Kuka söi leivän taideinstituutin suusta?

Luulitko, että asiat ratkotaan oikeudenmukaisesti ja taloudellisilta kanteilta katsoen? Ajattelitko, että taiteen ammattikorkeakoulutuksen täytyy sitten olla tuottamatonta ja turhaa? Kähmyröinti ja suhmurointi saa nyt loppua. Levitä sanaa Lahden taideinstituutin puolesta.

Vastaukset löytyvät täältä, tänään:

Miksi juuri Lahden taideinstituutti?

Kansannousu sosiaalisessa mediassa

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että minua ilahduttaa suunnattomasti se, kuka tai mikä ilmiö hyökyi Väyrysen ohi presidentinvaalien kakkoskierrokselle. Täysin politiikan ulkopuolisena kysymyksenä minä henkilökohtaisesti näkisin mielelläni valkoisessa Mäntyniemessämme presidenttiparin, joka edustaa kaltoin kohdeltua vähemmistöä ympäri maailman. Se olisi minun mielestäni hieno osoitus siitä, miten me pohjimmiltamme olemme kansa, jonka mukaan ihmisoikeuksia pitäisi suojella, ei sietää.

Sosiaalisesta mediasta, eritoten Facebookista, voi olla monta mieltä – Aamulehdessä ollaan suorastaan nolostuttavassa määrin – mutta sitä ei voi kukaan kiistää, että some tarjoaa meille mahdollisuuden tehdä taidetta, jollaista ennen ei olisi voinut. Se on vaikuttamisen kanava, jonka samanmieliset, innoittuneet, kasvokkain usein helposti vaivautuvat suomalaiset osaavat erityisen hyvin käyttää hyväkseen. Linkittämisestä on nopeasti tullut vaikuttamiskeino, taiteen tukemisen keino, taiteesta taas jälleen poliittisen vaikuttamisen keino. Ah, mitä aikoja me elämmekään!

Tämä ilmiö, taiteilijoiden esiinnousu, sosiaalisen median hyökyily yhden ehdokkaan ympärillä, kampanjarahoituksen kerääminen pienlahjoituksina, on siinnyt uudesta mahdollisuudesta. Vallan kolmijaosta on tullut nelijako – nyt vasta sen todellisessa mielessä. Sosiaalinen media on kansan ääni, hyvässä ja pahassa. Ja etenkin poikkitaiteessa.

Linkitän teille tämän, koska se on niin liikuttava, ilahduttava – ja ne, jotka eivät jaa poliittista mielipidettäni, voivat silti nauttia taiteesta. Eivätkö voikin?

Onnea matkaan molemmille ehdokkaille. Matkaa ei ole enää pitkälti, ja historiaa on jo uudelleen kirjoitettu, kävi vaaleissa kuinka tahansa.

Väkivalta ei ole poikkeustapaus

Tämä ei ole poikkeustapaus. Eikä tämäkään. Mitä me voisimme tehdä, että asiat muuttuisivat? Ainakin voisimme aloittaa sillä, että avaisimme silmämme.

Aivan tavallinen perhe, Imagen kattava artikkeli kertoo väkivallan kierteestä kaiken sen, mitä ei ulkopuolelta voi arvata. Kuinka se on tavallisista tavallisinta suomalaista elämää. Moni meistä näkee kierteen kasvavan vuosi vuodelta. Moni meistä lohduttaa vuosi vuodelta pahenevassa tilanteessa olevaa naista. Moni meistä lakkaa ottamasta kantaa, kun mikään ei muutu.

Kun puhutaan perheväkivallasta, heitetään vakavan ja joskus kuoleman tuottavan väkivallan ylle ikään kuin peitekaapu. Onhan sanassa se yksityinen pyhä yksikkö – perhe. Perheen asioihin ei pidä puuttua, paitsi ehkä neuvolassa, jossa naiset käyvät usein yksin. Jos jotakin myöhemmin päivitellään niin sitä, että naisen olisi pitänyt lähteä, ei olisi pitänyt mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, ei ainakaan tehdä hänen kanssaan lapsia tai antautua äitiyslomalaiseksi ja antaa miehen ostaa nimiinsä taloa ja autoa. Minusta kuulostaa siltä, että asiaan suhtaudutaan vähän samoin kuin raiskauksiin. Miksi naisen olisi pitänyt tietää paremmin? Miksi koko se jälkiviisas syyllistyslista teoista, joilla tämä olisi voitu välttää, kohdistuu vain naiseen, vaikka hän ei itse asiassa ole tehnyt mitään?

