Kielletty ajosuunta – taattua hömppälaatua vuodesta 1981

Hitsi, että olenkin sotkenut kynäni moneen, er, soppaan. Kirjoitan nuorten kirjasarjaa alkavaksi ensi kesänä – saamelaissoturittaret ovat kasvaneet varjoista ja laukkaavat nyt Lapin usvaisissa metsissä ihan oikeasti. Minulla on uusi, mielenkiintoinen työ Nuorisoasuntoliiton tiedottajana. Ja sen lisäksi olen kirjoittanut kaikki illat ja viikonloput.

Kyllä vain – Menaisissa alkoi keskiviikkona jatkokertomus Kielletty ajosuunta, joka on minun näppäimistöltäni kotoisin. Se on taattua hömppää. Mitä väsyneempi olen ollut sitä kirjoittaessani, sitä roisimpia ja yllättävämpiä käänteitä tarinaan putkahtaa. Voin tunnustaa, että välillä olen ollut joltisenkin väsynyt tekstiä kirjoittaessani. Roisiutta ja käänteitä tosiaankin on luvassa.

Kirjoitan tälläkin hetkellä sarjan loppuosia. Tänne saa tulla arvelemaan, kuinka tarinassa käy. Ties vaikka pääsisi vaikuttamaan loppuratkaisuun – vaikka on minulla tietenkin jo juonikas juoni mielessä.

Tsekatkaapa Menaiset, jos tarvitsette vetävää kesälukemista laiturille. Minä paahdan töitä vielä heinäkuun alkupuolelle… ennen kuin siirryn paahtamaan kirjasarjaani hyvin ansaitulle ”lomalle”.

Etelä-Suomen Sanomien vaikutuspiirissä olevia odottaa myös joka toinen sunnuntai kirjoittamani kolumni. Edellisen otsikko oli varsin kuvaavasti Pikku pikku bikineissä.

Kesäisiä päiviä kaikille tasapuolisesti. Ja kuumia lukuhetkiä.

Jk. Lisäksi minulla on hömppätili Pinterestissä, joka on ihan mahtava inspiraationlähde! tsekatkaa sieltä kuvat, jotka inspiroivat minua trilogian kirjoittamisessa ja muissakin projekteissani.

Nuoren miehen osa

Kävin synttäreiden kunniaksi elokuvissa. Minä olen kohta 31, mutta elokuvassa tavoitellaan sitä kultaista aikuisuuden rimaa – he ovat Kohta 18. Niin kuin minäkin sen ikäisenä ajattelevat elokuvan pojat, että 18-vuotiaana koittaa vapaus ja voi tehdä mitä vain. Nuoruuden hybris kompastuu rampauttavaan todellisuuteen, kun nuori mies kerrallaan kohtaa ylitsepääsemättömältä vaikuttavan esteen. Elokuva näyttää karuin pienin elein, kuinka nämä nuoret miehet jo jossain määrin kantavat aikuisuuden vastuuta – ja kuinka heidän ei ehkä ulkopuolelta nähdä sitä taakkaa kantavan.

Maarit Lallin ohjaama ja yhteistyössä Henrik Mäki-Tanilan kanssa käsikirjoittama elokuva on ihanan keveä kerronnaltaan, mutta onnistuu silti tavoittamaan jotain hyvin todellista vastuusta, jota nuori mies joutuu kantamaan. Episodirakenne toimii hyvin ja maalaa novellimaisesti esiin aina yhden pojan tilanteen kerrallaan. Pidin erityisesti siitä, kuinka tarina pysyi nykyhetkessä, preesensissä, ja kuinka episodi episodilta siirryttiin synkemmille vesille.

