Lopputaistelu ja päähenkilön selviämisen mahdottomuus

Nuortenkirjasarjan Saamalaissoturittaret ensimmäisen kirjan Suden kesyttäjä kanssa painiminen on tämän hetken työni. Siksipä siitä laulan.

Tässä lopputaistelua kirjoittaessani aloin miettiä sitä, miksi oikeastaan myyttisiin ulottuvuuksiin syöksyvään tarinaan ei voisi tuoda nykytekniikkaa. Eivät kännykät ja MP3-soittimet kuitenkaan mihinkään maagisesti katoakaan, ja melkein jokaisella on ainakin puhelin taskussa. (Lempeän huvittuneesti katson myös niitä farkun ja pukuhousun takataskuja, joihin on kulunut lompakon hahmotelma.) Ja siis jokaisessa kunnon fantasiaseikkailussahan pitää olla lopputaistelu! Miekkojen pitää viuhahdella! Hampaiden pitää välkähdellä! Tantereen pitää täristä, veren lentää ja päähenkilön pitää voittaa!

Mutta miten päähenkilö voi voittaa, jos miekat viuhuvat, hampaat välkkyvät ja kuolleet nousevat Manalasta? Noin niinku esimerkkinä.

On aika jännää, mitä alitajunta syytää vastaukseksi, kun on kirjoittanut itsensä umpikujaan. Vaikeutan näköjään elämääni tuomalla kohtauksiin aina vieläkin vaikeamman ja vieläkin mahdottomamman vastuksen lainkaan miettimättä sitä, kuinka saan henkilöt pelastettua tilanteesta. Taika tuppaa sormissani aina olemaan pahaa taikaa. Unet ovat painajaisia, loitsut vievät äänen tai hengen, jähmettävät henkilöt paikoilleen avuttomina, kunnes…

Siihen kohtaan sormet sitten pysähtyvät. Aika reilua.

Ja kun on kerran luonut jonkun tilanteen, ei sitä voi noin vain peruuttaa tekstiä poistamalla. Se pitää selvittää. On varmaan sanomattakin selvää, että monet yöt on mennyt näitä ratkaisuja pähkäillessä. Edelliseen vastaus oli – alitajunnalle kiitos – tuutulaulu. Tämän kertaiseen pähkinään oli vastauksena – uusi teknologia.

Huh. Mihinköhän suohon laulan itseni seuraavaksi?

Stay tuned.

Huomenna olen muuten Helsingin kirjamessuilla Ylen lavalla klo 12. Tulkaa moikkaamaan, tai jos ette kehtaa, ainakin kuuntelemaan. Jatkamme Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kanssa siitä, mihin jäimme Aamu Tv:n aamun kirjassa.

Novelleja verkkolehteen!

Hei, jos tykkäät kirjoittamisesta ja palat halusta saada jotakin julkaistua, käypä vilkaisemassa Margaret Pennyn blogia. Uusi verkko(seikkailu)lehti Ursula kaipaa novelleja. Työ tehdään kaikin puolin vapaaehtoispohjalta, mutta kirjoittamisen iloahan se ei vie, jos ei satu tienaamaan leipäänsä sillä.

Henkiin herätetty kirjallisuus

Kävi ikävä kyllä niin, että viime tiistain Prosakista ei sitten tullutkaan videomateriaalia, vaikka toisin lupasin. Kirjastokaistan henkilökunta oli sairastunut, eikä hommaa päästy taltioimaan. Mulla oli kivaa, yleisökin hörähteli höperehtimisilleni (huomatkaa alliteraatio!) ja sain lähteä kotiin tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että ihmiset kuuntelivat tekstiä hartaina. Kesken luennan ei noustu hakemaan viiniä tai käymään vessassa, tai juuri edes kuiskailtu kavereille. Kirjallisuus oli pääosassa.

