Aihearkisto: teatteri

Kirjallisia fragmentteja Avoimissa ovissa

Käytiin Avoimissa ovissa. Siellä menee tällä hetkellä Stadian näyttelijäopiskelijoiden kirjallisiin monologinpätkiin pohjaava näytelmä – fragmenttikokoelma – Uneton Töölössä. Todelliselle kirjallisuusfriikille jo pelkkä fragmenttien tunnistaminen, arvelu, muistelu ja yhdistäminen tekee näytelmästä kiinnostavan.

Aluksi lavalle vappunaamioissa tungeksiva näyttelijäjoukko saa varuilleen. Onko tämä nyt jotain tekotaiteellista ”draamakasvatusmeininkiä”? Ei se ole. Tekstit ovat niin hyviä, että ne naurattavat ja koskettavat konteksteistaan (teoksistaan) irrotettuina pätkinäkin. Pelkkä näyttelijän intensiivinen läsnäolo ja hyvä artikulaatio riittävät kantamaan aika pitkälle.

Mukana on Härköstä vereslihalla, Saarikosken polemiikkia, tuoretta Helena Kalliota, Arto Melleriä, Jyrki Kiiskistä, Anja Snellmannia ja muita kotimaisen kirjallisuuden vaikuttajia. Oudolla tavalla kokonaisuus toimii, vaikka lavalla vielä kaiken lisäksi lauletaan juuri sellaisia kiusaannuttavia yhteislauluja, joita taidekoululaisten esityksissä on. Koreografioiden – jos ihmisasetelmoja voi niiksi kutsua – jäykkyys puistattaa, mutta välillä hillittömyydet juuri potkaisevat tekstin uudelle tasolle ja saavat aikaan oivalluksen naurun.

Mietin esityksen aikana juuri näkemäni erikoisefektien riemuvoiton ja tämän näytelmän täydellisen efektittömyyden välistä eroa. Eläväksi ja humoristiseksi tämän näytelmän teki juuri näyttelijöiden käyttäminen efektinä – laulu, tanssi, kummalliset voihkeet, rivot elkeet, ilmeet, pianomusiikki, lavan täyttäminen ääriään myöten näyttelijöiden ruumiilla ikään kuin lavasteilla. Kotikutoisuus koitui itse asiassa voitoksi, sillä jäykän monologin lukemisen sijaan katsomoon välittyi jotakin aitoa.

Uneton Töölössä tarjosi katsojalleen myös täydellisen katharsiksen, sillä meidät johdatettiin kylmään ja pimeään ulkoilmaan, Töölön kirkkoon, jonka jylhien seinien sisällä – sen jättimäisen ristillä kärsivän edessä – kävivät Madetoja ja Onerva rakkautensa viimeisiä yhteisiä askelia. Kaikki suuret taruthan sille perustuvat. Rakkaudelle ja luopumiselle. Ja runoudelle!

Saatanallisia ilmestyksiä Hesarilla

Ryhmäteatterin loistava sovitus klassikkoromaanista

Mihail Bulgakovin ihanan riestas (luit oikein) teos Saatana saapuu Moskovaan on joka teatterin painajainen. Teoksessa tehdään taikoja, lennetään, tavataan kuolleita käsittämättömän suureellisissa ja degeneroituneissa Saatanan juhlissa, siirtyillään ajassa ja paikassa sen enempää selittelemättä Kristuksen kiduinhetkiin (luit taas oikein) ja takaisin, ohjaillaan kuolevaisten toimia, näytetään näkyjä ja mitä vielä – no, kaikkea kuviteltavissa olevaa, mitä näyttämöllä ei mitenkään voi toteuttaa!

Ryhmäteatteri on tarttunut Saatanaa sarvista ja ottanut käyttöönsä koko nykyhetken tarjoaman media-arsenaalin vangitakseen hulluuden kierteen lavalle. Uudelle Helsinginkadun lavalle on tuotu monia kymmeniä TV-ruutuja, joilla vaihtelee kohtauksen mukaan miljöö tai toisen huoneen tapahtumat (muun muassa mielisairaalan tarkkailuosaston ja ristin tapahtumat, vain muutaman soveliaan mainitakseni). Mukana kulkee läpi esityksen käsivarakamera, joka tallentaa ilmeisesti reaaliaikaisesti (vai olenko vain hyväuskoinen?) tapahtumia lavan takana, sivuilla ja alla. Yleisö saa seurata kaikkea ruuduilta.

Suurin spektaakkeli, ne saatanalliset juhlat, on toteutettu muutaman muun kohtauksen tavoin tyylipuhtaana mykkäelokuvana, joka heijastetaan taustaverhoihin. Ratkaisu on ongelmallinen pitkähkön kohtauksen tekstisisältöjen omaksumisen kannalta. Onneksi kohtaus on ainoa, jossa yleisö todella väsyy, sillä pitkä näytelmä ei muilta osiltaan kyllä ainakaan väsyttämään pääse.

Vesa Vierikko saa esittää välillä mielipuolen vanhuksen muodossa, välillä herrasmiesvihtahousun mallisena lavalla hallinnoivaa Saatanaa. Martti Suosalo esittää hulluuteen – tai varsinaiseen todellisuuteen – lankeavaa moskovalaiskirjailijaa. Päätyön tekee kuitenkin ah niin miehekkään kärsivänä ruhjottava (luitte oikein…) Pertti Sveholm, jonka tuskainen Pontius Pilatus tekee paljon suuremman vaikutuksen kuin omalla tavallaan niin ikään vaikutuksen tekevä lössykkä-Jeesus, jonka rooliin joutuu Suosalo myös taipumaan.

Kaiken kaikkiaan olennaisimmaksi absurdistanin luomisessa nousevat uskottavan hullujen näyttelijöiden lisäksi – erikoista kyllä – erikoisefektit. Saatanan yllättäen ylimaalliseksi karjunnaksi yltyvä käskyääni, ukkosen pauhun ja sateen kohinan johdattelu Ristin aikoihin, poksuvat savupilvet, häikäisevät valot, hämy, punaiset lamput… kaikki ne saavat aikaan tunteen, että jotakin outoa todella tapahtuu. Valo- ja ääni- ja illuusiontekijät (Tomi Tirranen, Jussi Kärkkäinen, Tatu Tyni) näkyvät lavalla tässä näytelmässä vähintään yhtä olennaisen lihallisina kuin hikeä puskevat näyttelijät.

Esa Leskinen uskaltaa ottaa sovitukseensa mukaan efektejä, eikä ilman niitäkään hävitä mitään. Täyttä työtä näyttelijät tekevät myös kameroille, tai pimeän puolikkaaksi katkomina, tai pää vadilla, tai videokuvassa lentämässä…

Tässä näytelmässä uskalletaan toden teolla seota ja se jos jokin on tajuttoman hauskaa katsottavaa!

Cabaret Pariisissa


Cabaret. Liza Minellin surulliset silmät ja rempseä ääni… Kit Kat Klubin dekadenssi, huumeet, viina, likaisiin alusvaatteisiin pukeutuneet ylimeikatut tanssijat, kielten sekamelska, hävytön kaupallisuus ja taustalla marssiva, pelottava sotajoukko, joka koko ajan kasvaa.

Cabaret! Mikä voisi olla parempi paikka käydä katsomassa dekadenssin ja unohdetun ajan riemulaulu kuin Moulin Rougen kotipaikka, Pariisi, ja sen Folies Bergère keskellä likaista ja vanhakantaisiin asuihin pukeutuneiden juutalaisten korttelia.

Cabaret’n esityspaikka on yhtä ylväästi vanhentunut kabaret-baari kuin mielikuvituksen luoma sodanaikaisen Berliinin Kit Kat Klubikin. Katsojat istuvat punaisen sametin ympäröimissä pöydissä ja juovat, jos hintoihin on vielä lippujen maksun jälkeen varaa, kun tanssijat hikoavat lavalla saadakseen edes hymähtelyä aikaiseksi.

Ranskaa taitamattomallekaan ei Cabaret jää etäiseksi kokemukseksi: tanssijatytöt ovat voimallisia, rivoja, rentoja ja sopivan persoonallisia – jopa niin, että itse pikkuruinen Sally Bowles jää heidän varjoonsa lapsellisilla pikkudiivan elkeillään, jotka hän onnistuu tosin loisteliaasti karistamaan päänumerossaan Life is a Cabaret. Ranskaksi laulut osin kompastelevat, mutta saavat myös uutta, kiehtovaa sävyä tulkinnasta.

Cabaret on naisten ja sukupuoleltaan tai sukupuoliselta suuntaukseltaan epäselvien tapausten juhlaa. Sallyyn ihastuva kirjailija Brian Roberts on yhtä yhdentekevä kuin muissakin versioissa, samoin vain juonen tummien sävyjen esiin tuomisen kannalta olennainen natsismin käsikassara. Jutun juju onkin sen kertojassa, Cabaret’n juontajassa, joka voimakkaasti meikattuna, hikisenä, itseään tykö tekevänä, suorapuheisena, rivona ja yleisöön kontaktia ottavana hahmona pitää tanssi- ja laulukeskeisen esityksen kasassa. Host pitää esitystä otteessaan jopa siinä määrin, että juuri hänen kohtalonsa ainoana järkyttää ja koskettaa katsojaa – kukapa näistä kieroutunutta seksuaalisuutta tunnustaneista ei leirille joutuisi.

Mitä uudempi versio, sitä enemmän suoraa seksiä ja väkivaltaa. Täytyy sanoa, että Pariisin Cabaret’n jälkeen YouTubesta löytyvät Liza Minellin ja Joel Greyn esitykset vaikuttavat jotenkin hieman tunkkaisilta, vaikka upeita ovatkin. Nykyaika vaatii enemmän paljasta pintaa, suoraa toimintaa, rivompaa ja rumempaa Cabaret’a. Kun Euroviisuissakin esiintyjä voi pukeutua folioon, täytyy kai kabareiden kentällä puhjeta sitäkin rohkeampiin tekoihin.

Jos haluat vilkaista, miltä se suunnilleen näytti, (vaikka oikeaa elämystä krapulaisena, väsyneenä, hikisenä ja viheltelevien ranskalaismiesten ympäröimänä ei voikaan sähköinen ja sisäsiisti muoto jäljitellä) vieraile täällä.