Aihearkisto: Suuri illuusioni

Ihku nuori mies ei voi olla totta

Olen ehkä hiljaa, mutta en ajatuksetta.

Luin vihdoin Marjo Heiskasen Idiootin valinnan (Siltala 2009), se on ollut pitkään työn alla. En tiedä, onko sitä soveliasta sanoa, mutta olen nähnyt alkuperäisen käsikirjoituksen, ja olin siksikin kiinnostunut näkemään lopputuloksen.

Mikä tekee Idiootin valinnasta herkullisen ja koskettavan romaanin, on sen blogitekstimuodossa tarinaansa kertova 14-vuotias teinipoika Nisse eli NiceBit, joka on syötävän ihana miehenalku. Nisseä ei voi kuin ymmärtää. Hänen tunteensa hallitsevaa ja ailahtelevaa yksinäistä tutkijaäitiään kohtaan ovat mielestäni osuva kuva siitä, miten lapset joutuvat kannattelemaan vanhempiaan etenkin eroperheissä, mutta nimenomaisesti vielä, jos vanhempien mielenterveys järkkyy. Vaietusta aiheesta ei käsittääkseni juuri muissa kritiikeissä ole puhuttu.

Helsingin Sanomien kritiikki, joka on muuten sen (ainoan?) jopa kirjailijoiden arvostaman kriitikon Mervi Kantokorven kädenjälkeä, loimii Nissen hahmon epäuskottavaksi, liian hyveelliseksi ja älykkääksi nuoreksi, enkä voi heti olla ajattelematta Fagerholmin Diivan säkenöivän ihanaa 13-vuotiasta älykkö-Lolitaa, jonka monisärmäistä hahmoa kukaan ei ole uskaltanut sanoa epäuskottavaksi. On näköjään vaarallisempaa kirjoittaa eri sukupuolen hahmoja, jos haluaa tulla uskotuksi.

Pointsi Idiootin valinnassa onkin minun mielestäni se, että Nissen ’hyvyys’, kaktuksien kasvattaminen, – ja kuolleen kaktuksen aito sureminen – teekestit ja koirien kanssa leikkiminen ovat sellaisen lapsen tekemisiä, jonka äiti ei ole valjaissa. Nisse yrittää paikata sen puuttuvan aikuisen sijaa elämällä elämää, jonkalaista voisi kuvitella olevan onnellisessa perheessä. Nissen anarkia tuleekin esille varsin tyypillisesti vain likaisissa vaatteissa lattialla tai liian pitkään netissä roikkumisena – mutta kontrollifriikille äidille sekin on liikaa. Vaikka äiti pyrkiikin kontrolloimaan poikansa jokaista hengenvetoa, hän ei ole valmis avoimeen kommunikaatioon, kuuntelemaan lapsensa huolta ja ajatuksia, sitä mitä poika kantaa mukanaan, kun vertaa omaa eloaan näyttöpäätteen äärellä hullun äidin huiskittavana isän uusioperheonneen, johon juuri syntynyt nyytti tuo vielä lisää uskonnollisestikin hyväksyttävää aviollista onnea. Aika jännästi perheväkivallan teemakin tuntuu menneen ohi korvien kriitikoilta, vaikka kirjassa kuristetaan ja raipotaan ihan tosissaan.* Kai se on sit vaan normaalia kipuilevassa perheessä. Toki se on romaanissa vain purkauksenomaista pahanolon raukeamista, mutta onko se sitten ookoo?

Lainaan tähän Kiiltomadon kritiikin nasevaa pohdintaa kielestä ja sen vetävyydestä, joka alunperin sai minut tarttumaan tähän tekstiin moneen otteeseen.

Heiskasen kieli-imitaatio on kuitenkin vakuuttava ajankuva. Hän rakentaa Nissen puheen-partta taitavasti nuorisopuheen kliseitä imitoiden. Särmää kaksijakoiseen kerronnan ratkai-suun tuo se, ettei Nisse ole kirjoituksissaan jumiutunut pelkkään verkkoslangiin. Puheen rekisterit vaihtelevat teinien puhekielestä runollisuutta tavoitteleviin ilmauksiin, joissa ris-teilevät kirjallisuudesta tutut diskurssit Väinö Linnasta Harry Potter -suomennoksiin.

Nissen huomiot ovat ironisia ja älykkäitä ja hänen tarinansa alkaa pian kiinnostaa. Heiska-sen Nisse onkin kovin hauska ja mielenkiintoinen hahmo, ikäistensä identtinen kopio ja samalla aito, outo yksilö, jonka älykkyys ihmetyttää ympärillä olevia aikuisiakin.

(Anna Ovaska 11.9.2008)

Sattumoisin Kiiltomadon kritiikistä on vastuussa myöskin säkenöivän älykäs, muttei kylläkään enää kolmetoistias ystäväni Anna Ovaska. Ikuinen kirjallisuuden ja filosofian opiskelija ja tutkija löytää teoksesta sen kuuman potaatin: miksi blogikieli ja kestääkö valinta aikaa? No, minulla on tähän vain kaksi sanaa sanottavana. Sieppari Ruispellossa. Miksi hitossa se piti kääntää uudestaan? Ai, koska Saarikosken koululaistyttöjen kahvilakeskusteluista vakoilema kieli oli vanhentunutta? Eikö teoksen kirjoittamisaika siis saa näkyä edes teoksen kielessä? Sieppari ruispellossahan ei aivan tältä vuosituhannelta kuitenkaan ole.

Mutta eiväthän meidän koululaisemme jaksa jotain iänikuista 50-60-luvun slangia lukea! Sehän on vanhaa. Ja sitten, kun joku kirjoittaa blogijoviaalisti ja letkeästi, senkin uhotaan vanhentuneen jo syntyessään. Voihan niin olla, mutta eikö sitä pitäisi sitten edes tavoitella? Sitä, miten puhumme juuri nyt.

(Ja pitääpä muuten oikein kielentutkijan auktoriteetilla – hah! – huomauttaa siitäkin, kuinka moni kääntäjä tekee tekstinsä tutkijan pieteetillä – olkoonkin, että kahvila kautta baari saattoi olla Saarikosken tutkimuskohteena tärkeämpikin kuin kieli.)

Mielestäni NiceBitin kieli on ihkudaa, mieltsiä, siistiä, koleeta, viileetä, hauskaa, juoksevaa ja innostavaa. Emmä pysy täs kielen pulkassa itekään, muttei se kyl mua vaivaa! Kaikista tärkeintä on se, että juuri kieli saa uskomaan tähän 14-vuotiaaseen nuoreen mieheen, samastumaan hänen ajatuksiinsa – ainakin minut se sai vereslihalle pienen miehen puolesta, joka ihan oikeasti yrittää parhaansa korjata rikki mennyttä perhettä ja aikaa. Ehkäpä Kantokorpi ynnä muut ovat vain liian kyynisiä. Nuorison kieli, ja etenkin poikien kieli, on nykyisin täynnä understatementia, joka saattaa johtaa olettamaan, että he eivät oikeasti välitä. Minä en hetkeäkään usko, että puolet tulevasta sukupolvesta olisi jostain syystä täysin tunnekylmää. Mutta eivät pojat voi sanoa: ihanaa, tykkään, heidän pitää sanoa: ei paljo kiinnosta, vois toi olla ihan ookoo, jos sitä vähän modais. Rekisteri on omansa, ja sitä pitää osata tulkita.

