Aihearkisto: Taiteilijaelämää

Lämmikettä

Novellini Minun nimeni on Luukas on huomioitu Herman Raivion arviossa Muistikuvia 00-luvusta -antologiasta, jota kävin juuri Turussa asti esittelemässä. Arvio löytyy kommentti.fi:stä, mutta itse hehkutuksen varastan tännekin.

Kirjailija Essi Henrikssonin novellissa nuori poika ja tyttö kohtaavat epävarmoina epäilyä ruokkivassa chatissa. Tunteita taitavasti paljastava ja peittävä teksti on antologian helmi.

Kyllä nyt sydäntä lämmittää. Ja käsiä.

Tänään olimme nimittäin kuvataiteilija (ja loistava runoilija!) Satu Mannisen kanssa tutustumassa Kellokosken Ruukin maisemiin, niihin samaisiin, jotka vilahtavat nyt uutukaisessa Prinsessa-elokuvassa. En ole vielä itse elokuvaa nähnyt, mutta aion sen mennä katsomaan, sopivassa seurassa ja mielentilassa. Tänään emme kuitenkaan tutustuneet mielenterveyden huollon saloihin, vaan padon vesimassojen esteettisiin ominaisuuksiin. Minä poseerasin ja Satu kuvasi, eikä nenä vuotanut yhtä pahasti kuin vuoden 2007 pakkaskuvauksissa. Aikaan saimme lopulta muutaman kohtalokkaankin kuvan, mihin saattoi vaikuttaa se, että kesken kameraan katselun alkoivat kirkonkellot kumahdella.

Kuvista on siis tarkoitus tulla naamakuvani sekä Gummeruksen kevätkatalogiin että kirjani takaliepeeseen – ja ties minne muualle. Median perässä on mahdoton pysyä. Joskus kuvat kuitenkin on otettava. Kellokoski valikoitui kuvauspaikaksi siitä syystä, että tulevassa romaanissani Paljain käsin eletään, työskennellään ja myös kuollaan Kellokosken padon ja mielisairaalan maisemissa, veden pauhatessa kaiken taustalla kuin tuomion viimeinen virta.

Voin kuitenkin kertoa, että minkä tahansa näköiseltä satun tulevissa kuvissa näyttämään, ohi kulkeneet koiranulkoiluttajat tuhisuttelivat nenäänsä takkinsa maahan viskanneelle ja vesirajaan keikistelemään jääneelle naiselle. Mekkokin taisi olla hämähäkinverkkojen peitossa, kun tiiliseinä oli niin kuvauksellinen tausta. Sellaista se taiteilijaelämä on – täynnä glamouria!

Aikalisä ja The Great Giana Sisters

Joskus käy silleen, että kuvittelee sanoneensa jo kaiken tarvittavan, eikä sitten olekaan. Mielen muuttaminen on vaikeaa, kun ei voi vain soittaa tai meilata tai postata kaverin Facebook-seinälle ja sanoa, et hei, mä muutin mieltäni. Tai jos keskustelu vie siihen pisteeseen, että muuttaa mieltään, älyää jotain. Heti sille ei ole sanoja. Heti ei välttämättä voi tunnustaa.

Ja sit on pakko.

Paljain käsin siirtyy keväälle 2011. Olen onnellinen, että saan lisää aikaa. Olen onneton, että en osaa tehdä sitä nopeammin.

Kustannusmaailma on tässä suhteessa vähän armoton: kaikki suunnitellaan niin paljon etukäteen, ettei todellista varmuutta voi olla. Kustannussopimusta ei ehkä nykyisin enää tehdä pelkällä nimellä – vaikka olen kuullut, että iskevällä alkuluvulla ja synopsiksella voi suuressa maailmassa saada isonumeroisenkin esikoisdiilin, jos on sekä lahjakas säieteoreetikko että kirjoittaja – mutta ideoilla ja illuusioillahan siellä pelataan.

Kyse ei ole artikkelista, jossa pääpointin selkeys riittää. Epäröin edes kirjoittaa tätä, mutta kun kyse on taiteesta, ei mistään voi olla varma. Ja yksi asia, mistä voi olla varma, on että taide ei tottele aikarajoja, eikä se ainakaan tottele kustantamon tuotantotehokkuuden vaatimusta. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kaikki muut ihmiset, jotka liittyvät kirjojen kustantamiseen, myymiseen ja mainostamiseen, ovat töissä – paitsi itse kirjailija. Kirjailija tekee taidetta. Kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja, vaan jonkinlainen yhteistyökumppani, jonkinlainen vanhakantainen agentti ja mesenaatti.

Jos kyse olisi työsuhteesta, Paljain käsin olisi nyt painossa, koska tekstiä on riittävä määrä. Mutta me, sekä kustannustoimittajani että minä, haluamme tehdä parhaan mahdollisen teoksen, jota toivoaksemme luettaisiin vielä sadan vuoden kuluttua. Siksi on pakko jatkaa.