Kohta 18 ei tarjoa ratkaisuja, eikä se motkota moraalista – tai ei se ainakaan syyllistä esittelemiään nuoria miehiä ja heidän ratkaisujaan. Elokuvassa blaadataan, että kestettäisiin arkea, perutaan tapaamisia, jotta voitaisiin pitää huolta pikkuveljestä, pidetään tyttöystävää kädestä abortin läpi ja päädytään tappelemaan äidin puolustamiseksi. Miehen osa jonkinlaisena sivullisena, yleisen kontrollin kohteena, tuodaan elokuvassa todella kauniisti esiin. Mieletöntä herkkyyttä ohjaaja osoittaa etsiessään niitä halkeamia, joiden kautta me voimme nähdä nuoren miehen olemuksen kovuuden tai irtisanoutuneisuuden läpi.

Elokuva on Maarit Lallin ensimmäinen pitkä ohjaus. Hän on saanut nuorista näyttelijöistään irti aitoutta, jota harvoin pääsee näkemään elokuvakankaalla. Lauseet eivät maistu paperilta, kun pojat pelaavat korista tai ulvovat tyttöjen perään, eivätkä edes silloin, kun tapellaan kohtuuttomien ja välillä myös vastuuttomien vanhempien kanssa. Hienon vastakkainasettelun elokuva tekeekin nostaessaan poikien herkästi toisten huomioonottamisesta ja omista tunteista lähtevän huolenpidon ja vastuullisuuden vasten vanhempien vastuuttomuutta, todellisuuspakoa ja kohtuuttomia kontrolloinnin tapoja. Toki pojat pääsevät myös hölmöilemään, mellastamaan ja höpöilemään – ja sitä elokuva tuokin varsin romantisoiden esille – mutta pääosaan nousee kuitenkin vastuun ottamisen ja sen vanhemmille jättämisen välillä tasapainottelun vaikeus. Herkkä tasapaino, joka juuri siinä iässä muuttaa kaiken.

Haluan mainita elokuvan nuoret päähenkilöt siksi, että he tekivät minuun suuren vaikutuksen. He ovat: Karim Al-Rifai, Arttu Lähteenmäki, Henrik Mäki-Tanila, Anton Thompson Coon ja Ben Thompson Coon. En voi olla huomaamatta, että yksi nuorista näyttelijöistä on myös toinen käsikirjoittajista. Ehkä siinä on salaisuus, jonka vuoksi elokuvan kohtaukset ovat niin pakottavan aitoja, että sanat voi melkein maistaa omilla huulillaan. Just noin minäkin olen huutanut. Just noin minullekin on vastattu.

Käykää katsomassa tämä elokuva! Se näyttää meille, mitä sellaista kotimainen elokuva voi meille tarjota, mitä amerikkalaiset jättituotannot eivät voi. Tunnistettavuutta. Herkkyyttä. Lähikuvan, joka on juuri meille tosi.

Katso Kohta 18 elokuvatraileri.

Jk. Minut nimitettiin juuri perjantaina Nuorisoasuntoliiton tiedottajaksi, joten pääsen jatkossa työskentelemään juuri tämän ikäisten ja tässä itsenäistymisen vaiheessa taistelevien nuorien kanssa. En voisi olla iloisempi.

Kysymyksiä tuuleen

Noustaan barrikadeille! Taistellaan! Tämä on täysin absurdi suunnitelma. Puhun tietenkin Yle-verosta. Samasta asiasta olen puhunut aiemminkin, eikä tilanne ole perimistien muuttamisen myötä muuttunut mitenkään. En hyväksy viihteen pakkorahoittamista kansalaisilla, etenkään, kun se monille vähävaraisille – ja keskituloisillekin – on kohtuuton ponnistus. Haluammeko me tosiaan ajaa lukuisat ihmiset toimeentulotuelle Yle-veron vuoksi? Tarvitseeko viihde- ja tiedotusmedia todella 500 miljoonaa vuodessa pyöriäkseen?