Ensimmäistä kertaa tekstiä, silloin vielä pelkkää käsikirjoitusta, lukiessani minä en tiennyt, että sen on kirjoittanut keski-ikäinen nainen. Oliko kustantajalta virhe panna Heiskasen kasvokuva suuressa koossa takakanteen? Minusta nimittäin tuntuu, että ennakkoasenne on määritellyt monen lukijan kokemusta. Miten keski-ikäinen nainen voisi kirjoittaa nuoren miehenalun elämästä? No, ei vittu mitenkään. ;D xD

Tähän loppuun on vielä tunnustettava, ja varoitettava, että kirjassa kulkee mukana myös sen keski-ikäisen tutkijaäidin kertojanosuus, joka on vanhakantaista runollisuutta tavoitellessaan kohdin jopa kiusaannuttavan pateettinen. Miksei voitu pysyä Nissen ironian ja ellipsin (piiloisan ivan ja poisjättämisen tai vihjaamisen) taidossa johdattaa lukija samoihin johtopäätöksiin? Oe voe.

Essi kuittaa tältä päivältä. Pahoittelen ylitsevuotavia kursiivejani, johtuu varmaan siitä, että pe- tarkoitan pylly paleltui tänään.

Marjo Heiskasen ja kollegan blogi Hulkko&Heiskanen (löytyy myös linkeistä).

Helsingin Sanomien kritiikki Idiootin valinnasta.

Kiiltomadon kritiikki Idiootin valinnasta.

*En ole seurannut kritiikkejä aivan uskonnollisesti, joten onhan siitä mahdollisesti puhuttu. Laittakaa linkkejä kommentteihin, jos näin on käynyt. Muutenkin: saa taas kommentoida! En mä pure päätä pois, jos joku on eri mieltä.

Amatööri vastaan harrastaja

Hesari lohkaisee taas. Leena Virtanen kritisoi uutta harrastajahengessä tuotettua kokoillan elokuvaa Mitä meistä tuli Nytin kritiikkijutussaan Harrastajapohjalta. Ongelmana kritiikissä ei niinkään ole Finnkinon levitykseen maagisesti päässeeseen elokuvaan kohdistuva kritiikki, vaan kokonaisen sukupolven yliolkainen nimeäminen Idols-sukupolveksi, joka ei häpeämättömyydessään tajua, missä menee osaamisen ja yrittämisen välinen raja.

Sattumoisin minäkin olen syntynyt 80-luvulla.  Sattumoisin olen kirjoittanut ja ohjannut näytelmän Kellariteatterille, kirjoittanut (kohta kaksi) romaania, toiminut kriitikkona – ja ihan itse yrittämällä. Näihin hommiin ei oikein koulutusta ole. Lukeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Kokeneisuus on avuksi, mutta se voi olla myös haitaksi. Mitään taianomaista rajaa Oikean Kirjailijuuden ja sen epätoivoisen tyrkky-yrittämisen välillä ei ole – paitsi julkaisemispäätös. Siksi haluan käydä käsiksi väitteeseen, jolle Virtanen pohjaa koko kritiikkinsä.

Onko yrittäminen jotenkin noloa?

Leena Virtasen mukaan se on kokonaisen sukupolven synti. Me vain luulemme osaavamme ja tyrkytämme tekeleitämme niiden luokattomuuden uhallakin viattomien viihdettä etsivien silmille.

Uskon, että kritiikin käsittelemässä harrastajapohjalta tehdyssä elokuvassa voi olla moniakin todellisia kritisoinnin aiheita. Elokuvanteossa totutut rakenteet ja tuotantoratkaisut ovat katsojalle usein tarinaa tai näyttelemistä tärkeämpiä – samat vahanaamat ja tuttu loppuhuipentelu kamera-ajoineen on se, mitä katsoja odottaa mennessään elokuviin. Myös se nolottaa, jos yritetään rakentaa suurempaa draamaa kuin, mihin on aineksia – joko aineellisia tai sitten tarinankerronnallisia. Monet romanttiset komediat ovat täyttä surkeasti näyteltyä sukupuolistereotypiaa ilman tarinan hiventäkään. Ja ne tehdään sentään ammattilaisvoimin.

Sattuu olemaan niin, että tein vuosia sitten Länsiväylään haastattelun ohjaaja Miika Ullakosta, näyttelijä Olli Similästä ja tuottajana ainakin tuolloin toimineesta Tianyi Panista ja heidän silloisesta projektistaan Graffiti meissä. Näin tuolloin myös itse elokuvan, jota he levittivät DVD:inä omasta toimestaan. Vaikka leffa selvästi olikin vailla suuren maailman budjettia, ja vaikka sen kerronnassa ehkä jotakin uskottavuuden tapailua oli, kokonaisuutena leffasta jäi hyvä fiilis. Siinä ei oltu tyydytty kuvaamaan arkea arkisesti, vaan yritettiin rakentaa tarinaa ja draamaa varsin kunnianhimoisesti. Nuoret tekijät jättivät elävät ja siksi koskettavat sormenjälkensä elokuvan muoviseen pintaan.

Pidän siitä, miten Tianyi Pan Hesarin keskustelupalstalla puhuu elokuvan kentän demokratisoitumisesta. Sama tapahtui pornolle, kun VHS-tekniikka ja sittemmin videokamerat yleistyivät.

Kunnioitin myös syvästi Miika Ullakon omistautumista edelliselle projektille, jonka hän toteutti omilla säästöillään ja kokonaisen vuoden (muistaakseni) leffan kuvaamiseen ja editoimiseen uhraten. Jos leffa ei yllä miljoonien eurojen suurien lafkojen leffojen tasolle – onko se ihme? Kuka arvostelee Rakkautta & Anarkiaa- tai Docpoint- leffoja näin kylmästi ja perustelematta tai kuvaamatta lähemmin, mistä on kyse?

Mikä ihme siinä on, että täällä pohjolassa ei saa yrittää koskaan – pitäisi heti onnistua?

Voin paljastaa sellaisen varsin nolon yksityiskohdan, että ennen kuin sain julkaisupäätöksen ehdin lähettää (muistaakseni) viisi eri käsikirjoitusta kustantajille kautta maan. Viisi! Tein töitä vuosia, tai siis silloisen asemani mukaan: tyrkyttelin ja yritin, enkä nähnyt omaa surkeaa riittämättömyyttäni. Kaikki muuttui maagisesti, kun allekirjoitin Gummeruksen kanssa kustannussopimuksen. Pyrkimykseni nähtiinkin sinnikkyytenä, uskottavuutena, eikä enää haihatteluna ja ajan hukkaamisena. Niinpä niin. Mistä sen etukäteen tietää?

Ei mistään.

Uskoisinkin, että kyse Mitä meistä tuli -leffan teilaamisessa on hiukan samanlaisesta ilmiöstä kuin Poesian tai ntamonkin teoksien yliolkaisessa teilaamisessa – kyse on pyhästä suomalaisesta myötähäpeästä. Mitään ei saisi tehdä, yrittää, leikitelläkään, jollei ole auktoriteetti tai saanut alan auktoriteetin hyväksyntää (tsekkaa postini leikkimisestä).

Miika Ullakon elokuvilla on kuitenkin ainakin jonkinlainen todistusvoima: ne kertovat jotain olennaista, elävää, koskettavaa ja siten nolostuttavaa meistä suomalaisista. Siitä todistavat lukuisat ulkomaiset elokuvafestivaalipalkinnot. Ne kertovat meistä jotain totta muille kuin suomalaisille. Mutta meille?

