Aihearkisto: Uncategorized

Loppu ja alku

Se on nyt ohi. Suuri seikkailu. Lähetin käsikirjoituksen Gummerukselle. Se meni, eikä työpöydälle jäänyt mitään.

Tässä sitä taas ollaan. Mitäs nyt sitten? Siirtelen papereita. Lehteilen kirjastonkirjoja.

Ajatukset harovat turhina, ne eivät enää päädy mihinkään, hyödytä ketään tai mitään. Arjen filosofia on taas hetkeksi hukattu. Merkitykset on piilotettu. Enää ei voi päättää sanoa jotain muuta.

Kaikki on taas hetkeksi sanottu. Sisällä on tyhjä paikka siinä, missä viimeiset kaksi vuotta on ollut jännitys, kipinä ja kutitus, joka aina hetkittäin on ryöstäytynyt vapaaksi.

Olen ollut se nolo bussissa Alepan kassin kanssa istuva punaposkinen nainen, joka piilottelee pientä mustaa muistikirjaa polvellaan ja kirjoo tulessa koukeroita, joista saattaa vielä kotona saada selvää. Olen se, jonka omenat vierivät bussin takaosaan, joka ajaa pysäkin ohi, joka törmää rattaisiin ja kompastuu lumivalliin. Olen se, joka lähtee äkisti ruokapöydästä mitään sanomatta, joka lakkaa puhumasta, joka ei vastaa kysymyksiin, joka nousee yöllä sängystä varovaisesti, ettei herätä, ettei tarvitse selittää. Ei voi selittää. On kirjoitettava.

Ja nyt. Tyhjää. Kun tulen kotiin, alan tiskata, koska mitä muutakaan tekisin? Nostelen pyykkejä kuivumaan hitaasti kuin voisin havahtua johonkin kutsuun, jota ei enää kuulu. Bussissa katson ikkunasta ulos sumein silmin, enkä ajattele mitään. Mitä puuttuu?

Kaikki on ajateltu. Kaikki on tehty. Kaikki on ohi.

Kunnes saan Facebookissa viestin toimittajalta. Joko oikovedoksia saisi luettavaksi? Ai niin. Nyt se vasta alkaa.

Poetry Jamit ja pienien runot

En tiedä, huomasitteko te jo, mutta olen kirjoittanut syväluotaavan kritiikin Tytti Heikkisen Varjot astronauteista -runoteoksesta Kiiltomatoon. Sattumoisin on siis kyse saman Hesarissa parjatun Poesian runoilijoista – tosin Heikkinen sai myös Hesarilta varsin myönteisen arvostelun. Heikkinen myös esiintyy ensi perjantaina muun muassa Kati Neuvosen, Jukka Viikilän ja Sinikka Vuolan kanssa Juttutuvan Poetry Jameissa.

Ei mulla nyt muuta.

Aaltopahvia vuodesta 2006

Uudistusten aika ei ole ohi. Kipeän surkeana kotona maatessani päätin, että on väärin poistaa kokonaista kahden vuoden blogihistoriaa. Niinpä liitin tuntien ohjeiden selaamisen ja HTML-koodien XML-koodeihin vertaamisen jälkeen tänne vanhan blogini koko historian kommentteineen kaikkineen. Nykyaikana mikä tahansa on mahdollista!

Aaltopahvia.wordpress Paljain käsin -kaudelta ja aaltopahvia.blogspot Ilmestyksen esikoiskirjailijakaudelta yhdistyvät tänään. Vanhat tekstit löytyvät nyt täältä, saman katon alta, sellaisinaan. Minä olen yhä se sama.

Toivottavasti vanhoista teksteistä on teille iloa!

Päivän sitaatti

”Samalla kun otan kuvan, se muuttuu menneisyydeksi.”

Anni Leppälä, Vuoden nuori taiteilija (HS 23.10.)