Vähävaraisia varmaan lohduttaa, että alle 7000 euroa vuodessa tienaavat eivät veroa maksa. Kyllä yli maagisen 7001 euroa vuodessa tienaavat nyt juhlivat – esimerkiksi työmarkkinatukea nauttivat työttömät sekä opiskelijat, jotka käyvät töissä elättääkseen itsensä ja maksaakseen vuokransa, mikä ei opintotuella onnistu  – oli heillä televisiota, kuuntelivat he radioita tai odottelivat Yle Areenan ikuista latautumista tai eivät. Meillä ei protestina katsota edes Yle Areenaa. En kerta kaikkiaan hyväksy tällaista selkänahan raappaamista.

Heitän tähän loppuun pari knoppia:

Mihin me tarvitsemme Yleä nykyisin, kun tiedotukseen on ilmainen netti ja lukuisia muita TV- ja radiokanavia? Onko Yle erillisveron arvoinen? Kuinka monta erillisveroa voidaan vielä kehittää, että palkasta jää jotain käteen – esimerkiksi opettajan tuntipalkkioista päältä verojen lisäksi menevän vastikään nousseen 23% ALV:in lisäksi?

Jokerikysymykseksi voisin vielä lisätä, että jos terveydenhoitoa ei saada sellaisiin kantimiin verovaroin, että pääsisi(n) hammaslääkäriin edes kerran kuudessa vuodessa, onko todella aiheellista lisätä viihteen rahoitusta veroista?

Varastaako Yle rahasi kiekkoilijoiden taskuun?

Tämä on jo liian paksua. Ylen palveluita ja yksinomaan Ylen palveluita pakollisesti tukevaksi mediamaksuksi on kaavailtu 195 euroa (HS 4.3.). Kimmo Sasi kommentoi Helsingin Sanomien mukaan Aamu Tv:ssä maksun suuruutta näin:

”Lähtökohta oli, että mediamaksu täytyy saada, ja sen on oltava kohtalaisen suuruinen, jotta urheilutarjonta voidaan pitää nykyisellään”

Urheilutarjonta! Miten niin urheilutarjonta? Jo lakkasi lööperin puhuminen kulttuurin tukemisesta ja kansan kasvattamisesta. Kyse onkin kallisarvoisesta viihdehömpän kuninkuuslajista: urheilusta.

Voiko Suomen valtio pakottaa minut ja kenet tahansa muun köyhän sekatyöläisen tuhlaamaan koko kuukauden ruokabudjettini, jotta voisin maksaa urheilutarjonnasta televisiokanaville, joita en voi edes katsoa, koska minulla ei ole televisiota, mutta joita en missään olosuhteissa katsoisi edes eksyessäni baariin, jossa niiden hömppää sattuisi tulemaan telkkarista, koska en kerta kaikkiaan voi sietää kyseistä viihdettä? Toinen kysymykseni onkin, miksi yleishyödyllisen ja kansankasvatustehtäviin sekä sivistämiseen perustetun Yle:n on ylipäänsä mielekästä tai edes perusteltua taata tällaisen huippukalliin hömppäviihteen näkyminen jatkossakin?

Tähän mennessä olen sentään voinut vaikuttaa siihen, mitä tuen ja mitä en. Voin valita olla ostamatta urheiluhulluudella kaupiteltuja lehtiä tai ohjelmia, puhumattakaan muista eettisistä syistä, joilla saatan viihdettä boikotoida. Kun köyhän kirjailijan rahat alkoivat loppua, oli helppo luopua televisiosta ja Hesarista. Aina on nettilehdet, blogit ja ystävät, joilta saa lainaksi Tv-sarjojen ja elokuvien DVD-bokseja. Kun katson taaksepäin aikaan, jolloin minulla vielä telsu oli, en kaipaa siitä mitään. Ylen ohjelmia en juurikaan katsellut silloinkaan. Miten voi olla oikeudenmukaista tai edes laillista pakottaa minut maksamaan jostain, jota en käytä ja johon tuhlaamista en edes hyväksy?