Kaikkien nörttinaisten iloksi ja eräänlaiseksi kiinnostuskoukuksi voin kuitenkin paljastaa, että erästäkin nykyisin keräilijöiden metsästämää Amiga 300:lla pelattavaa tasohyppelyä nimeltä Giana Sister’s pelataan kirjan sivuilla. Ai, mitkä veljekset? He ovat historiaa!

Jatkoa seuraa.

Loppu ja alku

Se on nyt ohi. Suuri seikkailu. Lähetin käsikirjoituksen Gummerukselle. Se meni, eikä työpöydälle jäänyt mitään.

Tässä sitä taas ollaan. Mitäs nyt sitten? Siirtelen papereita. Lehteilen kirjastonkirjoja.

Ajatukset harovat turhina, ne eivät enää päädy mihinkään, hyödytä ketään tai mitään. Arjen filosofia on taas hetkeksi hukattu. Merkitykset on piilotettu. Enää ei voi päättää sanoa jotain muuta.

Kaikki on taas hetkeksi sanottu. Sisällä on tyhjä paikka siinä, missä viimeiset kaksi vuotta on ollut jännitys, kipinä ja kutitus, joka aina hetkittäin on ryöstäytynyt vapaaksi.

Olen ollut se nolo bussissa Alepan kassin kanssa istuva punaposkinen nainen, joka piilottelee pientä mustaa muistikirjaa polvellaan ja kirjoo tulessa koukeroita, joista saattaa vielä kotona saada selvää. Olen se, jonka omenat vierivät bussin takaosaan, joka ajaa pysäkin ohi, joka törmää rattaisiin ja kompastuu lumivalliin. Olen se, joka lähtee äkisti ruokapöydästä mitään sanomatta, joka lakkaa puhumasta, joka ei vastaa kysymyksiin, joka nousee yöllä sängystä varovaisesti, ettei herätä, ettei tarvitse selittää. Ei voi selittää. On kirjoitettava.

Ja nyt. Tyhjää. Kun tulen kotiin, alan tiskata, koska mitä muutakaan tekisin? Nostelen pyykkejä kuivumaan hitaasti kuin voisin havahtua johonkin kutsuun, jota ei enää kuulu. Bussissa katson ikkunasta ulos sumein silmin, enkä ajattele mitään. Mitä puuttuu?

Kaikki on ajateltu. Kaikki on tehty. Kaikki on ohi.

Kunnes saan Facebookissa viestin toimittajalta. Joko oikovedoksia saisi luettavaksi? Ai niin. Nyt se vasta alkaa.

Kirjailija yllättyy – Paljain käsin

Tänään yllätyin. Selasin kustantamoni Gummeruksen sivuja. Ja PÄNG. Löysin sieltä romaanin nimeltä Paljain käsin, kannessa raskaat hiuspalmikot ihoa vasten.

Kirjallani on näköjään kansi, sillä on nimi, se elää ja hengittää, ja siitä kerrotaan kuin mistä tahansa romaanista. Tuolle tapahtuu tuota ja sitten tuo tekee niin. Tämä on tällainen, mutta miksei tuo saa olla tuollainen?

Vähät siitä, että näin kirjani kannen ensi kertaa netistä. Vähät siitä, että luin kirjani esittelyn ensi kertaa netistä, vahingossa.

Siinä on teemoja! Siinä on henkilöitä!

Se on totta!

Katsokaa vaikka.

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Hyväntekeväisyyttä kirpparilla

Huomenna köyhä kirjailija myy vanhat kirjansa, laukkunsa ja muun hillittömän ja tarpeettoman romppeensa (muun muassa älyttömän siistit karvareunaiset ja kultanastaiset pistokkaat suoraan Osakasta) Hietalahden kirpputorilla. Lupaan myös antaa lauseen kritiikin jokaisesta kirjasta, jota myyn – mutta vasta oston jälkeen.

Tervetuloa iloiseen tai vain hysteeriseen tapahtumaan! Tue sinäkin kotimaista taidetta ja osta vanha nilkkasukka tai reikäinen paita. Tapahtuman voi itsessään nähdä kokemuksellisena taideteoksena, jos niin tahtoo.

Terveisin kuivan huumorin lähettiläs.

Luova ala: riski vai itsemurha?

”Kirjailija kirjoittaa, vaikka hänen tekstinsä tavoittaisi vain pienen lukijakunnan. Taide on toimeentulomielessä aina tietoista riskinottoa,” kirjoittaa Anna-Riikka Carlson, kustannusosakeyhtiö Avaimen kustantaja Kiiltomadon pääkirjoituksessaan.

Pääkirjoitus on osuvasti nimetty: Kun rakkaus ei riitä. Edes kirjailija ei elä pelkästä rakkaudesta, ellei sitten lähimmäisten rakkautta lasketa, kun he avuliaasti lähtevät kirjailijan mukana ruokakauppaan ja tarjoavat viikon jauhelihat.