Valokuvissani lähestyn ajan ja elossaolon kokemuksen hetkellisyyttä pysähdyttämisen ja muuttumattomuuden kautta. Olen kiinnostunut näkyvästä maailmasta reittinä kohti näkymätöntä ja vaistonvaraista, liikkeistä jotka tapahtuvat todellisen ja epätodelliseksi hahmotettavan välillä. Olennaista on hetken muuttuminen kuvaksi, siihen merkitty kokemuksen paikka, johon menneisyyden läsnäolo myös läheisesti sitoutuu. Valokuvat antavat mahdollisuuden aistein havaittavien todellisuuksien rakentamiseen ja liikkumattomina tarkasteluun sekä niiden yhdistämisen kuviteltuun ulottuvuuteen, avoimiin merkityksiin.”

Värähtelyä-näyttelyn lehdistötiedote (2009)

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Rikkinäinen laulaja

Hevosbändin laulaja Ben Bridwell on kuivan kesän orava, Jenny Wilson tanssii kuin marionetti, Lily Allen laulaa kuin humalainen karaokea – ja Fever Rayn esityksessä lavalla olevaa laulajaa ei ole tarkoituskaan nähdä. Haluan vain sanoa sen, mitä kukaan musakriitikko ei sano, ei voi, eikä halua sanoa. Joskus bändissä tärkeintä on esiintyjän persoonallisuus, ja se taas voi tarkoittaa outoja tai ärsyttäviä piirteitä. Joskus poikkeavuus on välttämättömyys.

Band of Horses soitti tiistaina Tavastialla, soitti jotenkin niin pakottavasti, että ei tullut mieleenkään ajatella mitään muuta, tuntea mitään muuta kuin sitä, mihin musiikki rohkaisi. Se on minulle harvinaista. Keikoilla käyminen on puolet ajasta tuskaa, kun pissattaa tai ei näe ihmisten takaa tai joku tönii jatkuvasti tai astuu varpaille tai pälisee vieressä liian kovaa ystävälleen. On vaikea keskittyä kuuntelemaan ja nauttimaan, kun ympärillä on tiukka lauma ihmisiä, joita ei tunne, eikä välttämättä edes haluaisi tuntea. Ainoa yhdistävä tekijä on, että hekin ovat tulleet kuuntelemaan samaa musiikkia. Mutta tuttavallisesti Hevos- (välillä jopa Poni-) bändiksi nimeämäni yhtyeen keikalla oli todellinen ilo olla. Bändi soitti sellaisella epätoivoiselta maistuvalla ilolla, jota harvoin bändeiltä kuulee. Leikki ei muuttunut pelkäksi hassutteluksi, vaan lavalla olijat tuntuivat koko ajan olevan tosissaan. Niin kuin lapset leikkiessään.

En koskaan ennen keikkaa tajunnut, kuinka country-henkistä Hevosbändin musiikki on. Keikalla sitä ei voinut olla tajuamatta. Ben Bridwellin ääni ja laulutapa jo itsessään ovat sellaiset, että hänet on helppo kuvitella keskilännen hirsipuubaariin. Vaikutuksen teki musiikin omaksi otettu länkkärisävy, jossa nykyiselle indie-popille ominainen melankolisuus oli saatu syvennettyä toden teolla tunteelliseksi musiikiksi. Tämä musiikki ei pidä kuuntelijaa käsivarrenmitan päässä. Mutta siihen vaikuttaa myös hyvin paljon bändin laulaja – se kuivan kesän orava.

Ben Bridwell laulaa varpaistaan asti, se näkyy ruumiin jännittymisenä ja hassuna keikkumisena mikin yli ja ohi, mutta ennen kaikkea se kuuluu. Ääni täyttää koko miehen ennen kuin se vapautuu. Levyltä ei hienovireisten sovitusten ja säätöjen vuoksi pysty kuulemaan, kuinka täysillä Bridwell laulaa. Se teki ainakin minuun vaikutuksen. Tässä on mies, joka ei yritä tehdä musiikkia tai esiintyä. Hän aivan ilmiselvästi kokee musiikin koko ruumiissaan. Olin otettu ja heittäydyin mukaan. Jos hän, niin kyllä minäkin!