Eivätkö miehet ole vastuussa teoistaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt mennä naimisiin vaan terapiaan? Miksei sanota, että miehen ei olisi pitänyt lyödä, olisi pitänyt jättää viina kokonaan, ottaa ehkä enemmän lomaa töistä, opetella aggressionhallintatekniikoita, käydä joogassa, kuunnella puolisoaan ja lopulta erota, jos tilanne tuntuu epätoivoiselta?

Pitäisikö perheväkivallan sijaan puhua ihan vain väkivallasta? Pitäisikö sanoa ääneen, kuka sitä väkivaltaa tekee, ihan tietoisesti, ihan tarkoituksella? Ehkä sitten joka kaupungista löytyisi Lyömätön linja. Ehkä miehet uskaltaisivat mennä lääkäriin, terapiaan, joogaankin, ottaa vaikka palkatonta lomaa, puhua keskenään, toisten kanssa, naisten kanssa, terapeutin kanssa ja oppia olemaan lyömättä. Oppia, että ovat arvokkaita ja niin ovat ihmiset heidän lähelläänkin.

Sukupuolittunut väkivalta ei ole Suomessa poikkeustapaus. Muutetaan se.

Savumerkkejä tulevasta

Huomaan, että blogosfääri on tulvillaan upeita kritiikkejä romaanistani Paljain käsin, joka sattuu myös olemaan Runeberg-palkintoehdokkaana. Tämän huomasin, kun Maria Sinisen linnan kirjastosta (aika upean taianomainen bloginnimi!) kävi kommentoimassa ärhäkkää Yle-verokritiikkiäni.

Tässäpä näitä linkkejä, jos ette vielä ole päättäneet, lukeako vai ei, tai haluatte vertailla kokemustanne. Ainakin Marian kritiikki tai savu sai kyynelet kirjailijan silmiin.

Sinisen linnan kirjasto

kujerruksia

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

järjellä ja tunteella

Kirjanurkkaus

Juuri tällaista

LUMIOMENA: Kirjoja ja haaveilua

Inahdus

Lukuisa

Kirjava kammari

Booking it some more

Opuscolo – kirjasta kirjaan

Morren maailma

Näitä bloginnimiä selatessa tulee vähän sellainen olo, että onpa kiva, kun kirjailijan oman blogin nimi on niin taianomainen ja mystinen… Heh. Olen kai säästänyt tunteelliset ilmaukseni kirjoihini. Onneksi.

Useita näistä kritiikeistä tai blogisavuista luettuani tulin siihen tulokseen, että kirjallisuuskritiikki on jyrkässä alamäessä maksullisessa mediassa. Nämähän saavat niin paljon enemmän sanottua ja syvemmin tutkittua! Kirjoittajat kertovat rehellisesti, mistä pitivät ja mistä eivät, mutta osaavat silti avata juonta, teemoja ja merkitystä, vaikka eivät aivan kaikesta olisikaan tykänneet. Miten ihmeessä näin on päässyt käymään?

Uusi runouskin on pitkään tapahtunut perinteisen kustannusmaailman ulkopuolella, niin ulkopuolisena, että sen tuottamia teoksia ei ole muun muassa hyväksytty Runeberg-palkintoehdokkaaksi, (Nuori Voima, runousnumero 2011) koska niiden on katsottu olevan ”omakustanteita”. Maksullisten medioiden runokritiikki taas on jo pitkän aikaa ollut kliinistä, etäistä ja hyvin ympäripyöreää – tästä pahimpana ylimalkaisena esimerkkinä itsekin aikanaan kommentoimani viiden runoilijan yhteiskritiikki, jossa olivat faktat – sisällön lisäksi – aika lailla kateissa.

Blogisavut eivät sitä ole. Vaikka Runeberg-palkintoehdokkuus on kirjailijalle (puhun itsestäni nykyisin kolmannessa persoonassa, toim. huom.) tärkeä merkkipaalu, koska sen myöntää juurikin itse kirjailija- ja siis ammattilaismaailma, ovat nämä blogisavut yhtä tärkeitä niiden merkityksessä. Joku on rakastanut sitä, minkä olen kirjoittanut. Kirjani on jonkun kirjahyllyn aarre.

Tämä on se, mikä tekee tämän kaiken epämääräisen, turvattoman, ahdistavan ja aika ajoin villin, vapaan, palkitsevan ja ilahduttavan työn tekemisen arvoiseksi. Kiitos Internet, kiitos blogimaailma ja kiitos lukijat, jotka jaksavat omistautua lukemisen lisäksi kirjoittamaan ja pohtimaan. Ehkä jotain uutta on syntymässä mainospainoitteiseen kirjaesittelymaailmaankin?