Harvemmin tulee sellainen olo, että saa tekstiin hengitettyä hengen lukiessaan ja näytettyä välähdyksen siitä, miltä minusta tämä kohta tuntuu ja miten itse suhtaudun henkilöiden tekoihin. Kummasti yhä vieläkin kuvitellaan, että kirjailija on aina yhtä kuin hahmonsa. Kun kirjan kuvataiteilija Virva julistaa tulevalle aviomiehelleen ”Mun taide tulee sitten aina ensin”, kirjailijaa hymyilyttää kovasti. Ihanan itsekeskeinen tyyppi. Mahtavan naiivi asenne. (Kun osaisi edes vähän olla samanlainen.) Yleisökin ottaa kohdan huumorilla. Jään miettimään, ottavatko kotona kirjaa lukevat. Sitä en voi tietää, mutta nämä kuuntelijat varmasti lukevat kirjaa vastedes toisin silmin.

Joel Haahtelan uusi kirja taas oli toisenlaista kuin aiemmin, tihkui huumoria. Ilta oli yllättävän hauska. Miksei tästä puhuta missään – että kirjallisuuden kanssa on joskus hauskaakin? Myös vakavan kirjallisuuden kanssa.

Ensi viikon torstaina on osaltani luvassa Kirjallisuuden Pääpahis eli Kirjamessut. Onnistuisikohan siellä edes tuhannesosa tästä intensiteetistä?

Kulttuuri ei ole ilmaista – mutta se on tuottoisaa

Otso Kantokorpi käväisi Lahdessa tsekkaamassa uuden polven veistäjien näyttelyn Lahden taidemuseossa, eli näin kaverien kesken, kellarissa. Samalla hän ihmetteli kulttuurituotannon politiikkaa: näyttelystä ei julkaistu minkäänlaista teosluetteloa, jossa teokset säilyisivät näkyvillä jälkipolvillekin (tai rinnakkaispolville, kun tää metafora nyt tuntuu toimivan niin sairaan hyvin tässä yhteydessä) ja siten, kun näyttely loppuu ja taiteilijat toivottavasti myivät teoksensa kuin kuumat kivet käsistään… Meille ei jää edes muistoa siitä, minkälaista veistotaide Lahden seudulla oli vuonna 2011.

Hyvä pointti Otsolta, jopa niin hyvä, että kuumepäissäni rupesi suorastaan ärsyttämään. Sen lisäksi Lahden kaupunki on lopettamassa Taideinstituutin kuvataideosaston toimintaa, koska sieltä valmistuu niin vähän ihmisiä. Joo, kattokaas, kun ei niitä taiteilijoita kannataa seitsemääkymmentä vuodessa valmistaa, tulis vähän liian tiukkaa selviämistaistelusta… Se, että viimeisimmät suuret taidepalkinnot ovat menneet juuri kaverien kesken ”Tuutista” valmistuneille, ei kai ole juurikaan tärkeätä. Tai sekään, että Lahden houkuttelevuus kaupunkina perustuu monille juuri tähän opinahjoon ja sen luomaan kulttuuripääomaan. Siskoni, kuvataiteilija Anni Henriksson, ei olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia. Samoin, välillisesti, minäkään en olisi koskaan muuttanut Lahteen ilman taidetuuttia.

Jaa, mitä meillä taiteilijoilla sitten joku kaupunki tekee? Ollaan kuitenkin sossun luukulla heti, kun apurahalautakunnat eivät ole myötämielisiä. No, miettikää vaikkapa sitä faktaa, että taiteilijat tekevät omilla rahoillaan kaikille ilmaisia näyttelyitä. Kirjailijat käyvät esiintymässä, opettavat vaikkapa sanataidetta nuorille (köhöm) ja järjestelevät erilaisia tapahtumia ja innostavat muitakin luomaan. Kirjojani saa myös lukea ihan ilmaiseksi, jos vaan vaivautuu kirjastoon – ja mut voi jopa bongata niiden samojen hyllyjen välistä!

Miettikää kaupunkia, jossa ei tehdä muuta kuin syödään nakkia torilla tai hiihdetään. Siinä vapaa-ajan vaihtoehdot, jos kulttuurille ei rahaa enää riitä. Jotenkin tuntuu aika… tyhjältä.