Tämä keskustelu muistuttaa pelottavan paljon sitä toisaalla jylläävää keskustelua, jonka mukaan tuhannen euron nimellinen lukuvuosimaksu vain nopeuttaisi valmistumista. Haloo, todellisuus kutsuu! Opiskelijan maksimietienestit voivat olla vuodessa noin 6000 euroa. Jos siitä pitää lohkaista kuudesosa lukukausimaksuihin, voisi olettaa, että opiskelijan on revittävä jostain sekä aika että työ tienatakseen enemmän. Ja sehän tunnetusti helpottaa sekä nopeuttaa valmistumista huomattavasti.

Vastaavasti 195 euroa ei ole mitään taskunpohjalta löytyviä hiluja, sillä rahalla minä ja moni muukin näinä aikoina työttömäksi joutunut pysyy leivässä koko kuukauden. Mutta toisaalta, olen kuullut huhua, että jotkut sellaiset Olympialaiset pidettiin juuri ja niitä ilotulituksia ja makkaranpaistoja oli vaan aika hitsin tärkeää kuvata ja välittää koko kansalle. Että ei kai siinä sitten mitään.

Ihmettelen silti yhä, miten rahankiskomisen kaikista olennaisimmaksi pyrkimykseksi voidaan ihan ääneen julistaa urheilutarjonnan varmistaminen. Voisiko kukaan tosissaan suunnitella koko kansan maksettavaksi näin suurta, ei-tulosidonnaista könttäsummaa, jos päämäärä olisi amerikkalaisten viihdesarjojen tarjonnan ylläpitäminen?

Sitä minäkin.

Amatööri vastaan harrastaja

Hesari lohkaisee taas. Leena Virtanen kritisoi uutta harrastajahengessä tuotettua kokoillan elokuvaa Mitä meistä tuli Nytin kritiikkijutussaan Harrastajapohjalta. Ongelmana kritiikissä ei niinkään ole Finnkinon levitykseen maagisesti päässeeseen elokuvaan kohdistuva kritiikki, vaan kokonaisen sukupolven yliolkainen nimeäminen Idols-sukupolveksi, joka ei häpeämättömyydessään tajua, missä menee osaamisen ja yrittämisen välinen raja.

Sattumoisin minäkin olen syntynyt 80-luvulla.  Sattumoisin olen kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Kellariteatterille, kirjoittanut (kohta kaksi) romaania, toiminut kriitikkona – ja ihan itse yrittämällä. Näihin hommiin ei oikein koulutusta ole. Lukeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Kokeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Mitään taianomaista rajaa Oikean Kirjailijuuden ja sen epätoivoisen tyrkky-yrittämisen välillä ei ole – paitsi julkaisemispäätös. Siksi haluan käydä käsiksi väitteeseen, jolle Virtanen pohjaa koko kritiikkinsä.

Onko yrittäminen jotenkin noloa?

Leena Virtasen mukaan se on kokonaisen sukupolven synti. Me vain luulemme osaavamme ja tyrkytämme tekeleitämme niiden luokattomuuden uhallakin viattomien viihdettä etsivien silmille.

Uskon, että kritiikin käsittelemässä harrastajapohjalta tehdyssä elokuvassa voi olla moniakin todellisia kritisoinnin aiheita. Elokuvanteossa totutut rakenteet ja tuotantoratkaisut ovat katsojalle usein tarinaa tai näyttelemistä tärkeämpiä – samat vahanaamat ja tuttu loppuhuipentelu kamera-ajoineen on se, mitä katsoja odottaa mennessään elokuviin. Myös se nolottaa, jos yritetään rakentaa suurempaa draamaa kuin, mihin on aineksia – joko aineellisia tai sitten tarinankerronnallisia. Monet romanttiset komediat ovat täyttä surkeasti näyteltyä sukupuolistereotypiaa ilman tarinan hiventäkään. Ja ne tehdään sentään ammattilaisvoimin.

