Aihearkisto: Työ

Aforismiko kuollut kirjain?

Raapusteletko salaa aforismeja tai truismeja lautasliinoihin? Ajatteletko, että ei siitä koskaan mitään tule – ei kukaan kuitenkaan ole kiinnostunut? Et ole yksin. Tuttavani Tommi Parkko kertoo aforismin olevan niin kituva laji, että sen julkaisemista on rohkaistava kansalaistoimin.

Siispä alla on runoilija Tommi Parkon esittely Paimion Aforismipäivistä ja niihin liittyvistä työpajoista. Jos et ole kiinnostunut maksulliseen kirjoittajakoulutukseen osallistumisesta, voit sen sijaan kirjoittaa aforisminraakileitasi kommenttipuolelle.

Minä en itse ole hyvä tiivistämään maailmoja muutamaan lauseeseen, muuten en varmaan romaaneja kirjoittaisikaan, ja satun inhoamaan sanaa kiteyttää. Niinpä toivonkin, että joku voisi vaikka keksiä sille vaihtoehtoisen ilmauksen tällaisia tilanteita varten.

Tiivistyneitä hetkiä, olkaa niin hyvät.

Hyvä aforismin ystävä, Julkaiseminen on yksi aforismin lajin suurimmista ongelmista. Aforismeja julkaistaan vähän, ja kokoelman saaminen kustannettavaksi on haastavaa. On kuitenkin tärkeää, että uusia, laadukkaita aforismikokoelmia julkaistaan, jotta lajin kehittyminen on mahdollista. Tänä vuonna Paimion Aforismipäivien työpaja laajenee kahden viikonlopun mittaiseksi kokonaisuudeksi ja keskittyy aforismikokoelman kirjoittamiseen ja julkaisuun liittyviin kysymyksiin.

12.–14.3.2010 käynnistyy käsikirjoitustyöpaja, johon valitsemme kymmenen aforistikkoa työstämään kokoelmaansa julkaisukuntoon. Työpajan ohjaajina toimivat Suomen Aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Sami Feiring sekä vuonna 2008 Sitruunalumilyhtyjä-aforismikokoelman julkaissut Tiina Lehikoinen. Työpajassa käydään läpi aforismikokoelman rakentamista ja syvennytään pienryhmissä osallistujien omien käsikirjoitusten kommentointiin. Työpaja järjestetään Turussa Kirjan talolla. Maaliskuun työpajaviikonlopun jälkeen oman aforismikokoelman työstäminen jatkuu. Huhti- ja toukokuun aikana työpajaan osallistuneet ovat yhteydessä ohjaajaansa ja keskustelevat työnsä etenemisestä joko internetin ja puhelimen välityksellä tai henkilökohtaisissa tapaamisissa. Käsikirjoitustyöpaja vaatii siis osallistujalta pitkäjänteistä työskentelyä, mutta tarjoaa hienon mahdollisuuden oman käsikirjoituksen ohjattuun työstämiseen. Käsikirjoitustyöpaja päättyy 17.6.2010 Paimion jokavuotisten Aforismipäivien yhteydessä. Tällöin osallistujat saavat ohjaajiltaan loppupalautteen käsikirjoituksestaan. Päätöstapaaminen järjestetään Varsinais-Suomen Kansanopistolla Paimiossa, missä työpajalaiset voivat myös osallistua yhteiseen illanviettoon.

Julkaisutyöpaja alkaa torstaina 17.6.2010 ja päättyy lauantaina 19.6.2010. Työpajassa kirjallisuuden ammattilaiset kertovat aforismien kustantamiseen liittyvistä käytännön asioista. On suositeltavaa, että käsikirjoituspajan osallistujat jatkavat myös kesäkuun työpajaan. Myös muut kuin käsikirjoitustyöpajan osanottajat voivat tulla mukaan julkaisutyöpajaan. Paimion Aforismipäivät järjestetään kesällä 2010 seitsemättä kertaa. Tapahtumaan on perinteisesti kuulunut vuotuisen työpajan lisäksi myös oheisohjelmaa ja yleisötapahtumia. Tänäkin vuonna aforismityöpajan yhteydessä luvassa on yhteisiä illanviettoja ja puhujavieraita. Aforismipäivät huipentuvat lauantaina 19.6. aforistikoiden ja runoilijoiden yhteisesiintymiseen Paimion keskustassa järjestettävillä Viva Vista -kaupunkifestivaaleilla.