Pahoittelut palikkaisista metaforista ja vertauksista. Olen kuumeessa ja kohta lähden ravintola Dubrovnikiin Helsinkiin esiintymään. Siellä Helsingissä nimittäin halutaan panostaa kulttuuriin – ja tapahtumaan pääsee ilmaiseksi, minkä lisäksi sen voi ilmaiseksi katsoa myös netistä, jos asuu kauempana. Myös lahtelainen.

Adressi Taideinstituutin lopettamista vastaan löytyy tietenkin täältä. Menkää, tehkää hyvää.

Suden kesyttäjä – Tuutulaulun taikavoimat

Muistatteko, mihin mun ajatukseni kinnasivat tulevan nuorten kirjasarjani ensimmäisen osan Suden kesyttäjän kanssa? No, oli ne kimppuun hyökkäävät sudet, prätkäpoika ja pasifisti-ihastus. Päähenkilön nimi on Aura ja hän ei todellakaan ole mikään seikkailuromaanien pienenpieneen nahkalappubikiniin ”puettu” äkisti peitsenkäyttöön taianomaisesti tarttuva taistelijatar. Aura on 15 vee, yläasteen viimeisellä luokalla (ysillä) ja tykkää kirjoittamisesta. Ei siis tykkää juoksemisesta metsissä kilpaa susien kanssa, kun ei juuri koululiikunnastakaan.

Miten tällaisen tyypin saa voittamaan megahillittömiä taisteluita, joista sen vaan kerta kaikkiaan on selvittävä ihan omillaan?

No, arvatkaa! (I dare you. I double dare.)

Keksin sen, kun istuin saunassa. Rentouduin hämärässä ja nautin erityisesti hiljaisuudesta, koska sitä ennen olin laulellut siskon pientä itkevää nyyttiä uneen. Jostain selkäytimestä sitä jännällä tavalla lähti tulemaan, tiettyä rytmistä laulua, kun pikkuryyti rääkyi mahakipujaan tai tyytymättömyyttään – niistä kun ei aina tiedä. Sanat olivat ihan höpöhöpöä, mutta tarkoitukseen sopivia rauhoittavia sanoja. Kaikki on ihan hyyvin, kaikki on ihan hyyvin. Saunassa rytmi ja sanat vieläkin tumisivat mielessä, jotain voimaa niissä oli, jotain niin tuttua.

Mietin siinä löylyssä hiotessani, että mitä eroa oikeastaan on loitsulla ja tuutulaululla. Loitsut, ne samanistiset luvut, joita tietäjät osaavat ja joihin heidät on kirottu, pyrkivät kaikki jollain tavoin vaikuttamaan maailman menoon. Niihin kuuluu tietty rytmi, usein riimittelykin, ja on olennaista, että tietäjä löytää juuri oikeat sanat, jotta loitsu toimii. Niihin kuuluvat myös tietyt rituaalinomaiset toimet, jotka on toimitettava tismalleen oikein.

Oletteko tekin sitä mieltä, että eihän tuo eroa mitenkään vauvan hyssyttelemisestä uneen? Minä ainakin löysin ratkaisun sotaisan kohtaukseni sovittelemiseen siellä saunassa.

Tuutulaulun.

Saunaa on muuten myöskin pidetty pyhänä paikkana ja henkien näyttämönä – ja siellä ennen vanhaan synnytettiin. Mutta älkää vain katsoko sitä elokuvaa Sauna. Se on ihan liian pelottava, jotta sen jälkeen voisi mennä yksin kellarikerroksen saunaan.

Äänestys – minkä kohdan haluaisit kuulla ääneen Paljain käsin -romaanista?

Ensi viikon tiistaina esiinnyn sitten Prosakissa, ravintola Dubrovnikissa siinä heti seitsemän jälkeen. Jään esityksen jälkeen varmaankin ottamaan lasin viiniä, joten jos jollakulla on signeeraamaton kirja, tule nykäisemään hihasta. Harmittaa vieläkin jotkin tilanteet, joissa puheista huolimatta olen lopulta unohtanut laittaa nimmarin nimilehdelle.