Sattuu olemaan niin, että tein vuosia sitten Länsiväylään haastattelun ohjaaja Miika Ullakosta, näyttelijä Olli Similästä ja tuottajana ainakin tuolloin toimineesta Tianyi Panista ja heidän silloisesta projektistaan Graffiti meissä. Näin tuolloin myös itse elokuvan, jota he levittivät DVD:inä omasta toimestaan. Vaikka leffa selvästi olikin vailla suuren maailman budjettia, ja vaikka sen kerronnassa ehkä jotakin uskottavuuden tapailua oli, kokonaisuutena leffasta jäi hyvä fiilis. Siinä ei oltu tyydytty kuvaamaan arkea arkisesti, vaan yritettiin rakentaa tarinaa ja draamaa varsin kunnianhimoisesti. Nuoret tekijät jättivät elävät ja siksi koskettavat sormenjälkensä elokuvan muoviseen pintaan.

Pidän siitä, miten Tianyi Pan Hesarin keskustelupalstalla puhuu elokuvan kentän demokratisoitumisesta. Sama tapahtui pornolle, kun VHS-tekniikka ja sittemmin videokamerat yleistyivät.

Kunnioitin myös syvästi Miika Ullakon omistautumista edelliselle projektille, jonka hän toteutti omilla säästöillään ja kokonaisen vuoden (muistaakseni) leffan kuvaamiseen ja editoimiseen uhraten. Jos leffa ei yllä miljoonien eurojen suurien lafkojen leffojen tasolle – onko se ihme? Kuka arvostelee Rakkautta & Anarkiaa- tai Docpoint- leffoja näin kylmästi ja perustelematta tai kuvaamatta lähemmin, mistä on kyse?

Mikä ihme siinä on, että täällä pohjolassa ei saa yrittää koskaan – pitäisi heti onnistua?

Voin paljastaa sellaisen varsin nolon yksityiskohdan, että ennen kuin sain julkaisupäätöksen ehdin lähettää (muistaakseni) viisi eri käsikirjoitusta kustantajille kautta maan. Viisi! Tein töitä vuosia, tai siis silloisen asemani mukaan: tyrkyttelin ja yritin, enkä nähnyt omaa surkeaa riittämättömyyttäni. Kaikki muuttui maagisesti, kun allekirjoitin Gummeruksen kanssa kustannussopimuksen. Pyrkimykseni nähtiinkin sinnikkyytenä, uskottavuutena, eikä enää haihatteluna ja ajan hukkaamisena. Niinpä niin. Mistä sen etukäteen tietää?

Ei mistään.

Uskoisinkin, että kyse Mitä meistä tuli -leffan teilaamisessa on hiukan samanlaisesta ilmiöstä kuin Poesian tai ntamonkin teoksien yliolkaisessa teilaamisessa – kyse on pyhästä suomalaisesta myötähäpeästä. Mitään ei saisi tehdä, yrittää, leikitelläkään, jollei ole auktoriteetti tai saanut alan auktoriteetin hyväksyntää (tsekkaa postini leikkimisestä).

Miika Ullakon elokuvilla on kuitenkin ainakin jonkinlainen todistusvoima: ne kertovat jotain olennaista, elävää, koskettavaa ja siten nolostuttavaa meistä suomalaisista. Siitä todistavat lukuisat ulkomaiset elokuvafestivaalipalkinnot. Ne kertovat meistä jotain totta muille kuin suomalaisille. Mutta meille?

Poetry Jamit ja pienien runot

En tiedä, huomasitteko te jo, mutta olen kirjoittanut syväluotaavan kritiikin Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -runoteoksesta Kiiltomatoon. Sattumoisin on siis kyse saman Hesarissa parjatun Poesian runoilijoista – tosin Heikkinen sai myös Hesarilta varsin myönteisen arvostelun. Heikkinen myös esiintyy ensi perjantaina muun muassa Kati Neuvosen, Jukka Viikilän ja Sinikka Vuolan kanssa Juttutuvan Poetry Jameissa.