Ei saa kuiskata, pitää huutaa

Tarina siitä, kuinka nykyruno jäi 80-luvulle ja uusi runo sai syytteen lapsellisesta leikittelystä ja epäkypsyydestä.

Tiesittekö, että kirjallista maailmaa kuohuttaa Hesarin kritiikki? Se on harvinaista. Vielä harvinaisempaa on, että verkkohesarin keskustelussa käyvät lähes kaikki runouden kentän toimijat kustannustoimittajista runoilijoihin – ja ovat samaa mieltä.

Yleensä kritiikit ovat, mitä ovat. Yhden ihmisen mielipide. Jos se on hyvin perusteltu, sitä voi uskoa, vaikka olisi itse eri mieltä. Sen voi hyväksyä. Näyttää kuitenkin siltä, että tällä kertaa kriitikko on astunut jonkinlaisen ääneenlausumattoman rajan yli.

Antakaa, kun selitän hiukan. Kirjallisuuskritiikki on yleensä perusteltu näkemys siitä, mitä tekstissä pyritään ilmaisemaan ja miten, ja kuinka se tavoittaa loppukäyttäjän, siis lukijan. Yleisesti käytäntönä on ollut, että esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan eri tavalla kuin alan konkareihin. Ei ole ollut tapana lytätä kenenkään taiteellisia pyrkimyksiä vain yhden kömpelön tai keskeneräisen teoksen vuoksi.

Esikoiskirjailijoihin ja heidän teoksiinsa siis yleensä suhtaudutaan kirjallisuuskritiikeissä huomattavan positiivisesti – osaltaan konkreettisesti ihan niin, että teksti pyrkii enemmän esittelemään tekstin ja tekijän kuin arvottamaan sitä. Näin on usein, mutta ei aina.

Kritiikeissä on yleensä tapana perustella kriitikon väistämättä esiin nousevia mieltymyksiä tai kieltymyksiä tekstiesimerkein ja tekstiä tarkemmin kuvaillen. On aivan hyväksyttävää kertoa, että jokin ei vain kolahda, kunhan kertoo miksi. Hyvä kriitikko huomioi myös lajityypin ja siten tavoitellun vaikutuksen. Dekkareita ei voi arvostella korkeakirjallisin perustein: vaikkapa syyttää kielen runottomudesta ja latteudesta tai juonikeskeisyydestä. Aina se on kuitenkin mahdollista – kunhan kritiikissä myös esitellään tekstin tärkeimmät ominaisuudet ja teemat. Olennaisinta kritiikissä on kuitenkin tunnistaa kirjallisuudenlaji, tavoiteltu vaikutus ja sijoittaa tekstin arvo ja osuvuus nimenomaan sinne, missä se pyrkii vaikuttamaan. Runoutta voi tuskin syyttää juonettomuudesta vaikuttamatta jotenkin puutteelliselta henkilöltä arvioimaan runoutta.

Ja tässä on se syy, miksi Jukka Petäjän kritiikki Uuden runouden äänenmurros on saanut aikaan vastaäänien vyöryn. Yleensä toisten kritiikkiin ei ole tapana puuttua, koska kuten sanottua kritiikki on yhden henkilön valistunut mielipide. Uuden runouden äänenmurros kuitenkin rikkoo liian montaa kirjallisuuskritiikin hyvien tapojen sääntöä.

Jutun nimi antaa uskoa, että kyse olisi syväluotaavasta kirjallisesta analyysista, jossa uuden runouden ääniä olisi tutkittu kenties kirjalisuustieteellisellä otteella ja suuntauksesta nyt pyrittäisiin sanomaan jotakin olennaista. Siksi tuntuu aika härskiltä, kun huomaa, että jutussa viisi itsenäisten ja uuden tyyppisten (PoEsia ja ntamo) kustantamojen esikoirunoilijaa teilataan muutamalla lauseella ja parin säkeen mittaisella tekstiesimerkillä. Runoilijoista ei kerrota mitään, eikä heidä teoksiensa maailmaa eritellä muutamaa yleispätevää johtolausetta lukuunottamatta, jotka koskevat siis kaikkia näitä teoksia erottelematta. En ole lukenut yhtäkään näistä teoksista, vaikka kurkkasinkin mielenkiinnosta Nuoren Voiman Runous 2008 -sivuilta Timo Harjun runoja. PoEsian runoilijoiden runothan ovat luettavissa ennen ostopäätöstä PoEsian nettisivuilta.

Hesarin kritiikki ei siis ole kritiikki. Se on kirjaesittely kautta kolumni. Varsin sarkastisin ja siten nautittavin äänenpainoin kriitikko viljelee metaforia ja allegorioita nuoruuden toilausten ja runojen yhteydestä. Myös tuuleen sylkeminen, nuorison ykkösharrastus, pääsee tekstissä esille. Teksti on sinällään nautittava. Teilauksia on aina hauska lukea, ilkeydet ovat huumoriakin parempaa viihdettä. Yhteydestään irrotetuista tekstiesimerkeistä ei voi jutun kehyksissä olla kuin yhtä mieltä: ne ovat vähintäänkin kömpelöitä tai kummallisia.

Mutta. Teksti on Suomen päälehden Helsingin Sanomien kulttuurisivujen kritiikkiosiossa, yhden sen pääkriitikon kirjoittama, ja se saa lukijat uskomaan, että näihin viiteen teokseen ei kannata tuhlata aikaansa. Näihin viiteen esikoisrunoelmaan, joissa varmasti on kokeellisia elementtejä, mutta joiden tekijät ovat yhtä kaikki itsenäisiä, erillisiä runontekijöitä, jotka ovat työstäneet teoksiaan huolella ja ajatuksen kanssa.

Pointsina on mielestäni se, että kirjallisuusmaailma ei ole hyväksynyt PoEsiaa ja ntamoa oikeiksi kustantamoiksi, ja siten niiden julkaisuja ei tarvitse kohdella niin kuin oikeita teoksia. Niitä voi kohdella kuten omakustanteita. Juuri nämä samat jäyhät ja jälkeenjääneet kustantamisasenteet synnyttivät alunperin ntamon ja PoEsian vähemmän myynnin odotuksille ja siksi enemmän teoksen kirjalliselle laadulle perustuvat kustantamot. Perinteiset isot kustantamot eivät halua julkaista kovinkaan kokeellista tekstiä, koska sitä ei osteta. On kokonaan toinen juttu, luetaanko sitä. Kun sitä kuitenkin luodaan, uskon minä, että sitä myös luetaan.

Minusta on vähintäänkin kyseenalaista julkaista kritiikki, josta ei voi varmuudella sanoa, onko itse teoksia edes luettu. On vähintäänkin kyseenalaista teilata viiden runoilijan, vielä esikoisen!, teokset yhdessä lyhyessä kolumnimaisessa pläjäyksessä. Mutta ei ole lainkaan ihmeellistä, että uusiin ääniin suhtaudutaan näin. Tätä vastaan ntamo ja PoEsia lähtivät taistelemaan, tähän asenneilmapiiriin niiden teoksien on siis pakko syntyä.