Kysymyksiä tuuleen

Noustaan barrikadeille! Taistellaan! Tämä on täysin absurdi suunnitelma. Puhun tietenkin Yle-verosta. Samasta asiasta olen puhunut aiemminkin, eikä tilanne ole perimistien muuttamisen myötä muuttunut mitenkään. En hyväksy viihteen pakkorahoittamista kansalaisilla, etenkään, kun se monille vähävaraisille – ja keskituloisillekin – on kohtuuton ponnistus. Haluammeko me tosiaan ajaa lukuisat ihmiset toimeentulotuelle Yle-veron vuoksi? Tarvitseeko viihde- ja tiedotusmedia todella 500 miljoonaa vuodessa pyöriäkseen?

Vähävaraisia varmaan lohduttaa, että alle 7000 euroa vuodessa tienaavat eivät veroa maksa. Kyllä yli maagisen 7001 euroa vuodessa tienaavat nyt juhlivat – esimerkiksi työmarkkinatukea nauttivat työttömät sekä opiskelijat, jotka käyvät töissä elättääkseen itsensä ja maksaakseen vuokransa, mikä ei opintotuella onnistu  – oli heillä televisiota, kuuntelivat he radioita tai odottelivat Yle Areenan ikuista latautumista tai eivät. Meillä ei protestina katsota edes Yle Areenaa. En kerta kaikkiaan hyväksy tällaista selkänahan raappaamista.

Heitän tähän loppuun pari knoppia:

Mihin me tarvitsemme Yleä nykyisin, kun tiedotukseen on ilmainen netti ja lukuisia muita TV- ja radiokanavia? Onko Yle erillisveron arvoinen? Kuinka monta erillisveroa voidaan vielä kehittää, että palkasta jää jotain käteen – esimerkiksi opettajan tuntipalkkioista päältä verojen lisäksi menevän vastikään nousseen 23% ALV:in lisäksi?

Jokerikysymykseksi voisin vielä lisätä, että jos terveydenhoitoa ei saada sellaisiin kantimiin verovaroin, että pääsisi(n) hammaslääkäriin edes kerran kuudessa vuodessa, onko todella aiheellista lisätä viihteen rahoitusta veroista?

Ei lapsille

Olen kirjoittanut novelliantologiaan tekstin, jota kollegani Miina Supinen kehui Facebookin puolella ”timantiksi”. Kai se paranee sitten mainita täälläkin. Tätä ei sitten suositella lapsille. Tai sukulaisille.

Tuska ja hurmio.

Runeberg-palkintoehdokas!

Ohhoh! Kävi niin, että meikämandoliino on Runeberg-palkintoehdokkaana. Olen hienossa seurassa – ja olin hienossa seurassa koko eilisen. Kiitokset kirjailijoille, kustantamoiden väelle ja raadille ja palkinnon järjestäjille. Tänään voi ehkä tilata sen puolivuosittaisen pitsan. Ollaanhan tässä sentään Runeberg-palkintoehdokkaana!

Aika mieletöntä.

Muut ehdokkaat ovat: Ralf Andtbackan esseistiikkaa ja lyriikkaa yhdistelevä Magnetmemoarerna (Ellips), Birgitta Bouchtin romaani Tusenblad, en kvinna som snubblar (Schildts), Siiri Enorannan romaani Gisellen kuolema (Robustos), Pauliina Haasjoen runokokoelma Aallonmurtaja (Otava), Kurt Högnäsin runokokoelma De bronsblå solarna (Söderströms), Katja Ketun romaani Kätilö (WSOY) sekä Joni Pyysalon novellikokoelma Ja muita novelleja (WSOY).

Eilisestä käteeni jäivät ainakin Katjan, Jonin ja Pauliinan kirjat, joten ehkäpä kirjoitan niistä vielä tänne jotain. Kunhan ensin vähän lepään.

Paikka yhteiskunnassa – rahan valta

Ihmisten kanssa jutellessani häkellyn usein kysymyksistä, joiden pitäisi varmaankin olla ihan tavallisia kulttuurialalla toimiville, erityisesti taiteilijoille. Minulta kysytään muun muassa jatkuvasti, kuinka paljon rahaa saan haastatteluista. Kysytään kirjapalkkioitakin ja myyntilukuja, mutta haastattelupalkkiokysymys on saanut minut pysähtymään. Ei ihme, että ihmiset ajattelevat kaikkien julkisten henkilöiden kierivän rahassa!