Asiaan. Illassa on kirjailijan tarkoitus lukea ääneen tekstiään. Ajattelin lukea romaanistani Paljain käsin, kun se nyt kuitenkin on vasta (maaliskuussa) ilmestynyt ja vielä aika lähellä. En kuitenkaan ole päättänyt, mitä kohtia lukisin. Aikaa on huikeat 20 minuuttia. Siinä ehtii jo lukea monta lukua. Nyrkkisääntö on, että sivun lukemiseen menee sellainen minuutti.

Jos teillä siis on suosikkikohtia tai kohtia, joiden äänensävyn haluaisitte kovasti kuulla minun suullani, ehdottakaa kommenteissa. Yritän ottaa toiveenne huomioon! Tiedän, että itse ainakin yllätyin Waste landin ”not with a bang but with a whimper” -kohdan luennasta, kun itse T. S. Eliot sen nauhoitteessa hoiti – niin leikillisesti!

Kivaa tässä äänestyksessä on se, että vaikka ette pääsisikään paikan päälle Helsinkiin iltaa istumaan, Helsingin kaupunginkirjaston Kirjastokaista videoi illan ja lataa sen nettiin kaikkien kirjallisuusihmisten iloksi. Siispä pääsisitte toiveitanne kuuntelemaan, vaikka ette ikinä hienon väen kirjallisuusiltaan uskaltaisikaan. Ja hienoinahan siellä ollaan, tietenkin, kun kerran kuvataan ja kaikkea. Mutta näkisitte mut muutamaa tuntia ennen lähtöä. Verkkarit, villsukat ja jättimäinen villapaita on suosittua varustusta, kun säät alkaa kylmetä.

Minun lisäkseni lauteille astuu (vai pitäisikö sen olla istuu?) J. P. Pulkkisen haastateltavaksi Joel Lehtonen, joten kannattaa ehdottomasti tulla, vaikka ei just minun takiani sinne asti jaksaisikaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!

Tulkaa, tulkaa. Äänestäkää, äänestäkää. Mutta älkää hirveän surullisia kohtia, ettei mua ala itkettää, kun luen. Se olisi noloa.

Suden kesyttäjä

Kohtaukset etenevät satunnaisessa järjestyksessä, koska satunnainen on kirjoittamisen palapelinikin. En selittele kontekstia, enkä esittele henkilöitä, ellei tule sellainen tunne, että jotenkin vaan täytyy.

Tänään…

Kahden mieshenkilön välille tuli riitaa Aurasta. Riita ei ole vielä oikein ratkennut; tässä on tiettyjä logistisia ongelmakohtia. On ikimetsää, yötä, telttaa ja pahan läsnäoloa, mutta puukko puuttuu. Ikäviä tuollaiset tappelukset. Mukaan piti sotkea loitsun lukemiset ja sudet, jotka nostettiin metsästä avuksi. Mutta kenen avuksi ja kenen kimppuun?

Mukana yksi pasifisti ja yksi mopoilija nahkarotsissa.

Mitä Aura tekee?

No, älkää multa kysykö! Nythän on lauantai. Ei kai kukaan lauantaiyönä töitä tee.

Uusi projekti

Tällä hetkellä kaiken aikani syö megalomaaninen projekti eli proggis – nuortenkirjasarjan kirjoittaminen. Koska en koskaan ehdi kirjoittaa tänne mistään kivoista ja merkittävistä jutuista niin kuin nyt vaikkapa Tori Amoksen uskomattoman vaikuttavasta keikasta – miten se yhä edelleen hämmästyttää ja häikäisee,  kuinka käsittömättömän lahjakkaasta ja virtuoosista muusikosta on kyse, kun näkee hänen soittavan kahta eri kosketinsoitinta samaan aikaan molemmilla käsillä – tai Katja Ketun ja Johanna Venhon kirjanjulkkareista, joissa oli Kauko Röyhkän ja Tuomari Nurmion lisäksi tuliesitys, olen päättänyt alkaa kirjata tänne lyhyitä päivityksiä siitä, mitä tapahtuu kirjoituspöydälläni.

Ei voi olla mitään syytä sille, että en muka ehtisi kirjata muutamalla lauseella päivän juonenkäänteitä!