Ei mulla nyt muuta.

Vapaus valita – vastuullinen abortti ja muita mahdottomuuksia

Pidin paljon Junosta, enkä vähiten vängän pääosanäyttelijän Ellen Pagen vuoksi. Junossa teini-ikäinen tyttö tulee raskaaksi ekasta seksikokemuksestaan ja joutuu nopeasti tekemään vaikeita päätöksiä. Poikkeuksellisesti Juno, päähenkilö, päättää synnyttää lapsen, mutta ei pitää sitä.

Juno oli myös ensikosketukseni Belle & Sebastianin musiikkiin sekä mahtavaan, villiin ja ripiitillä sen jälkeen kuuntelemaani (ja edellisiin aiheisiini sopivaan) Antsy Pantsin Vampire-biisiin.

Junossa vaivasi kuitenkin heti näkemisen jälkeen se, että abortin käsittely jäi hyvin pieneen osaan, vaikka sen luulisi olevan ensisijainen valinta melkolailla kaikille vahingossa raskaaksi tulleille alaikäisille. Juonilinja oli ehkä meille suomalaisille virkistävä, mutta jenkkilässä abortinvastustus on aivan eri mittakaavassa – abortin puolustajia, tekijöitä ja niitä tarvitsevia nimittäin yhä edelleen mustamaalataan, vainotaan ja jopa murhataan. Junon vinoilevassa kässärissä villi valinta vielä meni läpi radikaalina, mutta entäpä vuoden 2007 humoristinen pläjäys Paksuna, jossa tuleva isä, yhden illan erehdys – blossia poltteleva työtön, pullukka, surkimus – maagisesti muuttuu hyväksi ja huolehtivaksi kumppaniksi, kun nainen synnyttää.

Kyllä – juuri sellaisia epärealistisia odotuksia me haluamme rohkaista. Ehkä niin käy juuri sinulle! Tai sitten käy näin.

Enivei.

Tarve jonkinlaista normaalia seksikäyttäytymistä sekä sen jälkihoitoa tuomitsematta ja epärealistisia odotuksia herättelemättä esittävälle elokuvalle oli jo olemassa.

Niinpä Gillian Robespierren lyhytelokuva Obvious Child tuli kuin tilauksesta. Hetken siinä tosin meni. Tämä koskettava, hauska ja ytimekäs tarina kuin novelli on ehkä kömpelö ja vaatimaton, mutta minä tykkään siitä. Ja sillä on vinossa asenteessaan paljon yhteistä Junon kanssa. Olennainen ero on kuitenkin se, että Obvious Child kertoo sen yhden yön ilosta seuraavan tavanomaisemman tarinan.

Robespierre näyttää varsin teeskentelmättömästi, kuinka joskus abortti kerta kaikkiaan vain on se paras ratkaisu, eikä edes niin traumatisoiva tai stigmatisoiva kuin voisi kuvitella. (Kenenkään tunteita kuitenkaan vähättelemättä.) Robespierre esittelee abortin valistuneiden ja vastuunsa kantavien nuorien aikuisten vaihtoehtona.

Uskon, että edelliseen lauseeseen moni haluaisi tarttua – vastuullistahan olisi käyttää ehkäisyä. Mutta entä, jos ehkäisyä on käytetty? Olisiko ainoa vastuullinen vaihtoehto A) odottaa avioliittoon (jälkiviisaus maistuu aina parhaalta!) B) synnyttää ei-toivottu lapsi miehelle, jonka nimeä ei muista vai C) hankkia abortti ja taistella kasvaakseen aikuiseksi, joka voi rakkaudella ja huolella kasvattaa omia lapsiaan joskus tulevaisuudessa?

Sanokaa te.

Obvious Child

Gillian Robespierren elokuva.

Pääosassa: Jenny Slate.

