. Nisse yrittää paikata sen puuttuvan aikuisen sijaa elämällä elämää, jonkalaista voisi kuvitella olevan onnellisessa perheessä. Nissen anarkia tuleekin esille varsin tyypillisesti vain likaisissa vaatteissa lattialla tai liian pitkään netissä roikkumisena – mutta kontrollifriikille äidille sekin on liikaa. Vaikka äiti pyrkiikin kontrolloimaan poikansa jokaista hengenvetoa, hän ei ole valmis avoimeen kommunikaatioon, kuuntelemaan lapsensa huolta ja ajatuksia, sitä mitä poika kantaa mukanaan, kun vertaa omaa eloaan näyttöpäätteen äärellä hullun äidin huiskittavana isän uusioperheonneen, johon juuri syntynyt nyytti tuo vielä lisää uskonnollisestikin hyväksyttävää aviollista onnea. Aika jännästi perheväkivallan teemakin tuntuu menneen ohi korvien kriitikoilta, vaikka kirjassa kuristetaan ja raipotaan ihan tosissaan.* Kai se on sit vaan normaalia kipuilevassa perheessä. Toki se on romaanissa vain purkauksenomaista pahanolon raukeamista, mutta onko se sitten ookoo?

Lainaan tähän Kiiltomadon kritiikin nasevaa pohdintaa kielestä ja sen vetävyydestä, joka alunperin sai minut tarttumaan tähän tekstiin moneen otteeseen.

Heiskasen kieli-imitaatio on kuitenkin vakuuttava ajankuva. Hän rakentaa Nissen puheen-partta taitavasti nuorisopuheen kliseitä imitoiden. Särmää kaksijakoiseen kerronnan ratkai-suun tuo se, ettei Nisse ole kirjoituksissaan jumiutunut pelkkään verkkoslangiin. Puheen rekisterit vaihtelevat teinien puhekielestä runollisuutta tavoitteleviin ilmauksiin, joissa ris-teilevät kirjallisuudesta tutut diskurssit Väinö Linnasta Harry Potter -suomennoksiin.

Nissen huomiot ovat ironisia ja älykkäitä ja hänen tarinansa alkaa pian kiinnostaa. Heiska-sen Nisse onkin kovin hauska ja mielenkiintoinen hahmo, ikäistensä identtinen kopio ja samalla aito, outo yksilö, jonka älykkyys ihmetyttää ympärillä olevia aikuisiakin.

(Anna Ovaska 11.9.2008)

Sattumoisin Kiiltomadon kritiikistä on vastuussa myöskin säkenöivän älykäs, muttei kylläkään enää kolmetoistias ystäväni Anna Ovaska. Ikuinen kirjallisuuden ja filosofian opiskelija ja tutkija löytää teoksesta sen kuuman potaatin: miksi blogikieli ja kestääkö valinta aikaa? No, minulla on tähän vain kaksi sanaa sanottavana. Sieppari Ruispellossa. Miksi hitossa se piti kääntää uudestaan? Ai, koska Saarikosken koululaistyttöjen kahvilakeskusteluista vakoilema kieli oli vanhentunutta? Eikö teoksen kirjoittamisaika siis saa näkyä edes teoksen kielessä? Sieppari ruispellossahan ei aivan tältä vuosituhannelta kuitenkaan ole.

Mutta eiväthän meidän koululaisemme jaksa jotain iänikuista 50-60-luvun slangia lukea! Sehän on vanhaa. Ja sitten, kun joku kirjoittaa blogijoviaalisti ja letkeästi, senkin uhotaan vanhentuneen jo syntyessään. Voihan niin olla, mutta eikö sitä pitäisi sitten edes tavoitella? Sitä, miten puhumme juuri nyt.

(Ja pitääpä muuten oikein kielentutkijan auktoriteetilla – hah! – huomauttaa siitäkin, kuinka moni kääntäjä tekee tekstinsä tutkijan pieteetillä – olkoonkin, että kahvila kautta baari saattoi olla Saarikosken tutkimuskohteena tärkeämpikin kuin kieli.)

Mielestäni NiceBitin kieli on ihkudaa, mieltsiä, siistiä, koleeta, viileetä, hauskaa, juoksevaa ja innostavaa. Emmä pysy täs kielen pulkassa itekään, muttei se kyl mua vaivaa! Kaikista tärkeintä on se, että juuri kieli saa uskomaan tähän 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, samastumaan hänen ajatuksiinsa – ainakin minut se sai vereslihalle pienen miehen puolesta, joka ihan oikeasti yrittää parhaansa korjata rikki mennyttä perhettä ja aikaa. Ehkäpä Kantokorpi ynnä muut ovat vain liian kyynisiä. Nuorison kieli, ja etenkin poikien kieli, on nykyisin täynnä understatementia, joka saattaa johtaa olettamaan, että he eivät oikeasti välitä. Minä en hetkeäkään usko, että puolet tulevasta sukupolvesta olisi jostain syystä täysin tunnekylmää. Mutta eivät pojat voi sanoa: ihanaa, tykkään, heidän pitää sanoa: ei paljo kiinnosta, vois toi olla ihan ookoo, jos sitä vähän modais. Rekisteri on omansa, ja sitä pitää osata tulkita.

Ensimmäistä kertaa tekstiä, silloin vielä pelkkää käsikirjoitusta, lukiessani minä en tiennyt, että sen on kirjoittanut keski-ikäinen nainen. Oliko kustantajalta virhe panna Heiskasen kasvokuva suuressa koossa takakanteen? Minusta nimittäin tuntuu, että ennakkoasenne on määritellyt monen lukijan kokemusta. Miten keski-ikäinen nainen voisi kirjoittaa nuoren miehenalun elämästä? No, ei vittu mitenkään. ;D xD

Tähän loppuun on vielä tunnustettava, ja varoitettava, että kirjassa kulkee mukana myös sen keski-ikäisen tutkijaäidin kertojanosuus, joka on vanhakantaista runollisuutta tavoitellessaan kohdin jopa kiusaannuttavan pateettinen. Miksei voitu pysyä Nissen ironian ja ellipsin (piiloisan ivan ja poisjättämisen tai vihjaamisen) taidossa johdattaa lukija samoihin johtopäätöksiin? Oe voe.

Essi kuittaa tältä päivältä. Pahoittelen ylitsevuotavia kursiivejani, johtuu varmaan siitä, että pe- tarkoitan pylly paleltui tänään.

Marjo Heiskasen ja kollegan blogi Hulkko&Heiskanen (löytyy myös linkeistä).

Helsingin Sanomien kritiikki Idiootin valinnasta.

Kiiltomadon kritiikki Idiootin valinnasta.

*En ole seurannut kritiikkejä aivan uskonnollisesti, joten onhan siitä mahdollisesti puhuttu. Laittakaa linkkejä kommentteihin, jos näin on käynyt. Muutenkin: saa taas kommentoida! En mä pure päätä pois, jos joku on eri mieltä.