Minua suorastaan huvitti, kun kirjallisuustieteen luennolla käytiin läpi (otsikolla) nykyrunoilijoita, ja esimerkkinä oli Jyrki Kiiskinen. Jyrkin runot ovat toki hienoja ja hän on paikkansa vakuuttavasti ottanut runoilija – mutta hän julkaisi ensimmäisen teoksensa 80-luvulla! Eikö sen jälkeen todellakaan ole julkaistu mitään mainitsemisen arvoista – edes nykyrunosta puhuttaessa? Jotakin vikaa täytyy olla käytänteissä, ajatusrakenteissa. Kukaan ei uskalla ottaa tekstiä ja sen tekijää mukaan kirjalliseen kaanoniin mediassa, kritiikissä tai edes yliopisto-opetuksessa ennen kuin sen paikka kentällä – ja siten arvo – on varmuudella merkitty. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Mutta mikä ihme on sitten kritiikin tehtävä? Vahvistaa olemassaolevia rakenteita? Kirjoittaa niistä, joista on jo vuosia kirjoitettu ja unohtaa muut? Mihin jäivät kokemuksellisuus ja näkemys, ne lukijan päätyökalut?

Haluan vain sanoa, että Timo Harjun Tuu tuu tupakkarulla -laulun luettuani koin jonkinlaisen koskettumisen kokemuksen, eikä minua pelota sitä tunnustaa. Sen saattoi jäljittää kyynelistä silmissäni. Kuinka usein teille käy niin, kun luette runoja?

Keskustelua muualla verkossa:

Romaanista ja sen suhteesta kirjailijan omaan elämään

Olen saattanut tulla maininneeksi, että olen kirjoittamassa toista romaania. Ensimmäinen romaanini Ilmestys sai monet toimittajat pettymään, kun en vastannut kysymyksiin  tavalla, jolla oma elämäni olisi voitu suoraan liittää teokseni juoneen ja hahmoihin.

Mistä sitten keksit tarinan? Miksi kirjoitit juuri kahdesta naisesta?

No, emmätiijä. Varmaan siksi, että olen, tiedäthän, itsekin nainen.

Ja halusin puhua ruumiillisesta kokemuksesta. Siitä, miltä tässä maailmassa eläminen on tuntunut. Enkä halunnut kuvata sitä vain yhden henkilön näkökulmasta.

Ja olen nainen.

Ninettä. Siksi. Se on naisista.

Niin mutta miksi kirjassa ei ole voimakkaita mieshahmoja?

Öö. Niinno. Se on rakkaustarina. Ja siinä ne rakastavaiset on naisia. Et. Ei siinä hirveästi ollut tilaa miehille.

Kirjan mieshenkilöt, kuten Pietari, ovat hirveän yksiulotteisia.

Niinku ne, tai siis se, on sivuhenkilö. Ni ei siihen sitte keskitytä sen enempää. Että mitä se ajattelee. Musta oli mielenkiintoista tutkia kerrankin vaan sitä, miltä niistä tytöistä tai nuorista naisista tuntuu, mitä ne ajattelee. Kun näitä nuorten miesten ja poikien kasvukertomuksia on Odysseiasta lähtien, mutta sit mun pitäis samastua siihen kahteen riviin Penelopesta, joka uskollisesti kutoo jotain kolttua ja repii sen yöllä, että pysyis uskollisena ukolleen, joka vaan mellestää jossain. Ja onhan se toinen Odysseys, missä ei juuri naisia ole. Niinku et. Miks mun pitää tätä nyt perustella jotenki? Mä olen nainen. Mä kirjoitin kirjan naisista. Hitto, musta se on jotenki aika normaalia.

Miten paljon tästä sitten on omaelämäkerrallista?

Kyllä mä olen ne kaikki tunteet tuntenut ja ajatukset ajatellut, tietenkin. Mutta ei mulle ole näin käynyt. Aika huono mielikuvitus mulla olisi, jos olisi. Mä olen vaan miettinyt, miten voisi mahdollisesti käydä. Jos olisi tällainen tyyppi, ja sit tällainen.

Kuulutko Setaan?

Öö. M-mitä?

Vahingosta viisastuneena olen puurtanut tulevan romaanini parissa täysin uudenlaisella työmoraalilla. Olen parantanut tapani! Tästlähin kirjoitan vain omasta elämästäni.

Ei vaineskaan. (Hihi) Mutta seuraavassa romaanissa on joitakin yhtäläisyyksiä omaan elämääni, ainakin sen ulkoisiin ilmentymiin. Niin kai kaikilla romaaneilla väistämättä on, eiväthän ne tuulesta ja ilmasta synny. Ainakaan täysin. Paljastan nyt, mitkä ne tärkeimmät yhtymäkohdat ovat.

Minulla, niin kuin tarinan kertojallakin, on kaksi siskoa. Yhteensä meitä on kolme. Isosiskoni on tosiaan kuvataiteilija ja sitä hävyttömästi käytin hyväkseni tehdessäni kolmatta sisarta – koska sen ansiosta tiedän kuvataiteen tekemisestä jotakin. Enemmän kuin vaikka elokuvien tekemisestä. Minunkin sukuni, niin kuin tarinan, on aikalailla hajanainen ja kadonnut ajan syömille valokuva-albumien sivuille. Siinä se.

Seuraava romaanini, jota kutsun tällä hetkellä hellyydellä nimellä Paljain käsin, kertoo Vaaran-suvun kolmen sukupolven naisten tarinan. Vaaran suku rakentuu sukunimen jatkuvuuden luomista odotuksista huolimatta naisten varaan, sillä miehet katoavat kuvioista nopeammin kuin vastasyntynyt tytär ehtii rääkäistä ensimmäisen itkunsa. Ei mitenkään poikkeuksellinen tarina, eikä sitä siis myöskään omassa suvussani.

Minä esitän kuitenkin kysymyksen: mitä käy, kun nainen tekee samoin?

Romaani keskittyy kolmen sisaruksen selviytymiskamppailuun tässä henkilökohtaisuuksilla herkuttelevassa nykymaisemassa, ja valottaa heidän totuuksiaan näyttämällä toteen sekä äidin että sodasta selvinneen, mutta kuvioista kadonneen isoäidin valinnat, jotka johtivat tähän hetkeen. Nykyhetkessä sisarukset kamppailevat toimeentulon, rakkauden, raskauden odotuksen ja pelon, toisista huolen pitämisen ja toisaalta omien päämääriensä tavoittelemisen sekä kaikista näistä kysymyksistä yksin vastaamisen taakan kanssa.

Minun kysymykseni kuuluu: kuinka se poikkeaa menneestä?

Tämän tekstin innoitti kirjekuoren kalahtaminen postiluukusta. Kuoressa oli joitain viikkoja sitten allekirjoittamani kustannussopimus romaanista (Työnimellä) Paljain käsin.

Lukukelpoinen maaliskuussa 2010. Powered by Gummerus.

Voitte siis arvata, mitä minä teen jouluna. Väännän kustannustoimittajan kanssa kättä siitä, laitetaanko lauseen perään piste, kysymysmerkki vai voinko kirjailijan yliluonnollisen voiman ohjaamalla kädelläni pyyhkiä siitä merkit pois kokonaan. Noin vain! Vai iskeekö minut kumoon Kielen Huollon Ja Suomen Virallisen Yleiskielen Käytänteiden Rikkomisen syyttävä salama? Arvatkaa, mitä siihen sanon? Sanon, että hei, nehän ovat vain suosituksia.