Vastaan nyt tässä monien mieltä piinanneeseen kysymykseen yksiselitteisesti: haastatteluista ei saa yhtään mitään. Joissain tapauksissa toimittaja tarjoaa haastateltavalle kahvin tai ruoat, joissain tapauksissa (esimerkiksi Aamu TV) maksetaan matkat tai mahdollinen hotelliyöpyminen, jos asuu kaukana. Keittiöremontit, Kanarianlomat ja kymppitonnien palkkiot menevät sellaisille julkisille henkilöille, jotka ovat niin sanoakseni nousukiidossa keltaisen lehdistön silmissä ja jotka suostuvat paljastamaan elämänsä ja ihonsa pienintä luomea myöten. Suurin osa kirjailijoista ei ole lehdistölle tai suurelle yleisölle ihan niin kiinnostava henkilö.

Kirjailijan työhön kuuluu kirjan markkinointi, eikä siitä yleensä makseta mitään. Jos kirjailijan haluaa esiintymään tilaisuuteen, joka on jollain tapaa kaupallinen, on hyvä tsekata tämä Lukukeskuksen ohje. Kun kirjailija tulee puhumaan vaikka kirjastoon, se syö hänen työpäiväänsä. Moni meistä ei voi irtautua työstään, siitä toisesta tai kolmannesta, lähteäkseen Kuhmoisiin kertomaan kirjojensa kirjoittamisesta, mutta jos voisi, tarvitsisi siitä jonkinlaisen korvauksen. Pahimpia tarjouksia ovat sellaiset, joissa edes matkakuluja ei tarjouduta kattamaan. On sanomattakin selvää, ettei kukaan kirjailija voi lähteä tekemään työtä ilmaiseksi – ja vielä maksaa siitä itse! Jostain syystä juuri kirjailijoilta sitä kuitenkin odotetaan. Aivan kuin heidän työnsä ei olisi aivan yhtä lailla työtä kuin muiden ammattiryhmien työt.

Kirjailijoilta saatetaan myös pyytää erilaisia tekstejä. Ilmaiseksi. Ymmärrän lehtien ja muiden medioiden innon saada ilmaista sisältöä, mutta tuntuu vähintäänkin arveluttavalta, pahimmillaan erittäin loukkaavalta, saada niin kutsuttu ”työtarjous”, jonka sisältö on: tee sinä työtä ilmaiseksi, jotta me saamme enemmän voittoa. Kirjoitan työkseni. Soitattavatko nämä henkilöt putkimiehellekin ja ehdottavat ainutlaatuista ilmaista keikkaa? Jos teen töitä jollekulle muulle, jonkinlaisen sanelun mukaan, odotan saavani siitä palkkion. Tämä on mielestäni itsestään selvyys, mutta silti yhteydenottoja satelee ja jotkut sielut niihin vastaavat kyllä. Samasta syystä lehdistön freelancer-palkkioita on voitua polkea – aina joku (harjoittelija tai opiskelija) sen tekee. Ammatillinen osaaminen on toissijaista työn hinnoittelussa.

Kirjasta saatu palkkio taas riippuu ensipainoksen määrästä. Oma kustantamoni on varovainen painosten suhteen ja niinpä kirjastani on otettu useampia painoksia – mikä tietysti tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös se, ettei minun ole tarvinnut pelastaa kumpaakaan kirjaani ”makuloimiselta” eli suoraan sanottuna tuhoamiselta, koska kirjat eivät voi ikuisesti kuormittaa hyllyjä. Kirjailijan palkkio on noin 21% kustantamon ulosmyyntihinnasta, joillakuilla voi tosin olla paremmin neuvoteltukin sopimus – silti se on vähemmän kuin nykyinen arvonlisävero! Ulosmyyntihinta ei ole ihan sitä, mitä kirjan hinta kaupan hyllyllä, joten suunnaton summa per kirja pyörii muutamien eurojen kieppeillä. Julkaistusta kirjasta saadaan yleensä etukäteen ennakko siinä vaiheessa, kun sopimus on allekirjoitettu. Summa on noin puolet ensipainoksen myynnin kirjailijaosuuksista. Muut kirjasta saadut tuotot tilitetään joka kesä, kunnes uusia tuottoja ei enää tule. Viime kesänä nettosin muistaakseni huikeat 113 euroa.