Flowssa taas sunnuntain esiintyjälista oli vaikuttava: Lily Allen, Jenny Wilson, Fever Ray. Ennakko-odotuksista (ja Roskilden huhuista) huolimatta potin voitti kirkkaasti Jenny Wilson, joka vuonna 2007 ensimmäistä kirjalämpimäistään pitelevän kirjailijan mielestä oli rasittavan epävarma ja hiirimäinen esiintyjä. Selkäkipujaan valitelleeseen ja ponnettomasti laulaneeseen, vaikkakin ihastuttavaan, Lily Alleniin tai vähän liiankin eteeriseen ja mattomaista äänivallia rakennelleeseen Fever Rayhin verrattuna Jenny Wilson oli luotettava ja vetävä ammattimuusikko. Wilsonin esiintymisessä oli tunnetta ja ennen kaikkea se persoona, joka ei varasta koko showta, mutta joka kyllä maustaa esitetyn musiikin sävyillään.

Wilson aloitti keikan tälläkin kertaa sekä pianon, aurinkolasien että pitkän otsatukan taakse piiloutuneena. Biisit kulkivat silti moitteettomasti ja erään seurueessa istuneen mukaan sovitukset toimivat jopa paremmin kuin levyllä. Itse olin sitä mieltä, että aivan kaikkea saksofonimanisointia ja basson jytyytystä ne eivät olisi välttämättä kaivanneet, sillä niissä itsessään jo on voimaa. Tosin biisien voimallisuus, shamanistiset rytmit ja sanoitusten vimma vähän niksahtivat sijoiltaan, kun niitä esitti vaatteisiinsa kätkeytynyt nainen flyygelin takaa. Sitten tapahtui ihme. Ehkä se oli tanssiva yleisömassa, ehkä laulamisen riemu tai ehkä sitä oli ilmassa, mutta yhtäkkiä Wilson nousi pianonsa (tai flyygelinsä) takaa ja alkoi tanssia hassun sätkähtelevästi ympäri lavaa. Irtiotto. Tukka heilui ja aurinkolasitkin lähtivät päästä.

Minä ainakin tarvitsin sitä.

On nimittäin ollut vaikea yhdistää Jenny Wilsonin arjen ja ruumiin tuntoja hyvinkin voimallisin sanoin ja rytmein kuvaavia biisejä siihen vuonna 2007 Flowssa näkemääni piipittäjään. (Sori, Jenny!) Sanoitusten saralla omia polkujaan hakulla kallioon hakkaava Wilson käsittelee biiseissään äitiyden kiellettyjä tuntoja, vihaa, syyllisyyttä, vapaudenkaipuuta sekä odotusten kantamisen raskautta, joka lankeaa eritoten naisille. Ei kuulosta ihan peruspopin sanomalta vai kuulostaako? Ei ole montakaan muusikkoa tai bändiä, joka puhuisi äitiydestä. Äitiys ei sovi rokkiin, ei rock-imagoon, -elämään tai lavalle. Paitsi, että juuri sinne se sopii. Jenny wapautti (hii!) kaikki yleisön naiset, äidit, tulevat äidit, isät ja ikuiset lapset laulaessaan siitä, kuinka haluaisi juosta karkuun, mutta ei voi. Sen tunnustaminen on helpottavaa. Wilson todisti esiintymisellään olevansa se sama nainen, joka on tehnyt nuo raadollisen rehelliset biisit. Minä ainakin uskon häneen nyt enemmän.

Särö on se, mitä miltä tahansa taiteelta tarvitaan, että siihen voisi samastua. Ketä kiinnostaa täydellisyys?

Ilmestys Tiiliskivi-ehdokkaaksi

Ilmestys on valittu Tampereen yliopiston kirjallisuuslehden Teeman Tiiliskivi-ehdokkaaksi. Kyseessä on vuodesta 2001 asti jaettu symbolinen kiertopalkinto, jolla pyritään nostamaan esille muuten huomiotta jäänyttä kaunokirjallisuutta. 

Ilmestys ilmestyy

Kolme vuotta sitten istuin terassilla ja tunnustelin lasin kylmiä hikihelmiä. Mekko takertui ihooni kuumuudessa; iho sen alla oli silloin eri iho. Se värisi kuin lakanakangas pyykkinarulla ilman omaa tahtoa tai tuntoa. Kankeasti autot ruhisivat ohitseni, farmari, bemari, kupari. Aurinko taittoi valokukkia säärilleni, se maalasi tukan räikeillä säikeillä.

Silloin auringosta astui ilmestys. Hetken luulin, että se oli nainen eikä aurinko, joka hohkasi tuota sienaavaa valoa. Paljaat jalat painautuivat asvalttiin kivensiruja ja sirpaleita varomatta.

Naisen amorinkaarelta valahti pisara muovipöydän hietahunnulle, kun hän kumartui valosta puoleeni.

Ilmestys.


Vasemmalla Ilmestyksen tulinen kansi, oikealla pakkasen purema kirjailija Essi Henriksson.


Ilmestyksen
julkaisuun on enää yksi täysi työviikko. Maanantaina 20.8. painokoneet pysähtyvät, pakettiautojen lavat laskeutuvat huristen ja laatikkojen kantajien kädet tuhraantuvat musteeseen. Ilmestys on ilmestynyt!

Olen kirjoittanut romaanin. Se on minulle ensimmäinen ja kulkee nimellä Ilmestys.

Kerron alla joitain mahdollisen hyödyllisiä ja kiinnostavia tai hyödyttömiä ja epäkiinnostavia seikkoja esikoisestani, sen syntymisestä ja päämääristä ovelasti Sadulta saamani meemin seitsemän kysymyksen mallin avulla. Seitsemän on olennainen luku myös kirjan kannalta syystä, joka selviää kohdassa seitsemän.

1. Toimettomat kolme kuukautta Espanjan ennätyskuumassa kesässä vuonna 2005 poikivat esikoisromaaniin Ilmestys johtaneen mielikuvan ankeasta huoneesta, betonierämaasta ikkunan takana ja hikisestä vuoteesta, jossa kaksi naista herää menetysten aamuun.

2. Kuvaan Ilmestystä useimmiten lauseella: Tarina sokeasta rakkaudesta ja sokeasta uskosta. Molemmissa on jotain pahaenteistä.

3. Mielestäni äly ja tunne ilman aistia ovat sokeita.

4. En osaa kuvata Ilmestyksen teemoja parilla sanalla, mutta yksi avainsanoista on ruumiillisuus, sen kadoksissa oleminen ja löytäminen.

5. Vaikka Ilmestys kertookin kahden naisen välisestä rakkaudesta, tarkoitus on lähinnä tutkia erilaisten roolien ja vallanjakojen sukupuoliriippumattomuutta suhteessa kuin asemoida teksti tiettyyn kapeaan genreen.

6. Valitsin itämaisen tanssin Ilmestykseen osittain siksi, että se on tanssilajeista yksi aistillisimmista, mutta etenkin siksi, että juuri sen aistillisuuden – sekä sen maantieteellisen ja kulttuurisen alkuperän vuoksi – sitä ei usein lainkaan pidetä taiteenlajina vaan jonkinlaisena eroottisen harrasteen muotona.