Tikusta asiaa

Almodóvarilta tulee tänään ensi-iltaan uusi elokuva. Kömpelön metaforisen nimen saanut Abrazos rotos eli Särkyneet syleilyt jatkaa Penelope Cruzin voimin Almodóvarin hienosyisiä naiskuvauksia. Uuden elokuvan kunniaksi kävin läpi DVD-hyllyni ja katsoin lämmittelynä taas Intohimon lain (La ley del Deseo) ja Sido minut! Ota minut! (Átame!). Molemmat laatuleffoja useammassa kuin yhdessä mielessä. Katsoessani herrasmiesseurassa Intohimon lain alkukohtausta, jossa elokuvaohjaaja pakottaa nuoren ihastuttavan väsysilmäisen miehen riisuutumaan, hyväilemään itseään vuoteella ja lopulta masturboimaan silmiensä edessä, tulin yllättävän hyvälle tuulelle. Ihmettelin miksi.

Sanoin: Vain homo-ohjaaja voi aloittaa elokuvansa kohtauksella, jossa katsojan jakamattoman seksuaalisen huomion kohteena on mies.

Herraseuralainen hymähti, että kohtaus todella paukautti elokuvan käyntiin. Ei turhaa tyhjäkäyntiä.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi kohtauksen katsominen sai minut naurahtamaan häkeltyneenä, hakemaan tukea kotikatsomosta. Näetkö – alaston mies! Tuntui kuin olisin ollut luvattomalla asialla. Naisena minun ei kuuluisi kiihottua leffateatterissa, koska naisena minulle ei juuri anneta katsottavaa. Voin mainita kaikki elokuvatapaukset, kohauttaneita kaikki, joissa miehen etuvarustusta esitellään muussa kuin humoristisessa sävellajissa. Niihin ei matikkapäätä tarvita: American gigolo, Piano, Trainspotting… Kotimaisella kentällä Jörn Donnerin Naisenkuvia ensin leikeltiin ja sitten liimailtiin – sananvapautta puolustavasta elokuvasta tuli esimerkki sensuurin suurista saksista vain siksi, että siinä näkyi osin seisova miehen penis.

Nykyisin penis ei välttämättä enää aiheuta kohua, eikä se ainakaan aiheuta koko elokuvan sensuuria. Jos siis pippeli on huomaamattomassa ei-paraatikunnossaan. Miksi siis naisille suunnattu eroottinen lehti Filament ei vieläkään saa painaa kanteensa miestä ja sisäsivuille seisovaa penistä? Kuinka kiihottava on heteronaiselle tuntemattoman miehen löpsäkkä pippeli, vaikka mies kuinka makaisi upealla luonnonsuojelukalliolla vasten auringonlaskua? Niitähän näkee ihan väkipakolla, kun vain erehtyy Eläintarhanlahdelle hölköttömään. Painotalojen perustelu asialle on, että lehdelle ei löytyisi lukijoita. Ihmettelenpä, miksi Scandinavian hunks ja muut samanlaiset miesstrippariryhmät sitten menestyvät kohtuullisen hyvin, jos sellaiselle ei löydy katsojia. Käsitykseni mukaan homomiehet löytävät kyllä viihdettä muuta tietä.

Mahtava vastakommentti tähän keskusteluun on ollut syyttää (naisille suunnattua eroottista mieskuvastoa kaipaavia) naisia homofobiasta. Kyllä! Naisille pitäisi kelvata saman materiaalin kuin miehillekin, koska naisen on aina syytä olla bi – silloin kuin pornosta puhutaan. Huvittavinta (tai järjettömintä) on se, että lesboporno on luokiteltu pornosivustosta riippumatta heteropornon alle. Hotit mieskuvat taas löytyvät homopuolelta, luonnollisesti. Syitä voi olla vain yksi: heterous ja homos määritellään katselijan oletetun sukupuolen mukaan. Pornoa on vain miehille.

Kun siis katson homo-ohjaajan elokuvaa, saan vain aavistuksen siitä, millainen maailma on miehille koko ajan. Nyt ymmärrän, miksi monet naiset suhtautuvat pornoon lähinnä vastentahtoisesti ja miksi monet miehet eivät ymmärrä heitä. Jos maailma olisi molemmille samanlainen, voitaisiin asiasta puhua vähemmän tunteellisesti. Mutta on vaikea tuntea oloaan täysin kotoisaksi, jos nelikymmenkiloisten silikonilla buustattujen 18-vuotiaiden katseleminen on aviomiehen pääasiallinen iltojen ratto. Kuka taas ei paheksu sitä kolmikymppistä konttorineitiä, joka etsii netistä barely legal beach boyseja? Tikkuinen on tie kauniin miehen luokse, sen vaan sanon.

Naisille suunnattu eroottinen materiaali keskittyykin lähinnä yhteen parjattuun kategoriaan: harlekiinikirjoihin. Ne eivät ole kirjallisuutta edes siinä määrin kuin sota- tai dekkarikirjat, mutta niillä kyllä on miljoonia ja taas miljoonia lukijoita. Koska niissä naiset saavat munaa ja kertovat siitä. Tekstiä on helppo tuottaa ja nopea ja vaivaton (ja huomaamaton!) levittää. Fanficiä eli fanien kirjoittamaa monesti hyvinkin eloisaa (köhöm) netissä leviävää tekstitaidetta kritisoidaan usein sen tyhjänpäiväisyyden, (tai tyhjäpäisyyden vuoksi) mutta yhden asian fanficistä voi sanoa: siellä porno kukkii myös naisille. Usein kirjoittavat ovat itse naisia ja tietävät siksi, mistä puhuvat. Päätteen takaa naiset vielä voivat tarttua ohjiin, mutta kuvastoon se valta ei yllä. Jos nainen on kuvauspaikalla, hänen oletetaan riisuutuvan.

Minä luulisin, että opitun häveliäisyyden ja nautinnon ilon kieltämisen lisäksi syy sille, miksi moni nainen ei hyväksy pornoa, ei johdu itse seksiaktin esittämisestä muodossa tai toisessa. Luulen, että syy on siinä, ettei pornoa ole suunnattu naisille. Olen joskus törmännyt naisille suunnattuun pornoon, ja suoraan sanottuna, pitkästyin kuoliaaksi. Sukkahousujen läpi kuvattu kevyt koskettelu luonnon keskellä ei vain kerta kaikkiaan ole sitä, mitä pornon pitäisi tarjota.

Usein pornon ongelma on myös se, että tietyn mallisen vartalon odotus ylikäy muut odotukset. Ei ole mielestäni kovin kiihottavaa, jos itse kuvattavat eivät vaikuta olevan kiihottuneita. Naisille ei mene läpi se, että kuvatut naiset näyttävät lähinnä olevan töissä, mitä he tietysti ovatkin. Ja jos ajatellaan pornokuvastoa sinällään: kuinka monen naisen mielestä (tai miehenkään) kovan luokan tähti Ron Jeremy on hottis? Kenen mielestä yksikään naispornotähti olisi vastenmielisen näköinen? Minulle jää epäselväksi, ketä oikein yritetään miellyttää. Maaginen (väitetty 9.75 inches) koko tekee varmasti vaikutuksen miesten pukuhuoneessa. Makuuhuoneessa luulen sen aiheuttavan lähinnä kauhua. (Muistelkaa sitä yhtä Sinkkuelämää-jaksoa, jossa Samantha tapaa todellisen oriin ja joutuu kerrankin perääntymään.)

Niinpä voinkin taas kelata Antonio Banderasin ja Victoria Abrilin kuumaan kohtaukseen Sido minut! Ota minut! -elokuvassa, joka nimestään huolimatta sisältää vain tuon yhden seksikohtauksen, ja nauttia siitä, että maailmasta löytyy yksi transujen, bissejen, homojen, lesbojen ja kaikkien outolintujen – myös naisten! – ystävä. Elokuvaohjaaja, joka lataa tapahtumiin kierroksia, joista kukaan ei jää ulkopuolelle. Almodóvarin leffat ovat välillä ihan hupsuja, hulluja, epäuskottavia, mutta aina ne ovat vetäviä.

Toivon vain, ettei Almodóvar rupea liian salonkikelpoiseksi. Hän on meidän toivomme.

  • Erotica Cover Watch bloggaa jatkuvalla syötöllä kauniista ja kiihottavista miesten kuvista, jotka on kerrankin suunnattu homojen sijaan naisille.
  • Erotica Cover Watch kertoo taistelusta saada edes yksi miesten eroottisia kuvia sisältävä lehti painetuksi, kun oletetut tilaajat ja lukijat ovat naisia. Lukekaa taistelun epätoivoisuudesta ja tukekaa hyvää asiaa eli naisten himon olemassaolon tunnustamista tilaamalla Filament. Tarina alkaa tästä postista. (Älä klikkaa, jos seisova penis loukkaa tunteitasi.)

Linkkejä listatessani huomaan, että melkein kaikki ohjaavat ulkomaisille sivuille, ovat siis englanniksi, ja ennen kaikkea – ovat muualta maailmasta. Onko Suomi niin pieni maa, ettei täällä ole kymmenistä eri häälehdistä huolimatta tilaajia edes yhdelle eroottiselle naistenlehdelle? Jännä juttu.

  • Tässä vielä Guardianin perusteellisempi artikkeli samoilta tekijöiltä: A limp response to women’s erotica.
  • En minä, mutta muut. Onko porno vastustettava asia? Näytejuttu lehdestä Filament.
  • Ylioppilaslehden artikkeli Porno ei kulu naisten käsissä kertoo alussa ja lopussa osuvasti naisten asemasta seksibisneksessä ja naisten seksuaalikasvatuksen vaikutuksista, mutta keskiosa on ihmeellistä evoluutiopsykologista lätinää, jossa ei ole uskottavuuden häivääkään. Ärsyyntymisvaroitus.

(Linkkien päivitys 29.8.09 Essi)

Luova ala: riski vai itsemurha?

”Kirjailija kirjoittaa, vaikka hänen tekstinsä tavoittaisi vain pienen lukijakunnan. Taide on toimeentulomielessä aina tietoista riskinottoa,” kirjoittaa Anna-Riikka Carlson, kustannusosakeyhtiö Avaimen kustantaja Kiiltomadon pääkirjoituksessaan.

Pääkirjoitus on osuvasti nimetty: Kun rakkaus ei riitä. Edes kirjailija ei elä pelkästä rakkaudesta, ellei sitten lähimmäisten rakkautta lasketa, kun he avuliaasti lähtevät kirjailijan mukana ruokakauppaan ja tarjoavat viikon jauhelihat.

Lama-aikana erityisesti paljon puhutun prekariaatin eli freelancer-, osa-aika-, määräaika- tai minkä tahansa löysän liean päässä roikkuvan epämääräisen työsuhteen työntekijän asema huonontuu. Työsuhde saattaa nimittäin nimellisesti jatkaa olemassa olemistaan, mutta monissa tapauksissa itse työtä ja sitä myöten palkkioitakaan ei enää ole, kun lehdet ja kustantamot heittävät vakituisiakin pihalle. Mikään ei sido työnantajaa freelanceriin.

Tämä asettaa itsensä työllistävän kulttuurialan työläisen vaikeaan asemaan. Yhteiskunta on yhä edelleen rakennettu kahdeksasta neljään työskentelevien ehdoilla. Työ- ja elinkeinoministeriön uudesta ohjeistuksesta (16.3.09) huolimatta TE-keskus ei tiedä, miten suhtautuisi erilaisista palkkioista, apurahoista, tekijänoikeuskorvauksista ja osa-aikaisista työsuhteista koostuvan kulttuurityöläisen työttömyyteen, koska yhteiskunnan silmissä hakija ei ole koskaan varsinaiseen tukeen oikeuttavaa työtä tehnytkään. Ei kahdeksasta neljään ja kuukausipalkalla yli kymmenen kuukauden aikaa. Taiteilijan on vaikea todistaa työskentelyään, mutta vielä vaikeampi taiteilijan on todistaa, että ei työskentele.

Journalistiliiton työttömyyskassan etuuspäällikön mukaan:

”Niin kauan kuin on kirjailija, eikä ole samaan aikaan ansiotyössä,  ei tule todennäköisesti päivärahaoikeutta olemaan.”

Liitot eivät pysy ajan vaatimusten tasalla, eikä heillä ole vastauksia palasista koostuvan työtaustan kanssa painivan kulttuurityöläisen ahdinkoon. Kuinka moni 2000-luvulla valmistuneista enää on vakituisessa työsuhteessa? Vakituisten työsuhteiden, jo mystisiin ulottuvuuksiin kasvaneiden virkojen olemassaolo on uhattuna tässä uudessa asenneilmapiirissä, jossa vedotaan työvoiman kiertävyyden vaihteluvoimaan ja vapaan markkinatalouden kilpailukykyyn. Mutta niin liitot kuin TE-keskukset kuin Työ- ja elinkeinoministeriökään eivät osaa vastata ajan vaatimuksiin, ja siten lukuisat kulttuurityöläiset, taiteilijat ja tieteentekijät jäävät vaille minkäänlaista toimeentuloturvaa.

Jatkamalla omaa työtään, siis sitä lopulta laman lievittäjäksikin enteiltyä taiteen ja tieteen alan luovaa työtä, henkilö vain todistaa tulevansa toimeen omalla työllään. Tämä varsin vinoutunut toimeentulon käsite ei siis sisällä varsinaista elinkustannuksia kattavaa toimeentuloa, mutta tarjoaa ylityöllistetylle ja suurtyöttömyyteen alibudjetoidulle TE-keskukselle sopivan nimikkeen niille, joiden vain oletetaan selviävän sillä kirkkaan valon johdatuksella, joka heidät luovalle alalle alunperin johdattikin. Nollan euron kuukausiansiot eivät ole mikään selitys, jos on valinnut luovan alan. Ähäkutti, sanoo TE-keskus, olisit hankkinut viran silloin viime laman jälkeen, kun niitä vielä oli.

Niinpä työtön taiteilija-parka on helppo luokitella itsensä työllistäväksi yrittäjäksi, jota eivät tilastot kätevästi huomioi työttömyysluvuissa ja jolle ei myöskään tarvitse myöntää kenelle tahansa veronsa maksaneelle kuuluvaa vähimmäisturvaa. (Tässä vaiheessa vasta-argumenttien kehittelijöiden on hyvä huomata, että kaikki taiteen ja tieteen tekijätkin ovat tehneet runsaasti verotettavaa työtä jäätelökiskoilla, puhelivaihteissa ja kirjakaupoissa. Usein myös yliopistoilla ja kustantamoilla. Luonnollisesti freelancereina, osa-aikaisina, määräaikaisina tai muuten vain palkkiokäytännöllä.)

TE-keskuksen, Kelan, työttömyyskassan ja (mahdollisen) liiton yhteinen rintama antaa 0-tuloiselle taiteilijalle tämän tarpeellisen ohjeen:

”Sitten, kun olet ollut 10 kuukautta kuukausipalkkaisessa täysipäiväisessä työssä tietylle työnantajalle, olet oikeutettu työttömyysetuuteen.”