Täytyy tosin heti alkuun tunnustaa, että näin lauantai-illan ratoksi kirjoittelen kyllä epäergonomisesti sängyltä.

Seuraavaksi siis vuorossa: Saamelaissoturittarien saagan kanssa taistelua.

Essi esillä

Ensi viikolla alkaa jo lokakuu. Loskaa, pimeää. Monille varmaan tulee mieleen, mitä järkeä on tässä oravanpyörässä. Minä olen itse jo useamman kerran kääntänyt takkia ja alkanut tehdä työtä, jota en koskaan kuvitellut tekeväni. Viime vuoden seikkailusta äidinkielen opettajana kerron uudessa Oliviassa, muista seikkailuista olen vaihtelevasti kertonut täällä, ja tulevathan ne väkisinkin esiin aina välillä muissakin yhteyksissä. Niin myös nyt.

Ensi tiistaina 4.10. olen klo 14.30 esiintymässä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tapahtuma on Elinikäisen oppimisen ja ohjauksen viikon kohokohta, ja niinpä aiheen mukaisesti puhumme Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan kanssa juuri oppimisesta, uskalluksesta muuttaa mieltään tai suuntaa, tehdä elämästä mielekästä etsimällä jotain muuta. Uskon, että teema sopii hyvin lokakuun alun masennukseen. Nyt kaamosta kauluksista kiinni!

Sitä seuraavan viikon maanantaina 10.10. esiinnyn klo 12 vintage-liike Florenciassa Lahdessa (Lahdenkatu 14). Florencia on paljon muutakin kuin vintage-puoti ja se johtuu suurimmaksi osaksi omistajan Mellin aurinkoisesta ja uskomattoman avoimesta luonteesta. Kuinka muuten siellä kirjallisuuspäivän tapahtumaa järjestettäisiin? Paikalle voi tulla vain istuskelemaan ihanan mukavilla sohvilla, kuuntelemaan, kyselemään, juttelemaan tai hypistelemään vanhoja vaatteita. Voin luvata, että minä ja Melli höpötämme sen verran, että kenenkään ei tarvitse tuntea oloaan kiusaantuneeksi.

Luvassa siis lukuotteita uudesta kirjastani Paljain käsin, keskustelua kirjojen tekemisestä ja kerronpa siellä myös tulevista projekteistani, jotka pitävät minut kauniina aurinkoisinakin päivinä tässä työpöydän ääressä.

Viikolla 42 palaan taas Helsinkiin ravintola Dubrovnikiin, sillä silloin on minun vuoroni astua lavalle proosaklubi Prosakissa. Nuoren Voiman liiton ideoima ja järjestämä proosaklubi tarjoaa inspiraatiota koko kansalle, tai ainakin kaikille Helsinkiin kykeneville, ja kirjallisuusvieraiden jälkeen kanssa viihdyttää DJ Pasi Rakas, jota minä ainakin nimen kuultuani haluan ehdottomasti kuunnella.

Sitä seuraavalla viikolla ovatkin jo Kirjamessut, joissa juttelen 27.10. klo 12-12.30 taas Iida Rauman kanssa kuten Turun Taiteiden yössä, mutta tällä kertaa Ylen lavalla ja Seppo Puttosen haastattelemana. Oletan, että Puttonen saa taas polemiikkia aikaan, kun rupeaa tökkimään meitä siitä, miksi kirjamme kertovat naiskohtaloista, eivätkä esimerkiksi suomalaisen miehen kärsimyksistä halkopinon takana. Vai miten se nyt menikään. En voi muuta kuin suositella. Draamaa luvassa.

Tähän päätän esiintymiskalenterini tälle syksylle. Jos lisää tapahtumia putkahtelee kuin sieniä sateella, lisään ne tänne mitä pikimmin.

Taiteiden yö III

En siis tajunnutkaan, että äänityksen lisäksi haastatteluni myös kuvattiin Taiteiden yönä! No, täältä Lilyn sivuilta se kuitenkin löytyy, jos joku haluaa kuunnella jutteluani vielä näin pitkään tapahtuman jälkeenkin. Itse asiahan ei ole mitenkään vanhentunut.