Suurin tragedia ei kuitenkaan ole kirjan pieni painos, jos se sattuu sellainen olemaan, vaan kirjakauppojen sisäänostoperiaate. Uusia painoksia on helppo ja halpa tehtailla, mistä syystä kustantamot varovaisuuttaan kallistuvat pienempien painosten puolelle. Sille on syynä se, että suuret kirjakauppaketjut itse asiassa ostavat hyllyihinsä vain muutamia nimikkeitä. (Muutama ei tässä ole täysin kirjaimellisessa merkityksessä.) Isot tähdet – Hotakainen, Hirvisaari, Remes, Tervo, Oksanen  – saavat luonnollisesti tilaa, mutta entä kaikki uusi ja herkkä kirjallisuus? Totuus on, että monien kirja löytyy kirjakaupasta vain niin kutsutusta näytevarastosta.

Näytevarasto on systeemi, jolla pyritään saamaan näytille lähes kaikkien kirjat, vaikka kirjakauppa ei olisikaan kysynnän puutetta pelätessään ostanut niitä hyllyilleen. Näytevarastossa on yksi kirjailijan kirja. Jos siis menette Lahden Suomalaiseen kirjakauppaan – siihen isompaan, pienemmässä ei joko ole näytevarastoa tai sitten kirjaani ei vain ole siellä – löydätte hyllystä yhden kappaleen romaania Paljain käsin. Jos sen joku ostaa, kirjakauppa tilaa tilalle uuden. Yksittäiskappaleiset kirjat jäävät useilta ihmisiltä huomaamatta, ellei asiakas ole juuri nimenomaan sitä kirjaa tullut ostamaan.

Tämä systeemi johtuu nähdäkseni siitä, että sen kummemmin kirjakaupat kuin kustantajatkaan heidän vanavedessään eivät halua ottaa taloudellisia riskejä. Kirjoja julkaistaan enemmän kuin koskaan, uusia tulee ovista ja ikkunoista. Mitä vanhoille pitäisi tehdä, kun ne ovat nurkissa pölyttymässä? Ratkaisu on siinä, ettei kirjoja lainkaan oteta nurkkiin.

Jännää on se, että kirjallisuuden pitäisi olla kestävää, lähes ikuista. Oman kirjani julkaisua lykättiin kaksi kertaa yhteensä noin puolitoista vuotta, koska entisen kustannustoimittajani Mikko Aarnen sanoin ”sen pitäisi kestää seuraavat sata vuotta”. Mitä on 1,5 vuotta siihen nähden?

Ihmiset osaavat tilata kirjansa netistä ja lukeakin verkosta, jos niikseen tulee. En ole huolissani oikean kirjallisuuden kuolemasta, vaikka sellaista on povattu jokaisen uuden teknologian kynnyksellä. Paitsi ehkä kirjoittamisen. Mutta kirjallisuuden näkyvyydellä on suora suhde kirjailijan elantoon. Kylmä totuus on, että jos me haluamme, että meillä jatkossakin on suomalaista, suomalaisten kirjoittamaa suomenkielistä kirjallisuutta, joka on meille merkityksellistä ja sisäisestä palosta syntynyttä, meidän täytyy alkaa panostaa taiteilijoiden sosiaaliturvaan, eläketurvaan ja apurahasysteemiin. Kirjallisuuden myynnit pitävät harvaa kirjailijaa hengissä.

Jos nyt joku älähtää niin kuin usein näen Hesarin kommenttiketjuissa, että ”menisivät kunnon töihin, jos eivät kirjoillaan elä”, esitän pienen esimerkin. Suomi on aika pieni maa. Kirjan ostajia on väestöstä huomattava osa, mutta ei innokaskaan lukijakunta voi korvata silkkaa voluumia, jota löytyy esimerkiksi Saksan tai Ranskan ostajista. Kirjakauppaliiton tutkimuksen Suomi lukee mukaan kirjoja on ostettu noin 22 miljoonaa viimeisen vuoden aikana. Määrä voi kuulostaa aika suurelta, mutta kun kotimaisten kaunokirjallisten kirjaostosten osuus siitä on 32%, alkaa näyttää väistämättömältä totuus, jonka jokainen kirjan joskus julkaissut jo tietää. Suurin potti menee niille muutamille, joiden nimiä jo mainitsinkin.

Esimerkinomaisesti voin ottaa esin kirjallaan Romeo ja Julia sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana että Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaanakin olleen Jari Järvelän, jonka myyntiluvut jäivät silkan järkyttävyytensä vuoksi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Kirjaa oli myyty hiukan alle 700 kappaletta (luku on saattanut lukuisien ehdokkuuksien myötä muuttua, mutta oli tällainen Finlandia-palkintoehdokkuuden aikoihin). Siitä voi kukin lukija itse laskea, kuinka paljon öljyä kirjailija sai öljylamppuunsa. Ja puhumme vielä kirjailijasta, joka tavoitteli Suomen suurinta ja merkittävintä kirjapalkintoa – eli siis pienestä eliitistä.

Kirjailijan työ on oikea työ siinä mielessä kuin tutkijan tai minkä tahansa alan freelancerin työkin. Uusi termi pakkoyrittäjyys sopii kirjailijan työn oheen hyvin, sillä minä en koskaan yrittäjäksi halunnut, enkä ruvennut, mutta kun kirjoitin kirjan, menetin oikeuteni työttömyysturvaan. Minähän olen yrittäjä ja saan palkkioperustaista elantoa. Yhteiskunnan koneistoille sillä ei ole väliä, mikä on työn luonne tai elääkö sillä.

Yksi suurimmista ongelmista liittyy apurahojen epävarmuuteen ja epäsäännöllisyyteen. Jo 1920- ja 30-luvun (nais)tehdatyöläiset olivat miehiä huonommassa asemassa, sillä heidän työnsä oli epäsäännöllisempää ja siten palkan piti riittää kattamaan suurempia aukkoja työurassa – jotka eivät olleet itse aiheutettuja (Suoranta 2009, Halvennettu työ). Nykyinen yleinen pätkätyöläisyyden ongelma pohjaa ajattelulle, että yksilö on itse vastuussa työhistoriansa kaiken kattavuudesta. Yhteiskunta ei ole pystynyt ottamaan kantaa pätkätyöläisyyden yleistymiseen, (etenkään siihen, että se lankeaa yhä useammin naisille oletetun vanhemmuustaakan vuoksi), siis siihen, että tuotannot riskit siirretään suoraan työntekijän maksettavaksi, joten on varmaan yltiöpäisen optimistista olettaa, että yhteiskunta reagoisi taiteilijoiden ahdinkoon. Syytä olisi, sillä nyt puhutaan kokonaisesta ammattiryhmästä, jonka elinolot ovat suurimmaksi osaksi kelvottomat.

Kysymys kuuluu: haluammeko, että maassamme tehdään korkealaatuista kirjallisuutta? Tähän mennessä suomalaiset ovat saaneet ylpistellä kirjallisella luonteellaan, eikä meillä ole puutetta omalla kielellämme kirjoitetusta kirjallisuudesta. Se on helposti muutettavissa. Monissa opinahjoissa kirjoitetaan opinnäytteet jo suoraan englanniksi, koska asiakkaat tai yleisöt sijaitsevat oman maan rajojen ulkopuolella. Minua on kosiskeltu kirjoittamaan suoraan englanniksi, koska ”se olisi niin helppoa”. Mietin vain, että kenelle se olisi helppoa. Meidän lapsillemme vai joidenkuiden toisten?

Apurahajärjestelmä on ruosteinen, mutta sentään meillä on sellainen. Onko kuitenkaan mitään mieltä pitää kirjailijoita pakkoyrittäjyydessä, jonka vuoksi apurahojen tauoilla täytyy ottaa vastaan mitä tahansa matalapalkkatyötä – tai tehdä juttuja niin halvalla kuin kehdataan pyytää – koska on pakko. Ei koskaan tule varmaa työpaikkaa paperitehtaassa tai virkaa opettajana. Sellaiset ajat ovat muiltakin ohi, mutta kirjailijalta ne vasta ohi ovatkin. Haluaisin tähän myös huomauttaa, että vuosiapuraha on 1558 euroa kuukaudessa. Kuinka moni olisi valmis tekemään töitä sillä hinnalla tästä ikuisuuteen? (Ottakaa huomioon, että Myel-maksut menevät päältä, olemmehan nykyisin maatalousyrittäjiä!)

Suurin kysymys jää kuitenkin lausumatta. Nimittäin se, että suurimmalle osalle ei riitä sitäkään apurahaa, vaikka tekisi kuinka koskettavaa, hienoa ja uraa uurtavaa kirjallisuutta. Jos saa liian pienen apuraha, ei voi jäädä töistä pois sen vuoksi. Jos saa ison, on pakko jäädä ja pelätä, mitä tapahtuu, kun apuraha väistämättä loppuu.

Olisitko sinä valmis elämään tällaisessa ikuisessa taloudellisessa epävarmuudessa? Kirjailijan on oltava. Ja niin kuin kollegani sen sattuvasti sanoi: ”On itsemurha, jos perheessä on enemmän kuin yksi taiteilija.”

Sanon sen nyt vielä niin kuin loppukaneettina, varmuuden vuoksi: meidän kotimaisen kirjallisuutemme rahoittaa apurahasysteemi, eivät kirjamyynnit. Suurin osa apurahan antajista on yksityisiä säätiöitä, joista olemme kiitollisia. Suurin osa kirjailijoista niin kuin muunkin alan taiteilijoista tekee toista tai jopa kolmatta työtä elättääkseen itsensä. Monen työn tekeminen samaan aikaan ja vuorotellenkin syö energiaa. En voisi kuvitella jaksavani sitä vielä 10 vuoden päästä, saati sitten 20.

Miksi valtio ei pidä paremmin huolta omistaan? Kirjailijan työtä tekevä on yhteiskunnallemme arvottomampi kuin työttömyystuella ja toimeentuloavulla itsensä elättävä, sillä kirjailija ei ole oikeutettu niihinkään – eikä tähän mennessä myöskään eläkkeeseen, sairaslomaan tai vanhempainvapaaseen.

Ja mitä kirjoitetaan historian kirjoihin? Mitkä palkinnot uutisoidaan näkyvästi? Keitä viedään ”meidän kulttuurimme tulkkeina” ulkomaailmaan? Minkälaisen maailmankuvan lapsemme kasvavat muodostamaan?

Jos joku tekee likaista työtä putkien parissa. Jos joku nostelee työkseen sairaita ihmisiä ja pesee heitä. Jos joku työkseen opettaa uusia asioita. Jos joku käyttelee raskaita koneita tai ohjelmoi kevyempiä. He ovat kaikki ansainneet paikan yhteiskunnassa. Minkälaisen paikan me haluamme luoda kirjailijoille, joiden työ on kaikkien muiden töiden kaltaista – ja kertoo niistä kaikista?

Piirrä tikkuhahmo ja herätä se henkiin

Nykymediat luovat mahtavia mahdollisuuksia tehdä tarinoita, joihin voi osallistua. Draw a stickman on yksi hieno esimerkki. Osaatko piirtää? Ei se mitään, jos et osaa. Tämä tarina ei arvostele. Sen sijaan se palkitsee. Käykää kokeilemassa, miltä tuntuu, kun itse piirtämäsi tikkuhahmo herää henkiin ja ryhtyy tarinan sankariksi.

Vintage, kierrätys ja loppuun käytetyt vaatteet

Löysin hienon blogin Facebook-kaverin vinkistä – Toisen roska on toisen aarre. Erityisesti siellä minua kiinnosti Etelä-Suomen Sanomien vintage-juttua kritisoiva kirjoitus. Minulle ei Etlaria (näin kaverien kesken) tule niin kuin ei muutakaan päivälehteä, koska se paperin määrä, mutta blogijutusta käsitin, että ESS:n jutussa kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn vintage- ja second hand -innostuksesta. Samantyyppisellä asenteella oli pieni juttu myös Olivian jossakin numerossa – ”kierrätys viherpesua”.

Ymmärrän, että jokainen muoti-ilmiö herättää toki myös halun kritisoida ja olen itsekin monesti ärtynyt huomattuani ostaneeni rikkinäisen tuotteen kirppikseltä. Nytkin tuossa tuolin reunalla roikkuu mekko, jonka kainalokappaleen reikä pitäisi korjata. Mutta toisaalta. Jos se tuote on jo kertaalleen käytetty. Ja maksaa 2 euroa. Kahdella eurolla ei oikein enää saa edes kahvia mistään, kun ne kaurismäkeläiset kuppilat ovat kaikki kellahtaneet nurin. Kuinka tohjo olisin, jos en voisi ommella umpeen yhtä kainalosaumaa? Tai toisaalta: jos löytäisin upean vintage-aarteen, joka kestää todennäköisesti 20 vuotta käyttöä, mutta en viitsisi investoida ompelijan palveluihin?

Valintoja, valintoja.

Olen itse aina ostanut hyvin suuren osan vaatteistani kirpputoreilta, second hand -puodeista ja nykyisin hienommin nimetyistä vintage-puodeista. Vielä yläaste- ja lukioaikanani kirpputoreilta kuten Järvenpään Femmatorilta löytyi hyvää ja laadukasta tavaraa, myös vaatteita. Löytyy niistä nykyisinkin, kun jaksaa käydä usein ja penkoa – jos ehtii – mutta suurin osa tavaravuoresta on nykyisin sitä samaa H&M- ja Zara-kamaa, joka on nyppääntynyt, vanunut ja jonka saumat yleensä ovat revenneet tavalla, jota ei voi korjata.

Kun juuri ostetusta Vero Modan takistani vuosi tai kaksi sitten repesi selkäsauma ja avasin vuoren korjatakseni sen, minua kohtasi ikävä yllätys. Kangasta ei ollut huoliteltu lainkaan, eikä ihme, sillä kangas oli leikattu niin huolimattomasti, ettei siinä kyseisessä saumakohdassa ollut lainkaan saumavaraa. Takkia oli mahdoton korjata pienentämättä sitä, koska huolittelematon kangas oli alkanut purkautua, eikä sitä alunperinkään ollut tarpeeksi pitämään takkia koossa. Mieleeni muistui H&M:n talvitakki, jonkalainen oli sekä minulla että ystävälläni, harmaa ja ruskea. Kävimme yhteensä muistaakseni viisi kertaa vaihtamassa takkimme siksi, että siitä hajosi vuorollaan vetoketju, sauma tai joku muu elintärkeä osa. Ostin kuukausi sitten villahansikkaat kivijalkaliikkeestä ja niiden sormien päätysaumat antoivat periksi kahden päivän käytössä. Ongelmaa on siis vaikea korjata olemalla ostamatta tunnetuista halpaliikkeistä. On tiedettävä, mistä voi ylipäänsä ostaa ja missä tuotteet on tuotettu.

Epämääräisissä oloissa tuotettujen tuotteiden ostaminen ei ehkä muutenkaan ole kovin järkevä juttu pitemmällä tähtäimellä (kun ajattelee eettisesti joitakuita työläisiä jossakin kaukana), eikä ainakaan, jos jokainen niistä vaatteista on käyttökelvoton – ei vuoden eikä parin – vaan muutaman kuukauden jälkeen. Minulla on monet kengät, jotka ovat olleet käyttökelposet 50-luvulta lähtien ja joista pidän huolta, jotta ne yhä kestäisivät. Samoin vaatteista.

Mutta jos kirpputoritkin täyttyvät vaatteista, joiden hihansuut purkautuvat, kainalosaumat ovat nyppääntyneet ja usein rei’illä ja jotka on tehty jossain kolkassa maailmaa, jossa työläisten olot muistuttavat enemmänkin orjuutta, onko minun siirryttävä kirpputoreilta jonnekin muualle? Ehkä. Vintage-liikkeet ovat paikkoja, jonne kestävyydestä, ekologiasta ja esteettisyydestä kiinnostuneet omistajat ovat tuotteita metsästäneet pitkin maailmaa – mutta erityisesti kotimaasta. On mahtava tunne ostaa mekko, niin kuin kesällä tein, jonka lapussa lukee valmistajana Salonne Salo tai tuoli, jonka pohjassa on leima Lahden puukalusto OY. Nykyisin on aikalailla sama, mistä tuotteen ostaa, sen lappu paljastaa joka tapauksessa aina saman ikävän tosiasian: Made in Hong Kong, Kamputsea, Kiina, Intia…

Lisäksi Prosakissa käydessäni poikkesin aivan ravintola Dubrovnikin vieressä olevassa uudessa liikkeessä, jonka ihana suomalainen nimi on Paloni. Liike edustaa sitä kalliin pikkuputiikin liikettä, joihin tuntuu epämukavalta poiketa lähinnä siksi, että pelkää, ettei mihinkään ole varaa. Tottahan se onkin, kirjailijana rahaa ei koskaan juurikaan ole riippumatta siitä, kuinka monen tv-kameran edessä pitää edustaa. Mutta Paloni-liikkeessä oli suomalaisten (ja ulkomaalaisten) suunnittelijoiden tekemiä vaatteita, joissa kerrotaan niiden syntyhistoriasta ja materiaalin ekologisuudesta.

Ennen vanhaan (hih, pääsinpä sanomaan!) ihmisillä oli muutama vaate juhlaan ja arkeen. Jos vaatteet kestäisivät, olisivat hyvin suunniteltuja ja niiden materiaali ja tekotapa kestäisi tarkastelua, voisin minäkin päätyä siihen, että sadan parin euron mekon sijaan ostaisin yhden hyvän. Se vain vaatisi suunnittelua ja etsimistä ja ehkä jopa ompelijan palvelujen käyttämistä. Mahdotonta? Enpä usko. Etenkään, kun ainakin Melli tekee helppoja korjauksia kaupan päälle.

Jk. Se H&M:n mekko, joka mulla oli päälläni kirjamessuilla, on kirppikseltä. Toim.huom.