Ainoa, mitä taiteilija-parka voi tehdä toimeentulonsa takaamiseksi, on hankkia töitä. Mutta töitä ei ole. Oletteko koskaan tulleet kuukauden sisällä torjutuksi aulapalveluhenkilön, puhelinvaihteen, sihteerin, assistentin, kerhonvetäjän, opettajan, tuottajan, projektisihteerin, toimistosihteerin, kulttuurisihteerin, tiedottajan, viestinnän assistentin, tiedottaja-toimittajan, kääntäjän, mediaseuraajan, lastenhoitajan sekä siivoojan paikasta? Taiteilija on.

Avartavaa lukemistoa:

Himo, sota ja sukupuoliroolit kesäteatterissa

Jos ei Suomenlinnan kesäteatterin Q-potpurista Siniväriset paljon hyvää voi sanoa, on siinäkin sentään jotakin hyvää: nimittäin naisten kyltymätön himo.

Ellei satu tykkäämään koregrafioiduista joukkokohtauksista, joissa esitetään yksinkertaisia, hyvin, hyvin cämp-yksinkertaisia melodianpätkiä tai vaihtoehtoisesti Hectoria ja Juicea, (ja täytyy sanoa, että hetkittäin se jopa potkii, halpaa tiedän, mutta minäkin menen joskus halpaan!) ei kolmen näytelmän pakottamaton (pakottamattomalla tarkoitan löysän päämäärätöntä) yhteispeli juuri muuta tarjoa.

Ohjaaja Heidi Räsänen on onneksi Kellariteatterin ajoista lähtien ollut sukupuoliroolien uudelleen merkitsijä ja siksipä näitäkin näytelmiä yhdistää täydellisestä yhteisen teeman puutteesta huolimatta jokin: sketsistinen ristiinroolittaminen. Sillä ei tunnu edes olevan tekemistä melko pienen näyttelijäkaartin koon kanssa, että lotiksi ja muun muassa herkulliseksi teinigoottitytöksi on roolitettu mies (Eero Ritala) ja että nätit tytöt taipuvat myös seiskytlukulaisiksi autotalliäijiksi.

Erityisesti odottamani ja viimeiseksi säästetty Outi Nyytäjän Amatsonit joukkohysteria ei kerta kaikkiaan auennut väsyneelle katsojalle. Ongelmateinit riehuvat, Fanni Luukkonen palaa komentamaan nykylellypsykologia ja lopulta kannetaan soihtuja ja lauletaan marssilaulua – mutta minkä edestä? Ja miksi mukana on alaston biseksuelli Olavi Paavolainen? En valita alastomuudesta, kikkeli paljaana iloisesti kekkuloinut miekkonen (Taisto Oksanen) pirkisti sopivasti siinä vaiheessa iltaa, mutta mitä ihmeen tekemistä näillä kahdella sumuisen historian johtohahmolla oli lavalla, miksi ongelmateinien kanssa?

Sanoma ei tule läpi ja se jää harmittamaan, kun monia aineksia olisi, monia rehevän rettoja arjen kohtauksia, joista voisi repiä mitä tahansa.

Ensimmäisen näytelmän, Okko Leon Täyspuuvillakuosi, lottakouluttajan (upean ylilyöty Hanna Raiskinmäki) tragedia jää katsojan aavisteltavaksi. Himokkaan lotan (Lotta Kaihuan) reissuaminen jää myös kovin selittämättömäksi, niin kuin hänen persoonansakin. Kokonaisimmassa näytelmässä Mykkäset ei loppujen lopuksi sukutarinan läpikäymisen jälkeen suostutakaan tulemaan nykyaikaan, käsittelemään sitä ihan aktiivisen tapahtumakohtauksen tasolla. Juuri sitä tuntuu koko potpurista puuttuvan: yksinkertaisesti eteneviä aktiivisia, juonellisia kohtauksia.

Myös paljon odottamani lotta-teeman avaaminen jäi mielestäni melko pinnalliseksi ja ennalta arvattavaksi. Katsoja sai itse tehdä päätelmät ja analyysit lottien suhteesta sotaan. Sen näytelmät jättivät varsin viitteellisille puitteille. Sen sijaan ylidramaattista kuolema-, itsemurha-, hulluus-akselia käytiin tylsistymiseen asti läpi.

Olavi Paavolainen pilkkaa Fanni Luukkosta koskemattomaksi neidoksi, mutta muuten näytelmä ei juurikaan viljele vanhaa myyttiä seksuaalisesta vedosta ja sukupuolirooleista. Omapäinen lotta (Lotta Kaihua) viettelee metsäneläimiksi nimettyjä miehiä metsässä hillopurkkinsa avulla. Muutenkin naiset ovat halukkaita, ottavat sen minkä haluavat ja kantavat vastuun siinä missä kihloihin pakotetut ukotkin. Suvun isoisoäidille syntyy Kati Kaartisen Mykkäsissä liuta lapsia, joiden isästä kukaan ei tiedä, sillä mies on kaatunut rintamalla.

Seksikohtaukset on myös toteutettu poikkeuksellisen uskottavasti ja teeskentelemättä aina jonkin tavaran kautta. Eräässä kohtauksessa saatilta puskiin hypänneet pyörittävät himon hetkellä nurinpäin käännetyn pyörän poljinta, toisessa kohtauksessa hivellään kottikärryjen kahvaa ja lopulta pompuutetaan sitä raivokkaasti. Ja tässä mainitsemassani kohtauksessa nuollaan ja kaavitaan hilloa purnukasta. Näyttelijät voivat heittäytyä seksille ominaiseen villiin leikkiin ja iloon paljon uskottavammin kuin perinteisessä nytkytysliikkeen mimikoimisessa.

Plussaa sukupuoliroolien ennakkoluulottomasta sotkemisesta, muutamista herkkukohtauksista ja parista hykerryttävästä roolisuorituksesta.

Miinusta sanoman täydellisestä katoamisesta, hajanaisuudesta ja kuolettavasta pituudesta.

Parasta illassa oli kuitenkin lauttaa odotellessa tuomiokirkon taakse kadonnut ja kirkon takaapäin verenpunaiseksi maalannut aurinko.

Taide on sielun sauna

On ihan pakko laittaa teille blogilinkki, vain siitä riemusta, että Espoon Kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen – varsin lämpimän ja lähestyttävän oloinen mies muuten toisin kuin useimmat johtajat, joita minä olen tavannut – vertaa taidetta saunaan.

Ihminen voi hyvin taiteesta ja osaa käsitellä itkunsa ja pahoinvointinsa taiteen avulla. Taide on sielun sauna, jossa se puhdistuu arjen kuonasta aina uudestaan ja uudestaan.

Tämän vertauksen riemastuttava efekti ei vain kuole aivoistani, siellä se jatkaa pa-pa-pa-kosh-PAUNG, joka kerta, kun ajattelen sen uudestaan. 

Kiitos Jussi.

1984 eli mitä tapahtuu todella?

Kyberpunk on täällä. Jos et usko, lue Varoitus Sanoma Newsin avustajasopimuksista Journalistiliiton sivuilta.   

Ei sitä voi uskoa todeksi, mutta totta se on.

Vähät palautteenannon raskaudesta, kun tällä pakkosopimuksella toimittajan tekstiä saa muokata ja muunnella kyberkonsernin oman käden oikeudella miksi tahansa ja miten tahansa, sillä järjestelmä omistaa sen. Toimittajan ei tarvitse käsitellä palautetta, sillä hän ei saa välttämättä edes vaikuttaa oman tekstinsä editoimiseen ja käyttöön.