 

Epäluuloja ja odotuksia: orgasmeja ja verta vampyyrigenren sydämessä

”When Sukie was a kid she liked to hang out in the graveyard.”

Oletteko katsoneet uutta HBO:n hittisarjaa True Bloodia? Mietin tässä, voiko sarjaa sanoa feministisesti vapauttavaksi, jos se samalla on varsin kaavoihin kangistava?

Kyseessä on Mullan alla -sarjan tekijöiden uusi neronleimaus, jossa vampyyrit ovat tulleet kaapista yhteiskuntaan, veronmaksajiksi ja lailliseksi vähemmistöryhmäksi. Kaapista tulemista edeltää luonnollisesti japanilaisten kehittämä synteettinen veri – kaljapulloissa myytävä True Blood – joka mahdollistaa periaatteessa lainkuuliaisuuden myös vampyyreille. Sarja onnistuu käsittelemään rasismia ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa asettamalla vastakkain vampyyrit ja ihmiset, ja moninkertaistamalla epäluulot ja pelot ja vihan, joka vallitsee ihmisryhmien välillä. Yksinkertaistus toimii siitäkin huolimatta, että sarjassa vallitsee varsin tyypillinen hyvä-paha -asetelma vampyyrien ja ihmisten välillä.

True Blood on sarja, jonka aivan ensimmäisessä kohtauksessa otetaan katsojalta luulot pois. Vampyyriksi paljastuukin se ylipainoinen, lyhyt torpantauno, eikä se pitkätukkainen, synkkä ja tatuoitu hemmo. Silti sarja käyttää hyväkseen kaikkia kauhugenren lajikonvetioita suorastaan härskisti.

Ihana Anna Paguin esittää amerikkalaisen tuppukylän suloista ja vähälahjaiseksi luultua neitsytblondia, Sookie Stackhousea, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Ymmärrettävästi Sookie on hiukan sulkeutunut, luopunut deittailemisesta ja päätynyt ylipäänsä pysymään aloillaan kotikaupungissaan isoäitinsä hoivissa. Kun Sookie tapaa komean vampyyriherran, Billin – nimi on taas yksi sarjan keinoista pelata vastaan katsojan vampyyrigenreodotuksia – hän tulee lähes hulluksi, sillä ei pysty lukemaan miehen ajatuksia. Hulluksi himosta, nimittäin.

Sarjassa henkilöiden motiiveja johdetaan niin kyseenalaisen typerryttävästi, että sen katsomisesta ei voi kuin nauttia. Mikään ei ole juuri uskottavaa, mutta kaikki on uskomattoman hauskaa. Sookieta jahtaa hullu tappaja, joka tappaa kylän naisia kuin kärpäsiä. Samaan aikaan kylään ilmestyy Bill, ja hänen vanavedessään kolme vampyyria, jotka eivät mitä ilmeisimmin tyydy vain purkkiruokaan. Ihmiset alkavat tulla epäluuloisiksi. Mutta Sookie on päättänyt, että rakkaus voittaa. Bill on hänen valittunsa.

Spoilerivaroitus!

Hauskaksi sarjan tekevät kaksi rinnakkaista tarinalinjaa. Sookien Harlekiini-romanttinen viaton rakkaus synkkään yläluokkaiseen mieheen, jolla on traaginen menneisyys vertautuu suoraan hänen sängystä sänkyyn pomppivan öykkäriveljensä hillittömiin leikkeihin kenen tahansa kauniin naisen kanssa.  Aivan viattomaksi ei Sookien tarinakaan lopulta jää, ja takkatulesta ei myöhemmin ole tietoakaan siinä varsin atavistisessa kohtauksessa, jossa mullasta nouseva ja lian tahrima vampyyri käy naisen päälle rynkyttääkseen hennolta ja vaalealta sankarittareltamme aivot pihalle.  Kun olen aiemmin puhunut siitä, kuinka naisille ei suunnata viihteessä juuri mitään eroottista sisältöä – silloin kuin eroottinen ei tarkoita vain näitä linnan herra ja vaalea neito pitelevät toisiaan kädestä portilla -stooreja – voin sanoa ilahtuneeni, ehkä jopa riemastuneeni sarjaa katsoessani. Jason-velimiehen puuhat ovat vilkkuvalla ruudulla poikkeuksellista katsottavaa, sillä niissä naiset ovat aktiivisia, iloisia päällekävijöitä ja Jasonin siksipakkia ynnä muita suloja kuvataan miellyttävällä pieteetillä.