7. Itämaisella tanssilla on myös erikoinen yhtymäkohtansa kristinuskoon, sillä Salomen tanssi kuningas Herodekselle maksoi koko uskolle profeetan pään – vadilla. Kirjailija Oscar Wilde kirjoitti Salomelle, joka siis Raamatussa on pikkutyttö ja Herodeksen tytär, hiukan uskaliaamman roolin – ja tuli luoneeksi tuon kiusaavan, mystisen, paheellisen ja silti pyhän luvun mukaisen seitsemän hunnun tanssin.

Ilmestys julkaistaan 20.8. ja siitä löytyy lisää hämäriä vihjeitä Gummeruksen sivuilta täältä. Esikoiskirjailijan (puhun aina itsestäni kolmannessa persoonassa…) henkilöhaastattelun voi lukea täältä.

Tytöttelystä

Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2001) oli melkoinen menestys. 70-luvun poliittista herätystä lapsen näkökulmasta kuvannut Honkasalo onnistui tavoittamaan sukupolvensa lapsuuden ja samalla sanomaan jotain oleellista kiihkopoliittisuuden kaudesta ja vaikutuksista. Honkasalon seuraava romaani Tyttökerho (Otava 2005) sai ainakin Helsingin Sanomien kritiikissä osakseen osittain alentuvaa tytöttelyä. Tuolloin tulkitsin, että nuoren naiskertojan ja ihastumisaiheen valitseminen tuotti automaattisesti kriitikon penseän suhtautumisen. Mutta antakaa minun hiukan avata kirjaa silmienne eteen.

Kertoja on alle kolmikymppinen sisustuslehden työntekijä Katri, joka ihastuu aina vääränlaisiin miehiin – tai pitäisikö sanoa poikiin. Hänen ystävänsä ovat myös sinkkuja. He tapaavat lähinnä baareissa ja puhuvat lähinnä pojista – miten sellaisen saisi ja saisi vielä pysymään. Jos pintataso ei kuulosta Sinkkuelämää-sarjalta niin sitten ei mikään. Kaiken tämän temaattisen pinnallisuuden voisi antaa anteeksi, jos romaaniin ei epätoivoisesti yritettäisi liittää syvempää tasoa. Kyllä päähenkilökin tuntee; hänellä on historia. Isä ja isoäiti ovat molemmat kuolleet ja sen suremista kai se yksinolemista epätoivoisesti miesten syliin pakeneminen sitten onkin. Saanko sanoa: plääh!

Teksti on kokonaisuudessaan pelkkää pintatasoa, siinä ei ole minkäänlaista kielellistä yritystä ja kolmannessa persoonassakin kerrotut päänsisäiset monologit poikaystäväongelmista ovat silkkaa nuortenkirjatavaraa. Niillä ei todella ole minkäänlaista viittaussuhdetta minnekään tai mitään muuta funktiota kuin kuvata – pinnallisesti – kuinka yksinkertaisen itsekkäästi voi ihmissuhteista ajatella. Dialogien ristiriidat ovat äärimmäisen kiusaannuttavia, kun henkilöt käyväät kuumia keskusteluja muun muassa siitä, tuleeko ihmisistä tylsiä ja aivokuolleita, kun he saavat lapsia ja, onko yksin eläminen itsekästä. Tekstin taso on kuin toimitettua keskustelupalstatekstiä lukisi.

Aiheet taas saavat jokaisen naisasianaisen rypistämään kulmakarvojaan. Tykkää/ei tykkää -tematiikassa peuhtarointi ja hillittömän viktoriaaniset vastakkainasettelut oikein kirkuvat naistenlehtinaiseuttaan. On vaikea uskoa, että kirjan on todella kirjoittanut nainen – niin muovisia sen naishahmot ovat.

Mitä jäi käteen Docpointista I

Dokumenttielokuvien festivaalista Docpointista on kasvamassa ihan oikea iso elokuvafestivaali. Viime vuonna osallistuin festivaalin luomiseen kääntämällä esittelykatalogin tekstejä, mutta tänä vuonna osallistumiseni jäi lauantain sumaan.

Mr. Death: The rise and fall of A Leuchter, Jnr (1999) oli kaikkea sitä, mitä nimi lupaa ja enemmänkin. Sen lisäksi että päähenkilön koko elämä tuhoutuu hänen todistettuaan Kanadassa, ettei holokaustia koskaan ollut, esittelee hän jokaisen mahdollisen amerikkalaisten vankiloiden käyttämän teloittamistavan hyvät ja huonot puolet. Leuchter muun muassa puhuu siitä, kuinka sähkötuolissa ihmisen lihat todella käristyvät irti luista niin kuin kananliha paistuessaan.

Errol Morris on tarttunut erittäin voimakkaita tunteita herättävään aiheeseen kunnon dokumentaristin tapaan kylmästi. Pelkästään Leuchterin omaa versiota kuunnellessa alkaa miestä väistämättä sääliä, vaikka hän puhuu ihmisten teurastamisesta kuin grillaamisesta. Hän uskoo pyrkivänsä parempaan maailmaan – vähentämään turhaa kärsimystä.

Pitkälle elokuvaa esitellään Leuchterin elämäntyötä, eli sähkötuolien sekä muun teloitusesineistön suunnittelua ja rakentamista, ja varsinaista pihviä joutuu odottamaan vesi kielellä, niin sanoakseni. Lopulta Leuchter saa työnannon revisionistikiihkoilijalta lähteä tutkimaan, onko holokaustista jäänyt kiistämättömiä todisteita. Amerikkalaisten historiakäsitykselle ei mikään muu kuin autenttinen Auswitch-Birkenaun kaasukellarin seinästä louhittu kivi riitä. Maatuneissa raunioissa Leuchter sitten koputtelee seinistä näytteitä ja uskoo sen riittävän todisteiden keräämiseksi. Arkistoihin hän ei koske – nehän ovat saksaksi – eikä muutenkaan millään tavalla perehdy mihinkään muuhun asiaan liittyvään tietoon – kuten siihen, että suurin osa rakennuksista tuhottiin ja että asukit ovat ryöstäneet jäljelle jääneet tiilet kotiensa seiniksi.

Itseensä ja tiedemiehen kykyihinsä uskova Leuchter ei osaa nähdä nokkaansa pidemmälle. Kun laboratoriot todistavat, että hänen näytteissään ei ole jälkiä kaasutuksessa käytetyistä ainesosista, hän todella alkaa uskoa, ettei holokaustia ollut. Ja todistaa saman väitteen takia oikeuteen joutuneen Ernst Zundelin puolesta tämän oikeudenkäynnissä Kanadassa. Siihen päättyvät yksin tein Leuchterin ura ja avioliitto.

Vain muutamaa muuta kertojaa kuulemalla Morris tuo esiin tarinan toisen puolen; Leuchter on yhtä paljon uhri kuin pyövelikin. Puhuvat päät -kerronta ei päästä katsojaa helpolla ja vieressäni istunut mies vaipuikin syvään horrokseen Leuchterin luennoidessa, mitä kaikkea voi sähkötuolissa mennä vikaan ja aiheuttaa teloituksen epäonnistumisen. Minua pitivät hereillä sähköshokkikertomukset ja Leuchterin viaton poikamainen hymy. Elokuva oli tosin kokonaan englanniksi, eikä Docpointilla ollut tarjota tekstitystä, (tekstityksen puutteesta ei myöskään ollut mainittu aiemmin) joten ehkä nopea ja joidenkin puhujien kohdalla voimakkaan murteinen papatus sai vierustoverini nukahtamaan.

Elokuvassa käytettiin paljon sanaa electrocute – teloittaa sähköllä. Kuolemantuomioiden luvatussa maassa sähkötuoliteloituksille tarvitaan oma termi (sanan execute ja electro- kontaminaatio), jota voi helposti käytellä. Vieläkin ilahduttaa, ettei termi käänny suoraan suomen kielelle.