Hae mukaan käsikirjoitustyöpajaan lähettämällä 22.1.2010 mennessä aforismikäsikirjoituksesi tai aforismisikermiä tai -sarjoja paperimuodossa osoitteeseen Varsinais-Suomen Kansanopisto, Vistantie 37, 21530 Paimio. Kuoreen tunnus ”Aforismityöpaja”. Käsikirjoitusten pituus 20–50 sivua, yhdellä sivulla 1–5 aforismia. Työpajaan valituille ilmoitamme helmikuun puoliväliin mennessä.

Tiedustelut käsikirjoitustyöpajasta: Tommi Parkko (parkko@kaapeli.fi)

Ilmoittaudu jo mukaan julkaisutyöpajaan ottamalla yhteyttä Varsinais-Suomen Kansanopistolle, 02-477 900 tai kansanopisto@paimio.fi.

Hinnat

Käsikirjoitustyöpaja 100 euroa (Sis. opetuksen 12.3.–14.3., ohjaajan palautteen 5 tuntia, loppupalautteen 17.6.2010 ja lounaan lauantaina ja sunnuntaina. Ei sis. majoitusta eikä muita ruokailuja.)

Julkaisutyöpaja – Käsikirjoitustyöpajaan osallistuneille 220 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., täyshoidon, majoitus 2hh) – Pelkkään julkaisutyöpajaan osallistuville a) 195 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., lounaan, päivällisen ja kahvit ) b) 255 euroa (sis. opetuksen 17.–19.6., lounaan, päivällisen ja kahvit, majoituksen 2hh) 1hh 25 euron lisämaksusta

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Luova ala: riski vai itsemurha?

”Kirjailija kirjoittaa, vaikka hänen tekstinsä tavoittaisi vain pienen lukijakunnan. Taide on toimeentulomielessä aina tietoista riskinottoa,” kirjoittaa Anna-Riikka Carlson, kustannusosakeyhtiö Avaimen kustantaja Kiiltomadon pääkirjoituksessaan.

Pääkirjoitus on osuvasti nimetty: Kun rakkaus ei riitä. Edes kirjailija ei elä pelkästä rakkaudesta, ellei sitten lähimmäisten rakkautta lasketa, kun he avuliaasti lähtevät kirjailijan mukana ruokakauppaan ja tarjoavat viikon jauhelihat.

Lama-aikana erityisesti paljon puhutun prekariaatin eli freelancer-, osa-aika-, määräaika- tai minkä tahansa löysän liean päässä roikkuvan epämääräisen työsuhteen työntekijän asema huonontuu. Työsuhde saattaa nimittäin nimellisesti jatkaa olemassa olemistaan, mutta monissa tapauksissa itse työtä ja sitä myöten palkkioitakaan ei enää ole, kun lehdet ja kustantamot heittävät vakituisiakin pihalle. Mikään ei sido työnantajaa freelanceriin.

Tämä asettaa itsensä työllistävän kulttuurialan työläisen vaikeaan asemaan. Yhteiskunta on yhä edelleen rakennettu kahdeksasta neljään työskentelevien ehdoilla. Työ- ja elinkeinoministeriön uudesta ohjeistuksesta (16.3.09) huolimatta TE-keskus ei tiedä, miten suhtautuisi erilaisista palkkioista, apurahoista, tekijänoikeuskorvauksista ja osa-aikaisista työsuhteista koostuvan kulttuurityöläisen työttömyyteen, koska yhteiskunnan silmissä hakija ei ole koskaan varsinaiseen tukeen oikeuttavaa työtä tehnytkään. Ei kahdeksasta neljään ja kuukausipalkalla yli kymmenen kuukauden aikaa. Taiteilijan on vaikea todistaa työskentelyään, mutta vielä vaikeampi taiteilijan on todistaa, että ei työskentele.

Journalistiliiton työttömyyskassan etuuspäällikön mukaan:

”Niin kauan kuin on kirjailija, eikä ole samaan aikaan ansiotyössä,  ei tule todennäköisesti päivärahaoikeutta olemaan.”

Liitot eivät pysy ajan vaatimusten tasalla, eikä heillä ole vastauksia palasista koostuvan työtaustan kanssa painivan kulttuurityöläisen ahdinkoon. Kuinka moni 2000-luvulla valmistuneista enää on vakituisessa työsuhteessa? Vakituisten työsuhteiden, jo mystisiin ulottuvuuksiin kasvaneiden virkojen olemassaolo on uhattuna tässä uudessa asenneilmapiirissä, jossa vedotaan työvoiman kiertävyyden vaihteluvoimaan ja vapaan markkinatalouden kilpailukykyyn. Mutta niin liitot kuin TE-keskukset kuin Työ- ja elinkeinoministeriökään eivät osaa vastata ajan vaatimuksiin, ja siten lukuisat kulttuurityöläiset, taiteilijat ja tieteentekijät jäävät vaille minkäänlaista toimeentuloturvaa.

Jatkamalla omaa työtään, siis sitä lopulta laman lievittäjäksikin enteiltyä taiteen ja tieteen alan luovaa työtä, henkilö vain todistaa tulevansa toimeen omalla työllään. Tämä varsin vinoutunut toimeentulon käsite ei siis sisällä varsinaista elinkustannuksia kattavaa toimeentuloa, mutta tarjoaa ylityöllistetylle ja suurtyöttömyyteen alibudjetoidulle TE-keskukselle sopivan nimikkeen niille, joiden vain oletetaan selviävän sillä kirkkaan valon johdatuksella, joka heidät luovalle alalle alunperin johdattikin. Nollan euron kuukausiansiot eivät ole mikään selitys, jos on valinnut luovan alan. Ähäkutti, sanoo TE-keskus, olisit hankkinut viran silloin viime laman jälkeen, kun niitä vielä oli.

Niinpä työtön taiteilija-parka on helppo luokitella itsensä työllistäväksi yrittäjäksi, jota eivät tilastot kätevästi huomioi työttömyysluvuissa ja jolle ei myöskään tarvitse myöntää kenelle tahansa veronsa maksaneelle kuuluvaa vähimmäisturvaa. (Tässä vaiheessa vasta-argumenttien kehittelijöiden on hyvä huomata, että kaikki taiteen ja tieteen tekijätkin ovat tehneet runsaasti verotettavaa työtä jäätelökiskoilla, puhelivaihteissa ja kirjakaupoissa. Usein myös yliopistoilla ja kustantamoilla. Luonnollisesti freelancereina, osa-aikaisina, määräaikaisina tai muuten vain palkkiokäytännöllä.)

TE-keskuksen, Kelan, työttömyyskassan ja (mahdollisen) liiton yhteinen rintama antaa 0-tuloiselle taiteilijalle tämän tarpeellisen ohjeen:

”Sitten, kun olet ollut 10 kuukautta kuukausipalkkaisessa täysipäiväisessä työssä tietylle työnantajalle, olet oikeutettu työttömyysetuuteen.”

Ainoa, mitä taiteilija-parka voi tehdä toimeentulonsa takaamiseksi, on hankkia töitä. Mutta töitä ei ole. Oletteko koskaan tulleet kuukauden sisällä torjutuksi aulapalveluhenkilön, puhelinvaihteen, sihteerin, assistentin, kerhonvetäjän, opettajan, tuottajan, projektisihteerin, toimistosihteerin, kulttuurisihteerin, tiedottajan, viestinnän assistentin, tiedottaja-toimittajan, kääntäjän, mediaseuraajan, lastenhoitajan sekä siivoojan paikasta? Taiteilija on.

Avartavaa lukemistoa:

Epätoivosta parempaa kirjallisuutta?