Pakkosopimuksestahan tässä on kyse, jollei asioihin saada pikapikaa rajua muutosta, sillä köyhä freelance-toimittaja/kirjailija/lapsiaan samalla kotona hoitava raukka – ja vielä laman kynsissä – haluaa tietenkin tehdä työtä, eikö niin?

Palkkiokin maksetaan uudella sopimuksella julkaisemisen jälkeen, jos teksti päätetään lopulta julkaista. Sen jälkeen teksti voidaan kopioida jokaiseen alan lehteen, verkkoon, televisioon, radioon ja peliksi kännykkään – eli minne vain ja miten vain – eikä toimittajarukalla ole siihen mitään sanottavaa. Lopullinen oikeudellinen vastuu säilyy sentään itse kirjoittajalla. Siis vastuu siitä, jos sattuu loukkaamaan jotakuta tai jotakin tekstillään. Sananvapaus – se kuuluu konsernin päätövaltaan. 

Allekirjoitus tähän, kiitos.

Tämä on se kohta, jossa kauhufilmissä katsoja älähtää: 

– Älä allekirjoita sitä sopimusta!

Älähtää voi tosielämässä tästä klikkaamalla. 

Palaute – tuo noidannuoli ja viekas pistin!

Yleinen harhaluulo tuntuu olevan, että kirjat syntyvät niin kuin valonsäteet lankeavat taivaalta – vaivattomasti ja itsestään selvästi. PING lause tipahti syliini! PANG luku hulvahti ylitseni.

No, kaikkihan me jo ihan oikeasti tiedämme, ettei se näin ole. Tämä teksti elaboroi eli laajentaa edellistä mitättömän lyhyttä bloggaustani kirjailijan olennaisimmasta kyvystä: kyvystä sanoa ei.

Näin se käy.

Kirjailija istuu työhuoneellaan tai kahvilassa, (harvemmin on varaa ja siellä puhutaan, joten sekin häiritsee) parvekkeella tai puistossa (no, siellä kyllä ampiaiset ja tietyömekkala kiusaavat) ja näpyttelee yhdentekeviltä vaikuttavia, toisiinsa liittymättömiä lauseita koneelleen. Jotkut yhä vielä käyttävät paperia ja kynää, mutta minun käteni ei sellaista kulutusta kestä. Eläköön tietotekniikka!

Aluksi teksti on möhkäle, jossa on henkilöitä, joiden nimet vaihtuvat sivulta toiselle ja joiden ympäristö, päämäärät, elämät ja maailmat ovat kaikki vain noukkimisen päässä.

Hän katsoi veljeensä, siskoonsa, isäänsä, äitiinsä – ei vaan rakastajaansa!

Sitten homma muuttuu mutkikkaammaksi. Tekstimassaa on vaikkapa 200 sivua. Henkilöt on valittu, muokattu, kehitetty eläviksi paperinukeiksi ja ruoppailtu erinäisiin asemiin maailmassa, joka on valittu. No, mitäs sitten? Sitten tekstintekijän käsityskyky tekee tenän. Hän näkee vain sen, mitä on tarkoittanut, ei enää sitä, mitä tekstissä varsinaisesti on. Niinpä hän pyytää toisen henkilön mielipiteen näppy-ystävistään.

Kaikki kirjailijat eivät luetuta tekstiään kenelläkään muulla kuin kustannustoimittajallaan. Mutta kustannustoimittajalla tekstiä ei ole ainoastaan luetutettava, hän myös päättää, onko se julkaisukelpoista. Kirjailija siis näyttää tekstiään, häpeillen ja kädet hioten kustannustoimittajalleen, jolla on heti hyviä huomioita, joilla tekstiä voisi parantaa. Alkaa repostelu.

Paperinukke A toimii luvussa X epäuskottavasti.

Onko paperinukke B todella rakastunut A:han, voisiko sitä selventää?

Mikä on tekstin tärkein teema, mihin juoni kulkee?

Kuka oikein lukisi tätä tekelettä paitsi joku, jolle siitä maksetaan?

Kirjailijan on kyettävä vastaamaan jok’ikiseen kysymykseen. Jos kirjailija ei siihen pysty, hän tietää hävinneensä.

Hei hei Roosa Ruusunen ja hänen pitsikudelmansa, jotka symboloivat tietenkin jotakin pelastettavaa – oman luonnollisen työn hedelmää – tässä kapitalismin lamankuopassa. Kustannustoimittajan homma on saada tekstistä kaupiteltava kokonaisuus. Niinpä Roosa pannaan töihin IT-alalle tai kukkakauppaan, jossa postimies voi ihastua häneen ja tarjota lukijalle muutakin kuin vain kriitillisten ajatusten höttöä ja puolifilosofista rääpettä pitsiverhoin peiteltynä.

Lukija haluaa sitä, vakuuttaa kustannustoimittaja. Teksti olisi sillä tavoin paljon parempi, kustannustoimittaja jatkaa.

Mutta kirjailijan on tehtävä se todeksi. Ammuttava Roosa. Synnytettävä Mikko, Pekka, Seppo, ei vaan Samu, nuori roskakuski, joka löytää Roosan salaa kukkien varsista ja irti revityistä lehdistä askartelemia pitsikukkia roskalaatikosta ja tietenkin ihastuu päätä pahkaa tyttöön, tai siis kolmikymppiseen, äh, yksinhuoltajaan.

Huomaatteko? Eihän kirjailija voi luopua kallisarvoisesta vertauskuvastaan! Se on hänelle tärkeä. Kenties se on hänelle tärkeämpi kuin Samun ja Roosan rakkaustarina, johon kirjailija ei ensinkään usko. Kentis – gasp – kirjailija haluaisi kirjoittaa siitä, kuinka kukkien sitominen sattuu sormiin niin kuin näppäimien näpyttäminenkin!

Kirjailijan on oltava ovela. Hänen on ujutettava runolliset vertauskuvansa ja hienot myyttiallegoriansa vetoisan juonen kelmuun. (Kaikkihan me ymmärrämme, että loppujen lopuksi tarinan pohjalla lurkkii Penelopen kapioiden kirjomisen myytti, kun hän odottaa sitä oikeaa eli Odysseusta takaisin taistoreissultaan.)

Kirjailijan on muutettava kaikki, minkä hän voi, kaikki, mistä hän voi antaa periksi, jotta hän saa sanottua sen, mikä on hänelle tärkeää. Jotta kustannustoimittaja päräyttää painokoneet käyntiin ja markkinointiosasto osaa poimia herkullisimmat kirsikat päältä tarjotakseen ne lehdistölle, joka tarttuu toki makoisimpiin marjoihin.

”Nuori naiskirjailija paljastaa, kuinka salarakkaus valaisee hänen elämäänsä!” (Iltalööppi)

Kun kirjailijalta sitten kahvilan marmoripöydän yli kysytään, miksi hän halusi kirjoittaa juuri kukkakauppiaasta ja roskamiehestä, miksi yksinhuoltajasta, saattaa hänen vatsanpohjansa vallata ahdistuksen möyre. Eihän kirjailija ollenkaan sitä halunnut. Hän halusi kirjoittaa pitsinkudonnasta. Ensi kerralla hän on tiukempi, varovaisempi, ei lähde kustannustoimittajan hulluhevosella laukkailemaan heti maita ja mantuja, vaan keskittyy siihen, mikä hänelle on tärkeää.

On aika olla rehellinen. Seuraavan tekeleensä kirjailija aloittaa:

Tässä minä olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä.