Aihearkisto: Ville Ranta

Letkeää viivaa ja rapiseva ruskea paperi

On pitänyt jo pitkään kirjoittaa Ville Rannan albumista Isi on vähän väsynyt, mutta milloinkaan ei ole aikaa. Niinpä kirjoitan vain ihan lyhyesti. (Näin ainakin perustelen ajankäytön itselleni.)

Kun nyt puhutaan pienkustantamosta ja henkilön elämäntyöstä, on varmaankin ihan suotavaa mainita myös ilahduttavasta tilauksen tapahtumisnopeudesta.

Juoni on tämänmoinen:
Tilasin Asema-kustannukselta albumin verran ”luonnoskirjaa” luettuani taas Rannan ihastuttavaa blogia (ks. edellinen rantabloggaukseni) liian kärsimättömänä odottamaan uutta merkintää. Albumi tuli ajatuksen nopeudella, napsahti postiluukusta hienosti kuvituksella koristellussa lahjapaketissa – juuri ystävänpäivän kynnyksellä – eikä tarvinnut edes postimaksua maksaa. Melkein tuli huono omatunto siinä villin riemun keskellä. Hyvää vaikutusta vain voimisti se, että odottelin jo toista viikkoa eräitä pitkähköjä arvostelukappalekirjoja, joiden kalmanlinja lähestyy kovaa laukkaa, mutta kirjat vain kikkailivat jossain postin häkeissä. Nekin ovat nyt jo tosin tulleet.

Asiaan! Isi on vähän väsynyt on juuri sitä, mitä Rannan blogin perusteella toivoinkin. Se on letkeäviivaista ja konstailematonta perhedraamaa, arjen kuvauksen herkkua ja sisältää hippusen fantasiaa sekä ajatusleikittelyä. Etenkin se on edukseen vertailussa Rannan journalistiliiton lehteen tekemään sarjakuvaan, joka on yhteiskunnallisessa kommentoivuuden tarpeessaan tälläkin kertaa vain jotenkin lattean staattinen. Ranta osaa nimittäin luoda jännitettä ja juonenvilistystä sinnekin, missä sitä ei näennäisesti ole. Rannalla piirreltyjen naapuripyyhkeen rakastavaisten touhut tai baarin ohi kulkevien ihmisten seuraaminen muodostavat mielikuvitusta kiihottavia juonipolkuja.

Suurimmaksi ongelmaksi albumissa saattaisi nousta välillä pitkähköjen tekstiselitysten lukeminen, elleivät ne olisi niin tosia ja hauskoja. Omaa silmääni vieläpä jollain tavalla miellyttää rehellisesti näkyviin jätetyt ”virheet”: yli viivatut sanat, väärin kirjoitukset, kaiken maailman korjaukset. Tekstaus pysyy samassa linjassa piirrosjäljen kanssa. Se tuntuu spontaanilta ja on ilmavaa, pakotonta. Myös merkitykset tai merkityksellistäminen tapahtuu vaivattomasti, eikä taiteilijan tarvitse kömpelösti käydä alleviivaamaan tunteiden laatua tai hetkien huumoria traagisenkaan tarinan keskellä.

En oikeastaan lainkaan ajattele sitä, mikä osuus sarjakuvassa (niin kuin bloginkaan sarjakuvassa) on totta. Totuudella ja taiteella on kiero suhde, kuten Finlandia-palkittu Hannu Väisänen Parnasson haastattelussa kertoi huomanneensa. Väisäsen kirjat on vieläpä julkaistu ”omaelämänkertoina” – jopa hän itse hyväksyy määritelmän. Silti hän kertoo laskeneensa, että noin 60 prosenttia tarinankuljetuksesta on täyttä fiktiota. Jo kielen olemassa olo, sen luonne, riistää mahdollisuuden tavoittaa todellista todellisuutta. Kun alkaa kirjoittaa, piirtää tai puhua, alkaa kehiä tarinaa, jolla on vain analogian kaltaista muistuttavuutta todellisuuden kanssa. Olemassa olevia rakenteita noudattamalla ei voi muuta kuin luoda kehikkoa.

Ville Ranta onnistuu luomaan tarinan, joka houkuttelee samastumaan, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään lajin reality-viihteen kanssa.

Tositaidetta ja taidetta todesta

Rehellisyys viehättää. 
Käyn lukemassa Ville Rannan sarjakuvablogia ihan liian usein siihen nähden, kuinka usein se päivitetään. Lisää, lisää! Mitä sitten tapahtui? Miten sinne jouduttiin? Kaipaan tarinoita kuin ne eivät olisikaan päiväkirjaa vaan romaania, elokuvaa, sarjakuvaa. Elämän draamallinen kaari taitaa olla liian hidas tarkastelijan makuun. Pidättäydyin ja kävin lukemassa kaikki tämän vuoden merkinnät kerralla. Hieno tarina. Koskettava. 
Tulen hyvälle tuulelle siitä ahdistavan ja ihanan perhe-elämän kuvauksesta, jota sarjakuvataiteilija harrastaa. Kertojan ambivalentti suhtautuminen itseensä, omiin tunteisiinsa ja perheeseensä on vain kerta kaikkiaan uskottavaa. Kyllä – juuri sellaista se on! Harva osaa jäljentää sitä jatkuvasti kiusaavaa, piinaavaa uskonkamppailua, jota kukin meistä käy joka hengenvedollaan läpi, jos vain hetkeksikään pysähtyy miettimään. Onko mitään varmuutta olemassakaan? 
Pienten asioiden huomaaminen ja kirjaaminen letkeällä viivalla ja tunteita luovilla väreillä saa samastumaan ihan toisella tavalla kuin symbolisiin rakenteisiin ja allegorioihin turvaava loppuun asti harkittu teksti. Taustalle ei tarvitse rakentaa raskasliikkeistä teoreettisviitteellistä koneistoa, koska tätähän kaikki filosofia ja taide ja uskonto joka tapauksessa pyrkii käsittelemään. Arkea. Siinä se kaikki on. Päivittäisessä kuolemassa, menettämisessä ja syntymisessä ja kasvamisessa ja odotuskamppailussa ajan kanssa. Arki on maagista. Miksi niin harva taide millään tavalla tulee lähelle sen kuvaamista? Jos kuvataan arkea, vyöryy inhorealismi, groteskius, ironia ja sarkasmi. Jos sillä vielä halutaan jotain sanoa, alkavat idealistiset korulauseet pulputa ja vertaukset silmittömiin luonnonilmiöihin. Mitä me emme voi ymmärtää, on arkea. Me vain kulutamme sitä. 
Kun sarjakuvan ’Fiinu’ oksentaa, käynnistyy samalla emotionaalinen motiivi: ärsyynnys siivousurakasta ja huoli lapsesta. Oksennuksessa, tiskeissä, likaisessa konjakkilasissa ja kakassa ammeessa (aiemmista merkinnöistä) ei ole mitään groteskia. Niissä on tunteellisen motiivin (ambivalenssin) vuoksi arjen huumoria, jota kaunokirjallisuus ja taide yleensä ei kykene jäljentämään. 
”Draama on elämää, josta on tylsät kohdat leikattu pois.” (Hitchcock) Mutta ehkä me tyylittelyn halussamme (ja tottumuksessamme) leikkaamme väärät kohdat?