Kukapa taiteilija sitä ei tekisi – toista työtä. Yksi on muovitavaraliikkeen kassalla, yksi jakaa postia kolme kertaa viikossa, yksi sinnittelee hotellin laukunkantajana, yksi istuu museossa vahdissa ja salaa lukee, yksi myy sanojensa käyttöoikeutta medialle. Kaikki myyvät itseään tavalla tai toisella niin pienellä korvauksella kuin mahdollista, vakinaistumatta, kunnon korvauksille pääsemättä, tuntityöläisinä, tuetta ja turvatta, sosiaali- ja eläkekorvauksetta vuodesta toiseen, kunnes kaatuvat saappaat jalassa. Siinä se taiteilijan boheemin hohdokas tie.

Kari Levolan pääkirjoitus Kiiltomadossa nosti tämän asian taas mieleeni. Tai ehkä se oli kaikki nuo epätoivon vimmalla väännetyt apurahahakemukset, viimeiset käsikirjoitusliuskojen selaamiset, pilkkukorjaukset, puhelut, tiedotteet. Tai ne kolme epätoivon puhelua, jotka olen tällä viikolla saanut, ne kauhun jäätämät keskustelut, jotka olen käynyt taas kerran lasien ääressä. Tarvitseeko edes mainita – luotolle, tietenkin. Yhden pitäisi ostaa pyörä ja hammaskiskot, yksi tarvitsisi pesukoneen, yhdellä ei ole varaa vuokraan ja yksi (tai kaikki!) ihan oikeasti haluaisi välillä syödä muutakin kuin kananmunaa.

Kun Levola puhuu siitä, miten aikanaan kirjailijalla oli myös toinen ammatti, ei voi kuin hymähtää. Mikä se ”ammatti” nykyisin oikein on? Ikään kuin arvonimi. Me taiteilijat joudumme tekemään valinnan pahan ja huonon välillä – tuntityöläinen vai osa-aikainen? Kuinka pitkää, laihaa ja epävarmaa se saa olla, että siltä kuitenkin voisi jotenkin vikuroimalla varastaa joitakin tunteja tehdäkseen sitä, minkä takia jaksaa elää? Ammatti tarkoittaa selkokielellä sitä, että istuu kahdeksasta neljään jonkin sortin koneen ääressä siirtämässä tavaraa paikasta toiseen (pikselit lasketaan) ja sen jälkeen jää vielä kahdeksi tunniksi, koska muuten varmaan käy jotain kamalaa, ja tulee sunnuntaina vain käväisemään, koska kaikki on koko ajan kesken ja firma menee konkkaan ja kenen syytä se voisi olla?

Ja sitten voikin iloisin mielin mennä kotiin ja kurottaa sieluunsa siinä tiskien ja pölypallojen ristipaineessa, jos ei lisäksi ole erehtynyt lisääntymään, jolloin työlista ei vielä lopu siihenkään.

Ja jos joskus, jossain hämärän tulevaisuuden hetkellisessä kirkastumisessa, saisi vaikka valmistuttua, niin ettei tässä selviytymiskamppailussa lisäksi tarvitsisi huolehtia tulorajoista.

Puhumattakaan siitä, että oman työnsä herra tarvitsee luonnollisesti työtilan, jota ei työnantaja tarjoakaan. No, onneksi vuokrat ovat Helsingissä puoli-ilmaisia!

Ei. Ei se ole valinta. Se on välttämättömyys. Köyhyys. Kai siitä sitten syntyy parempaa taidetta.

Aiheellisia tosielämän sitaatteja:
”Mä sain nää viime jouluna, mut kyl ne viel ihan hyviä on.”
”Nyt tytöt tänne! Äiti kävi kylässä.” (28-vuotias)
”Joku hullu oli jättäny nää roskiskatokseen!” (”Melkein uudet” kengät)
”Näkyyks nää reiät tosi pahasti, jos mä parsin vielä kerran?”
”Mahtavaa, kun kävi vieraita. Nyt voi viedä pullot kauppaan ja ostaa jotain hyvää!”
”Uimaan. Joo! Ai, se on viis euroo. En mä sit voi tulla.”
”Mä ostin tän paidan 20 sentillä Kirpparilta. Eks oo magee?”
”Onks kellään viittä senttii?” (Tiskillä)