Sarjan juonelliset kömpelyydet, suoranaiset epäuskottavuudet ja Ugly Betty -tyyliset roolitukset (sarja vilisee hassunhauskoja sketsisterotypioita, jotka välillä saavat niin sanotusti hampaat klangahtamaan esiin) saavat kuitenkin kaikki eräänlaisen kitch-kultauksen, kun kaikki on niin häpeilemättömän suoraviivaista. Eikä iloani lainkaan sumenna sekään, että sarjassa vampyyrien lisäksi alkaa loppua kohti vilistä muitakin pahaenteisiä otuksia. Kuvauksessa on myös hyödynnetty kaikki lajityypille klassiset hautausmaa usvissa -kuvat, splatter-goretukset ja upeiden mies- ja naisvartaloiden esittely mahdollisimman tutkimuksellisista kuvakulmista.

Kun Bill pakotetaan iskemään hampaansa nuoren tytön kaulaan, voihkaisevat katsojat kotisohvalla: älä petä Sookieta! Pureminen ja veren imeminen ei ole koskaan ollut näin selvästi pornoa.  Se ei kuitenkaan True Bloodissa estä todellisia seksiriemasteluja tapahtumasta siinä sivussa. Parhainta tai vapauttavinta on, että veren roiskuminen on sarjassa kuvattu varsin riemukkaaksi, antautuvaksi ja eroottiseksi. Bill joutuu hillitsemään itsensä kerta toisensa jälkeen, ettei kävisi käsiksi deittinsä Sookien niin himoittavaan – kröhöm – kaulaan, ja kun hän lopulta antautuu, antautuu Sookiekin. Veri roiskuu ylenpalttisella eroottisuudella! Orgastiset karjahtelut, holtiton heittelehtiminen ja kyvyttömyys lopettaa, kun vereen lopulta pääsee käsiksi, ovat sitä parhainta himon kuvausta maailmassa. Kuinka vapauttavaa. Veri ei olekaan ällöttävää, inhaa niljaa, jota ei saisi tytöistä tulla, vaan se nostetaan seksin keskiöön, intohimon kuvaksi.

Ja kyllähän minä sen aina tiesin. Että jotakin kutkuttavaa niissä vampyyreissa ja niiden verenhimossa on. Ei voi muuta sanoi kuin, että uu jea!

Suosittelen.

 

Alun lainaus: Belle & Sebastian, levyltä The Life Pursuit: Sukie in the Graveyard.

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

• Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
• Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

• Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
• En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
• Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Hyväntekeväisyyttä kirpparilla

Huomenna köyhä kirjailija myy vanhat kirjansa, laukkunsa ja muun hillittömän ja tarpeettoman romppeensa (muun muassa älyttömän siistit karvareunaiset ja kultanastaiset pistokkaat suoraan Osakasta) Hietalahden kirpputorilla. Lupaan myös antaa lauseen kritiikin jokaisesta kirjasta, jota myyn – mutta vasta oston jälkeen.

Tervetuloa iloiseen tai vain hysteeriseen tapahtumaan! Tue sinäkin kotimaista taidetta ja osta vanha nilkkasukka tai reikäinen paita. Tapahtuman voi itsessään nähdä kokemuksellisena taideteoksena, jos niin tahtoo.

Terveisin kuivan huumorin lähettiläs.