Lama-aikana erityisesti paljon puhutun prekariaatin eli freelancer-, osa-aika-, määräaika- tai minkä tahansa löysän liean päässä roikkuvan epämääräisen työsuhteen työntekijän asema huonontuu. Työsuhde saattaa nimittäin nimellisesti jatkaa olemassa olemistaan, mutta monissa tapauksissa itse työtä ja sitä myöten palkkioitakaan ei enää ole, kun lehdet ja kustantamot heittävät vakituisiakin pihalle. Mikään ei sido työnantajaa freelanceriin.

Tämä asettaa itsensä työllistävän kulttuurialan työläisen vaikeaan asemaan. Yhteiskunta on yhä edelleen rakennettu kahdeksasta neljään työskentelevien ehdoilla. Työ- ja elinkeinoministeriön uudesta ohjeistuksesta (16.3.09) huolimatta TE-keskus ei tiedä, miten suhtautuisi erilaisista palkkioista, apurahoista, tekijänoikeuskorvauksista ja osa-aikaisista työsuhteista koostuvan kulttuurityöläisen työttömyyteen, koska yhteiskunnan silmissä hakija ei ole koskaan varsinaiseen tukeen oikeuttavaa työtä tehnytkään. Ei kahdeksasta neljään ja kuukausipalkalla yli kymmenen kuukauden aikaa. Taiteilijan on vaikea todistaa työskentelyään, mutta vielä vaikeampi taiteilijan on todistaa, että ei työskentele.

Journalistiliiton työttömyyskassan etuuspäällikön mukaan:

”Niin kauan kuin on kirjailija, eikä ole samaan aikaan ansiotyössä,  ei tule todennäköisesti päivärahaoikeutta olemaan.”

Liitot eivät pysy ajan vaatimusten tasalla, eikä heillä ole vastauksia palasista koostuvan työtaustan kanssa painivan kulttuurityöläisen ahdinkoon. Kuinka moni 2000-luvulla valmistuneista enää on vakituisessa työsuhteessa? Vakituisten työsuhteiden, jo mystisiin ulottuvuuksiin kasvaneiden virkojen olemassaolo on uhattuna tässä uudessa asenneilmapiirissä, jossa vedotaan työvoiman kiertävyyden vaihteluvoimaan ja vapaan markkinatalouden kilpailukykyyn. Mutta niin liitot kuin TE-keskukset kuin Työ- ja elinkeinoministeriökään eivät osaa vastata ajan vaatimuksiin, ja siten lukuisat kulttuurityöläiset, taiteilijat ja tieteentekijät jäävät vaille minkäänlaista toimeentuloturvaa.

Jatkamalla omaa työtään, siis sitä lopulta laman lievittäjäksikin enteiltyä taiteen ja tieteen alan luovaa työtä, henkilö vain todistaa tulevansa toimeen omalla työllään. Tämä varsin vinoutunut toimeentulon käsite ei siis sisällä varsinaista elinkustannuksia kattavaa toimeentuloa, mutta tarjoaa ylityöllistetylle ja suurtyöttömyyteen alibudjetoidulle TE-keskukselle sopivan nimikkeen niille, joiden vain oletetaan selviävän sillä kirkkaan valon johdatuksella, joka heidät luovalle alalle alunperin johdattikin. Nollan euron kuukausiansiot eivät ole mikään selitys, jos on valinnut luovan alan. Ähäkutti, sanoo TE-keskus, olisit hankkinut viran silloin viime laman jälkeen, kun niitä vielä oli.

Niinpä työtön taiteilija-parka on helppo luokitella itsensä työllistäväksi yrittäjäksi, jota eivät tilastot kätevästi huomioi työttömyysluvuissa ja jolle ei myöskään tarvitse myöntää kenelle tahansa veronsa maksaneelle kuuluvaa vähimmäisturvaa. (Tässä vaiheessa vasta-argumenttien kehittelijöiden on hyvä huomata, että kaikki taiteen ja tieteen tekijätkin ovat tehneet runsaasti verotettavaa työtä jäätelökiskoilla, puhelivaihteissa ja kirjakaupoissa. Usein myös yliopistoilla ja kustantamoilla. Luonnollisesti freelancereina, osa-aikaisina, määräaikaisina tai muuten vain palkkiokäytännöllä.)

TE-keskuksen, Kelan, työttömyyskassan ja (mahdollisen) liiton yhteinen rintama antaa 0-tuloiselle taiteilijalle tämän tarpeellisen ohjeen:

”Sitten, kun olet ollut 10 kuukautta kuukausipalkkaisessa täysipäiväisessä työssä tietylle työnantajalle, olet oikeutettu työttömyysetuuteen.”

Ainoa, mitä taiteilija-parka voi tehdä toimeentulonsa takaamiseksi, on hankkia töitä. Mutta töitä ei ole. Oletteko koskaan tulleet kuukauden sisällä torjutuksi aulapalveluhenkilön, puhelinvaihteen, sihteerin, assistentin, kerhonvetäjän, opettajan, tuottajan, projektisihteerin, toimistosihteerin, kulttuurisihteerin, tiedottajan, viestinnän assistentin, tiedottaja-toimittajan, kääntäjän, mediaseuraajan, lastenhoitajan sekä siivoojan paikasta? Taiteilija on.

Avartavaa lukemistoa: